Te joilla ollut huono isäsuhde.

Oma isäni joi paljon. Lama-aikana oli työttömänä, joi ja suhde alkoi mennä huonosti. Äitini otti eron ja se on ollut isälleni kova paikka aikanaan. Olen itsekin joskus harmitellut.. eri kyllä vaikutti minuunkin. Kyllä isä välitti, mutta jotakin eräistä on... Ymmärrän, että aikaa ei ole välttämättä paljon. Olen tutustunut isääni uudelleen. Kutsun kylään ja keskustelemme lapsuudestani ym.

Oma äiti tuhosi isäsuhdetta. Puhui valheita isästä ja mustamaalasi isää. 

Oma isäsuhteeni on huono siksi, että se on ristiriitainen ja vaikea minulle. Isä on hyvin kaksijakoinen ihminen, kuin musta ja valkoinen. Hän on pitkäpinnainen ja lempeä, ja oli se joka lohdutti kun minulla lapsena oli paha mieli. Mutta sitten toisaalta hän oli jopa naisvihamielinen ja ahdistunut, ja pelotteli minua rohkaisemisen sijaan. Olen kokenut kuritusväkivaltaa hänen taholtaan, ja kasvatusmetodit oli "negatiivisista" tunteista rankaiseminen ja piiskaamisella uhkailu. Vaikeimmaksi koen sen, että hänessä oli paljon hyvää minkä vuoksi kiinnyin ja luotin häneen eri tavalla kuin äitiin, mutta sen vuoksi se synkkä puoli hänessä satutti myös paljon; hän näytti ja opetti että ihmisiä ja elämää tulee pelätä ja kartella, parempi vain kun jättää kaiken tekemättä ja kokematta. Tämän vahingollisuutta on haastavaa selittää koska huomio kiinnittyy yleensä siihen miten ne muut asiat on olleet niin hyvin, hän oli arjessa mukana ja kotona paikalla, teki ruokaa, kuskaili harrastuksiin, ja oli rauhallinen ja turvallinen monessa asiassa. Mutta koin jääneeni todella yksin monien asioiden kanssa kun isä ennemmin vetäytyi pois einä tukenut minulle tärkeissä asioissa. 

Välit on päällisin puolin ok. Näen 1-2 kertaa kuukaudessa vanhempiani ja viestitellään välillä. Mistään vaikeista asioista en hänelle kuitenkaan voi puhua. Hän keksii keinon syyllistää asiasta oli kyseessä sitten sairaus tai onnettomuus.

Lapsuudessa oli myös hyvää, meistä pidettiin huolta ja matkusteltiin paljon, tehtiin kivoja asioita niinä harvoina hetkinä kun isä ei ollut töissä. Vanhemmat myös kertoivat usein rakastavansa meitä.

Koskaan en kuitenkaan unohda sitä lapsuuden ja nuoruuden pelkoa mikä minulla oli isääni kohtaan. Hän oli henkisesti väkivaltainen. Koskaan ei fyysisesti satuttanut, mutta käyttäytyi monesti uhkaavasti. Suuttuessaan huusi ja haukkui, yritti kaikin keinoin nujertaa ja henkisesti satuttaa. Teki samaa myös äidille ja aina manipuloikin hänet puolelleen ja sai vaihtamaan mielipidettä. Tajusin joskus teininä, ettei tuo ole normaalia käytöstä.

Yläasteikäisenä mietin, että miksi isäni vihaa minua niin paljon, sillä siltä hänen käytöksensä tuntui. Omasta mielestään hän on aina ollut hyvä vanhempi. Sen verran varovaisen, pelokkaan ja epäileväisen ihmisen hän minusta onnistui tekemään, ettei sitä voi täysin unohtaa.

Pahinta oli se kun olin teini-iässä. Isä arvosteli meikattua ulkonäköä ja naureskeli 

Tekeekö se isästä automaattisesti huonon, jos näkee lapsiaan vain joka toinen viikonloppu?

