Onko joku pitkään yksinäisyydestä kärsinyt onnistunut löytämään ystävän?

Valitettavasti ei.

Sulla on puoliso, perhe ja työpaikka. On paljon niitä joilla ei ole ketään eikä mitään joten vaikea samaistua.

Se vaatii aktiivisuutta ja osallistumista tilaisuuksiin, tapahtumiin, harrastuksiin tai kursseihin, mitkä kiinnostavat ja mistä löytyy samanhenkisiä ihmisiä. Täytyy myös uskaltaa lähestyä ihmisiä, avata suunsa, sopia tapaamisia ja osoittaa, että haluaa ystävystyä. Joskus ystävät tulevat elämään elämäntapahtumien myötä, mutta toisinaan vaaditaan omaa aktiivisuutta.

Ei, olen ollut ilman ystäviä 25 vuotta jo suunnilleen. Ensimmäiset vuodet oli vaikeita, mutta nyt olen jo tottunut tähän eikä ole enää odotuksia. Yksin loppuun asti. (Nuorena oli muutama ystävä, mutta ne jäivät matkan varrelle.)

Olen löytänyt, lähinnä onnekkaiden sattumien kautta. Ystävättömyys oli rankkaa aikaa, mutta kyllä se paljon opettikin.

Sama tilanne minulla. Kaiholla muistelen aikoja kun oli kavereita joiden kanssa jutella ja mennä kahviloihin, leffaan tms. Muutot aivan eri puolille ovat johtaneet yksinäisyyyeeni. Somessa pidetään yhteyttä seuraamalla toisiamme, se ei korvaa millään lailla aitoa kontaktia.

Vajaa nelikymppiseksi oli hyvä sosiaalinen elämä. Pienten lasten myötä löysi nopeasti ystäviä.

Nyt tuntuu että en osaisi edes olla kaverin kanssa. Harrastuksia olen kokeillut, netin kaverihakuakin. Itsetunto romahtanut ja tuntuu ettei kukaan haluaisikaan olla kaverini.

Olen ollut vailla ystäviä koko ikäni, kavereita oli kouluikäisenä, sen jälkeen vain työkavereita tai koiratuttuja. Eli en edes tiedä millaista olisi jos olisi edes yksi ystävä. Mies on paljon töissä ja kun vielä ajoi rekkaa ulkomaille saattoi mennä viikkokin etten muiden ihmisten kanssa kasvotusten puhunut kuin kaupan kassan, olin silloin työtön. Joskus kun ei edes koiran kautta tuttuihin törmää, tulee jotenkin sellainen olo että vältteleekö hekin jo minua ?

Eikä tietenkään tule mieleen pyrkiä ystävystymään toisen yksinäisyydestä kärsivän ihmisen kanssa. Teikäläisiä kun on joka viides suomalainen. Vähintään.

Vierailija kirjoitti:

Sulla on puoliso, perhe ja työpaikka. On paljon niitä joilla ei ole ketään eikä mitään joten vaikea samaistua.

Otsikkoon tuli ehkä vähän huono sanavalinta. Tarkoitin aloituksessa nyt vain ystävättömyyttä ja yksinäisyyttä sen kannalta. Kyllä ystävyyssuhteitakin saa kaivata, vaikka olisi perhe. Tottakai olen pahoillani myös heidän puolestaan, joilla ei ole ketään, mutta ei ollutkaan tarkoitus vertailla tilanteitamme tässä. Ap

Vierailija kirjoitti:

Sulla on puoliso, perhe ja työpaikka. On paljon niitä joilla ei ole ketään eikä mitään joten vaikea samaistua.

No toisaalta eikö perheellinen työssäkäyvä saa kokea edes yksinäisyyttä ? Monella pienten lasten äideillä ei ole muuta aikuiskontaktia päivällä kuin kaupan kassa, mies tulee sitten väsyneenä töistä ja jos mies on joutunut paljon ihmisten kanssa tekemisiin päivän aikana, haluaa ollakin rauhassa. Perhe ja mies/vaimo ei korvaa ystäviä.

Olen ollut 17 vuotta ilman kavereita ja ystäviä koska en osaa jutella ihmisille. Itsensäkehittämis kirjoja joissa opetetaan kuinka tulee paremmaksi juttelijaksi olen  kyllä lukenut mutta edelleen olen yksin.

Lasten harrastusten kautta? Tai olisiko omalla paikkakunnalla joku Facebook-ryhmä, jonka kautta voisi löytää samanhenkisiä? Vapaaehtoistyö? Joku uusi harrastus?

Toivon kovasti, että löydätte ystäviä!

Vierailija kirjoitti:

Se vaatii aktiivisuutta ja osallistumista tilaisuuksiin, tapahtumiin, harrastuksiin tai kursseihin, mitkä kiinnostavat ja mistä löytyy samanhenkisiä ihmisiä. Täytyy myös uskaltaa lähestyä ihmisiä, avata suunsa, sopia tapaamisia ja osoittaa, että haluaa ystävystyä. Joskus ystävät tulevat elämään elämäntapahtumien myötä, mutta toisinaan vaaditaan omaa aktiivisuutta.

Tämä on totta, mutta... jotenkin siitä yksinäisyydestä tulee sellainen näkymätön leima, jonka muut huomaavat, kun menee jonnekin ihmisten ilmoille. Alkuun voi juttu sujua ihan hyvin, mutta sitten kun paljastuu, että on yksinäinen, toiset alkavat vetäytyä ja etääntyä. Syntyy huonon itseluottamuksen kierre. Olisikin kiva kuulla kokemuksia niiltä, jotka ovat pitkän yksinäisyyden jälkeen löytäneet ystävän.

Minä onnistuin. 37-vuotiaana, lapsen kautta. Vietimme monta vuotta lähes päivittäin yhdessä aikaa, kun asuttiin lähekkäin ja oli samanikäiset lapset. Ja jaettiin ilot ja surut. Mutta sitten heidän perhe muutti viereiseen kaupunkiin ja yhteydenpito hiipui nopeasti, hänellä ei ollut enää aikaa tavata. No minkä sille voi, ymmärrän kyllä ruuhkavuodet jne. Mutta olen taas yksinäinen siis.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Se vaatii aktiivisuutta ja osallistumista tilaisuuksiin, tapahtumiin, harrastuksiin tai kursseihin, mitkä kiinnostavat ja mistä löytyy samanhenkisiä ihmisiä. Täytyy myös uskaltaa lähestyä ihmisiä, avata suunsa, sopia tapaamisia ja osoittaa, että haluaa ystävystyä. Joskus ystävät tulevat elämään elämäntapahtumien myötä, mutta toisinaan vaaditaan omaa aktiivisuutta.

Tämä on totta, mutta... jotenkin siitä yksinäisyydestä tulee sellainen näkymätön leima, jonka muut huomaavat, kun menee jonnekin ihmisten ilmoille. Alkuun voi juttu sujua ihan hyvin, mutta sitten kun paljastuu, että on yksinäinen, toiset alkavat vetäytyä ja etääntyä. Syntyy huonon itseluottamuksen kierre. Olisikin kiva kuulla kokemuksia niiltä, jotka ovat pitkän yksinäisyyden jälkeen löytäneet ystävän.

Ihminen, joka arvottaa toista ystäväpiirin perusteella ei ehkä olekaan yksinäiselle ihmiselle se samanhenkinen ystävä?

Up

Vierailija kirjoitti:

Up