Onko kellään sellainen olo, että arvelee kuolevansa piakkoin?

Mulla oli vähän tuollainen olo, kun olin aneeminen. Joka ilta nukkumaan mennessä kuoleman mahdollisuus oli läsnä, ei niinkään pelko vaan yksinkertainen varmuus siitä, että poislähtö on lähellä. 

Kun veriarvot korjaantui, loppui kuoleman mahdollisuuskin. 

Tiedän tunteen. Sairastuin long covidiin ja vaikka se ei ole kovin paha verrattuna moniin, silti pahimman vuoden oli usein tuollainen olo. Aivot jotenkin ymmärtävät, ettei elimistö ole kunnossa ja henkisesti valmistautuvat kuolemaan. Aloin ymmärtämään vanhuksia, kun puhuvat niin rauhallisesti kuoleman lähestymisestä.

Eikä kyse ollut masennuksesta, olin muuten hyvän tuulinen ja positiivinen oireista huolimatta. Mutta tuntui, että elimistö tietää jotain mitä minä en.

Nyt oireet ovat vähentyneet ja samalla tuo tunne heikentynyt.

Lähes 20 vuotta vakavaa s-häiriötä sairastaneena olen jo tottunut tunteeseen. Silti kaikki ylimääräiset sydänoireet, väsymys, kovat kivut jne. säikäyttävät joka kerta.

Oli, kun sairastin pitkälle edennyttä luuydinsyöpää ja riskinä oli aivoaneurysman puhkeaminen. 

Enää ei ole, paranin allogeenisella kantasolusiirrolla ja aivoleikkaus onnistui.

Tartuntoja pyrin välttämään, joten en mene ihmisjoukkoihin tms. 

Ei siinä ole mitään ihmeellistä, sillä on puhdas fakta, että riski kuolla kasvaa, jos sairaudet ovat pahentuneet ja olo on huono. Olen itsekin ajatellut, että kuulun varmaankin keski-iässä täältä lähteviin. Olen jo kertonut läheisille minkälaiset hautajaiset haluan ja minne tuhkat laitetaan.

Vierailija kirjoitti:

Piikki pelottaa? 🤔 

Mikä ihmeen piikki? 

Mulla on. Jatkuvia rytmihäiriöitä ja muljahteluja sydämessä jotka laukoo paniikkikohtauksia, mutta sydänkäyrä oli kunnossa kun tutkittiin ja sitten sanoivat että psykosomaattista vikaa. 

Hulluksi leimasivat mutta olen nyt 6kk tämän kanssa paininut ja pahentunut vaan. Puolison käskin jo tehdä hoitovirheestä ilmoituksen heti kun potkasen tyhjää.

Yleistynyt ahdistuneisuushäiriö?

Mulla, olen pienten lasten vanhempi ja en ihan pärjää kuormani kanssa (ylim kuormitustekijöitä on). Siis ei ole erityisiä fyysisiä vaivoja mutta ihmettelen että miten tästä voi selvitä elävänä.

Reippaasti ylipainoisena tunne että kirstua jo höylätään. 

Samanlainen olo mulla. Verenpaine ei pysy hallinnassa, pyörryttää ja heikottaa. Kävellessä ottaa rintaan ja henkeen. Sydämen vajaatoiminta varmaan pahentunut. Mutta se on vain hyväksyttävä tämä tilanne mikä on. Kaikki joutuu lähtemään ja mulla on jo ikääkin (53v). 

Tiedän kuilevanimtänä vuonna ja tiedän myös useita muita jotka kuolevat lähiaikoina. Olen tiennyt aiemminkin ja niin on käynyt.

Joskus parikymppisenä +25 vuotiaana oli tuollainen tunne. Sitten aloin nähdä unia, joissa olin ikäänkuin itsenäni, mutta toisessa kehossa. Ja näin miten elämäni päättyi väkivaltaisesti ja kuinka siirryin kuolleesta ruumistani pois ja katselin sitä ruumistani. Näitä unia näin pari kertaa ja niiden jälkeen tunne siitä, että kuolen pian hävisi.  Noissa unissa näin myös joitakin kadun nimiä ja yhden kirkon, olin ne kirjoittanut ylös ja vuosia myöhemmin sitten törmäsin tutun näköiseen kirkkoon ja näin tutun näköisen kadun nimen, kun olin netissä suunnittelemassa vaellusreittiä keskiseen eurooppaan. Kirkko oli tuhoutunut kauan sitten, tyyliin 1900-luvun alussa, mutta siitä siis oli kuvia ja kadun nimikin oli vaihtunut. Se oli eräs pikkukylä ja kylän historiassa kerrotaan naisesta, jonka henki otettiin vääryydellä, kun häntä syytettiin avioliiton ulkopuolisesta suhteesta.

En voi sanoa, että uskon täysillä mihinkään edelliseen elämään tai sellaiseen, mutta minusta oli hauskaa, että tunne lähestyvästä kuolemastani hävisi noiden unien myötä, oli tunteen syynä sitten mikä vain - ei haittaa minua, pääasia, että se tunne meni pois. En pelkää kuolemaani, joka joskus tulee, en ole koskaan oikein osannut sitä pelätä.

On joo. 49v ikää ja tiedän, että en eläkepäiviä tule koskaan näkemään. On diapetes, verenpainetauti yms. Monesti tuntuu, että se kuolema olis helpotus. Onneksi ei ole lapsia.

Kyllä oli. Mutten kuollutkaan. Olin ihan satavarma, että kuolen kohta.

Minulla oli surullinen oli pitkään ja sellainen, että joku kuolee. Sitten minun sukulainen kuoli. Toisellakin kerralla oli tuollainen olo ja sitten minun toinen sukulainen kuoli. Minua ei järkytä oikeastaan mikään internetissä. Hautajaiset ovat vakavin hetki minkä olen kohdannut.

Joskus jonkun influenssan kanssa on ollut lyhyen aikaa tuollainen olo. Eli tiedän, mitä tarkoitat. Mulla se ei kuitenkaan ole vielä ollut "krooninen", vaan liittynyt aina johonkin tiettyyn tilanteeseen.

Tai no joo, itse asiassa yhden vaikean raskauteni aikana mulla oli tietyllä tapaa tuo sama olo. En kokenut järkeväksi ostaa itselleni mitään, ja lisäksi halusin tehdä lapsilleni mahdollisimman paljon vaatteita, ajatuksena, että jos en sitten enää myöhemmin olisikaan täällä.

Joo. Maha/suoli toiminut vähän miten sattuu ja jotenkin tuntuu että vain ajan kysymys kun sieltä tulee punamustaa ulos

Vierailija kirjoitti:

Yleistynyt ahdistuneisuushäiriö?

Mulla on sekin, mutta lisäksi olen kokenut tuon aloittajan kuvaileman olon ja se on ihan erilainen. Se ei aiheuta mitään stressiä eikä pelkoa, vaan on vain sellainen jännä varmuus jostakin.

Helsingin Sanomien henkilökohtaisen kuolinaikaennusteen mukaan minulla on elinaikaa vajaat 4 vuotta. Ei taida kannattaa enää tehdä mitään suurempia hankintojakaan, kun niistä ei ennätä kuitenkaan nauttia. Perillisiä ei ole, mutta testamentti on tehtynä. Kuolema on elämän kruunu!