Minulla ei ole yhtä kamalia kokemuksia kuin monella täällä, ja meillä oli sinänsä ihan normaali, joskin pienituloinen perhe. Isä ei ollut väkivaltainen tai muuten ongelmainen. Jälkeenpäin ajatellen ei ehkä vain oikein tiennyt miten olla, ja on itse saanut aika jäyhän kasvatuksen, joka varmasti myös vaikuttaa. Suhde oli siis aika etäinen ja riitaisa. Isä saattoi olla myös vähän äkkipikainen ja sanoi harkitsemattomasti tyhmiä asioita, vitsaili meikistä tai vaatteista yms. Kuskasi kuitenkin harrastuksiin ja yritti tehdä kanssani asioita joista pidän, auttoi läksyissä. Äitini on kertonut ihan esimerkein, että aina laittoi meidät lapset etusijalle. 

Kun muutin pois kotoa, tilanne rauhoittui, ei enää riidelty. Kun sain lapsia, myös meidän välit ovat lähentyneet. On ihan erilainen pappana kuin isänä. En kuitenkaan mitään kovin henkilökohtaisia asioita tai ongelmia hälle puhu.

Vierailija kirjoitti:

Ei yhtä ainoata muistikuvaa missä olisin isäni sylissä tai tekisin hänen kanssaan yhtään mitään. Eräs valokuva kirpaisee aikalailla, olen siinä n.2v ja istun isäni polvella, mutta hän on aivan juovuksissa, pitkä valkoinen tukka hartioilla asti, toinen käsi koholla 2 sormea voitonmerkiksi ylhäällä, katse harittaa hyvin vahvasti, huulet kiiltää syljestä/alkosta ja edessä olevalla pöydällä korkea n.4-5dl vetoinen kirkas lasi jossa juomaa.

Oksettaa ihan🤮💔

Muistan ylipäätäänkin elämästäni alle 10v ikäisenä hyvin vähän, ehkä 5-10 eri asiaa ja niistäkin ainakin muutama on kohtauksia joissa isäni on juovuksissa ja väkivaltainen, joko juostaan talvipakkasyönä autoon karkuun, olen sängyn alla piilossa, ollaan makkarissa äidin kanssa hakemassa turvaa äidin työntäessä painavaa lipastoa oven eteen esteeksi, mennään kylmään ulkovarastoon pakkasyönä pakoon ja sitten se kun menin alle kouluikäisenä väliin isän lyöd

Kamalaa 😢

Isä oli väkivaltainen, aggressiivinen ja kaappijuoppo. Nousuhumalassa joskus mukava, sellainen kännisen mukava. Todellisuudessa ahdistunut pelkuri ja ylisukupolvinen paskahousu.

Isäsuhde "parani" kun kasvoin pituutta yli metri kahdeksankymmenen sentin. Sen jälkeen ei uskaltanut olla väkivaltainen fyysisesti, henkisesti kyllä. Alistamista ja manipulointia. Sen oivaltaminenkin kesti minulta kauan. Vasta joskus nelivitosena heräsin tuon huomaamaan.

Isälläni oli mt-ongelmia, joita ei hoidettu. Parhaina päivinä hän oli ystävällinen, iloinen ja positiivinen. Pahimmillaan hän raivostui ihan pikkuasioista, huusi, haukkui ja oli väkivaltainen. Hän eli tavallaan omassa todellisuudessaan, johon me muut emme voineet vaikuttaa millään tavalla, koskaan en pystynyt keskustelemaan oikeasti hänen kanssaan mistään, koska oli vain hänen totuutensa. Vanhemmiten hän rauhoittui kovasti, mutta minkäänlaista yhteyttä ei edelleenkään syntynyt, lisäksi hänellä alkoi ilmetä muistiongelmia jne. Isä kuoli -90-luvun lopulla, ollessani 29-vuotias. Olen yrittänyt opetella antamaan anteeksi hänelle, ehkä syynä olivat lapsuuden/nuoruuden traumansa. Onnekseni mt-ongelmat eivät ole periytyneet itselleni.

Ristiriitainen fiilis. Välit nykyään ihan ok. Isä ei kuitenkaan osannut tukea teini-iän myllerryksissä. Oli syyttelevä ja tiuskiva. Isoveljelläni oli täysin erilaiset säännöt. Isä oli jopa vähän ylisuojeleva, muttei juuri osoittanut rakkautta. Siksi ristiriitainen fiilis. 

.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ompa kurjaa lukea miten ihmiset puhuu vanhemmistaan. Kaikki ei ole saaneet valita että ei vaan huvita olla tekemisissä isän kanssa. Isä kuoli ollessani 14.

Kaikki ei ole saaneet valita, että olisi niin hyvä isä jota kaipaisi hänen kuollessaan.

Kuulostat tyhmältä kuin saapas! Mieti hetki: valitsetko tuon isän joka kuoli ollessasi 14v vai isän jota lapsuutesi ajan jouduit todellakin pelkäämään ja joka säännöllisesti satutti sinua/muuta perhettä?

Valinnan ei luulisi olevan vaikea.

Mieluummin valitsisin että isä olisi elossa vaikka ei suhde  mikään täydellinen olisikaan. Kaikki tekee virheitä mutta anteeksikin voi antaa. Jokaisella on vain se yksi isä ja siitä kannattaa pitää kiinni.

Vierailija kirjoitti:

Mulla on ainoastaan siitä syystä huono isä suhde koska se kuoli! Sitä enen kaikki oli hyvin.Mietikää vähän itseänne ja kasvakaa aikuisiksi. Lopetakaa syytely ja tehkää sovinto.Ei se tarkoita joka päivä tavata,soitaa.Vaan jonkunmoinen rauha.Katkerutenne tartutatte jälkipolvelenne ja annatte huonon mallin elämälle..

No en tee koskaan sovintoa. Hyväksikäyttö kesti vuosia ja sitten kun kasvoin yli iän että isäkulta jätti rauhaan, hän alkoikin piinamaan toisella tapaa. Haki haulikon, latasi ja tähtäili. Surkea pedo, ja luulen että kyttää mahdollisuutta saada vielä uusi uhri kynsiinsä. 

On paljon asioita mistä voisin olla katkera. Kuitenkin olen antanut anteeksi ja halunnut pysyä isän rinnalla. Kun sain omia lapsia, isä tuli itselleni läheisemmäksi... Isäni on myös vähän sisäänpäin kääntynyt tyyppi. Lisäksi elämä ennen minun syntymää on kohdellut häntä siten, että vaikuttanut varmasti paljon elämään. Hän menetti oman isänsä ollessaan nuori. Äitini otti eron. Olen kuullut, että isäni olisi halunnut jatkaa, mutta äiti on sanonut, että hänen oli otettava ero väkivaltaisen isäni takia. Väkivaltaa hän ei käyttänyt minuun, enkä muista, että äitiä olisi niin kohdellut, mutta niin se varmaankin on. 

Välillä tulee vain kyyneleet silmiin, kun mietin millaista elämä olisi ollut jos vanhempien suhde olisi ollut hyvä ja kestävä. 

Nämä jotka luulee että esimerkiksi väkivaltaiseen, satuttaneeseen tai täysin olemattomaan isään vaan maagisesti korjataan välit on todennäköisesti itse niitä joilla on ollut normaali isän ja lapsen välinen suhde ja he on sen suhteen päässeet helpolla. Sitten se isä onkin kuollut. Siitä on sitten voinut alkaa tehdä käyntikorttia itselle ja olettaa muidenkin elämän olleen samanlaista kuin itsellä.

Sanoin lapsena olevani isätön, koska minulla ei ollut sen ihmisen kanssa minkäänlaista lapsen ja vanhemman välistä suhteesta. Kun vertaan vaikka äitiini, niin sen kuin sanotun isän kanssa ei ole koskaan ollut mitään samanlaista vanhemman ja lapsen suhdetta. Tämä oli täysin ventovieras ihminen minulle, vaikka lapsuudessa asui samassa asunnossa, ainakin silloin tällöin. Muistan ajatelleeni näin jo siitä alkaen kun muistikuvani alkavat. Olen ollut koko elämäni isätön.

Vierailija kirjoitti:

Ompa kurjaa lukea miten ihmiset puhuu vanhemmistaan. Kaikki ei ole saaneet valita että ei vaan huvita olla tekemisissä isän kanssa. Isä kuoli ollessani 14.

Kaikki ei saaneet valita sitä väkivaltasta tai sadistosta tai juoppoa tai psyykkisesti sairasta isääkään. Jos olisivat saaneet, kuollutkin olisi ollut parempi. Turha jeesustella, sinulla oli hyvä tuuri, jos isästä jäi kaivattavaa.

Vierailija kirjoitti:

On paljon asioita mistä voisin olla katkera. Kuitenkin olen antanut anteeksi ja halunnut pysyä isän rinnalla. Kun sain omia lapsia, isä tuli itselleni läheisemmäksi... Isäni on myös vähän sisäänpäin kääntynyt tyyppi. Lisäksi elämä ennen minun syntymää on kohdellut häntä siten, että vaikuttanut varmasti paljon elämään. Hän menetti oman isänsä ollessaan nuori. Äitini otti eron. Olen kuullut, että isäni olisi halunnut jatkaa, mutta äiti on sanonut, että hänen oli otettava ero väkivaltaisen isäni takia. Väkivaltaa hän ei käyttänyt minuun, enkä muista, että äitiä olisi niin kohdellut, mutta niin se varmaankin on. 

Välillä tulee vain kyyneleet silmiin, kun mietin millaista elämä olisi ollut jos vanhempien suhde olisi ollut hyvä ja kestävä. 

Minun isäni menetti toisen vanhempansa lapsena, mutta ei ole koskaan kohdellut huonosti muita ihmisiä. Ei mikään oma kokemus oikeuta tekemään niin.

Toivoin aina, että olisin se isin tyttö. Tämä on outo fiilis, koska se ei tuntunut siltä. Kuvissa kuitenkin isä pitää sylissä ja nauran. En muista, että hän olisi mitenkään kauheasti halaillut tms osoittanut hellyyttä...

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ompa kurjaa lukea miten ihmiset puhuu vanhemmistaan. Kaikki ei ole saaneet valita että ei vaan huvita olla tekemisissä isän kanssa. Isä kuoli ollessani 14.

Kaikki ei ole saaneet valita, että olisi niin hyvä isä jota kaipaisi hänen kuollessaan.

Kuulostat tyhmältä kuin saapas! Mieti hetki: valitsetko tuon isän joka kuoli ollessasi 14v vai isän jota lapsuutesi ajan jouduit todellakin pelkäämään ja joka säännöllisesti satutti sinua/muuta perhettä?

Valinnan ei luulisi olevan vaikea.

Mieluummin valitsisin että isä olisi elossa vaikka ei suhde  mikään täydellinen olisikaan. Kaikki tekee virheitä mutta anteeksikin voi antaa. Jokaisella on vain se yksi isä ja siitä kannattaa pitää kiinni.

"Ei mistään täydellisestä" on pitkä matka sadistiin. Miksi ihmeessä väkivaltaisestä alkoholisti-isästä tai isästä, joka on ollut poissa koko lapsuutesi ja tuottaa sinulle pelkkää tuskaa eikä itsekään halua olla tekemisissä kanssasi, kannattaisi pitää kiinni?