Jos elämäsi olisi mennyt niin kuin olit suunnitellut, missä olisit nyt

ja miten se eroaa todellisuudesta? Minä olisin suurperheen äiti jossain maaseudun rauhassa, iso talo muttei eläimiä. Mies viljelisi peltoja. Todellisuudessa olen yhden lapsen yksinhuoltajaäiti, joka asuu keskellä kaupunkia. Ei mennyt ihan niinkuin piti!

koska sen myota tajusin, etten ole koskaan suunnitellut mitaan erityisempaa. Siksi(kin) ehka olen erittain tyytyvainen todellisuuteen (kolme lasta, avioliitossa, koulutustani vastaava ja ns. hyva tyopaikka, kaikki kunnossa).

Ehkä tietty koulutukseni, jonka mukaisessa työssä olen. Kaikki muu on sattuman kautta tullutta. Olen tyytyväinen tilanteeseeni.

ja lapsilla olisi sama isä. Ja lapsia olisi kolme pienemmillä ikäeroilla.



Nyt: avoliitossa, kaksi lasta eri miehillä ja lasten ikäero 9v.



Lisättäköön vielä, että elän elämäni onnellisinta aikaa vaikkakin eri tyylillä mitä "pienenä" haaveilin :)

eli olen akateeminen, kohtalaisen haastavassa vaan ei koko elämää täyttävässä työssä, kolme tervettä ja fiksua lasta, rikas mies ja kotina kartano. Ja mikä parasta, koskaan en kaavaillut mitään koiria ja hevosia, eikä meillä niitä ole.

mies eri ja työpaikka parempipalkkainen. Ehkä materiaakin olisi hiukan leveämmin, ainakin se omakotitalo rannalla ja mahdollisuus matkustella.



No, tästä "väärästä" miehestä pääsee eroon, työpaikkaa voi vaihtaa ja vaikka saada seuraavalla kierroksella haaviin joku, jolla on jo se talo rannalla ;-)

enkä edelleenkään suunnittele. Katsotaan, mitä tuleman pitää. Kotiäiti olen ja onnellinen.

uraa tekevä pienen perheen äiti.

Ura katkesi kuitenkin oikein näpsäkkäästi kun jäin 6 vuodeksi hoitovapaalle. Perhe ja lapset vaan alkoivat tuntua tärkeämmiltä kuin urakehitys ja raha :)



Nyt olen tavallinen pienen perheen äiti, kevyttä työtä tekevä toimihenkilö.

mies eri ja työpaikka parempipalkkainen. Ehkä materiaakin olisi hiukan leveämmin, ainakin se omakotitalo rannalla ja mahdollisuus matkustella. No, tästä "väärästä" miehestä pääsee eroon, työpaikkaa voi vaihtaa ja vaikka saada seuraavalla kierroksella haaviin joku, jolla on jo se talo rannalla ;-)

Mulla on vaan se vika, että rakastan tätä mun "väärä" miestä. Välillä oikeen vituttaa ku sen luonne menee rahan edelle mun mittapuulla katottuna. Olisiko helpompaa ni olisin jo heittäny menee tän keskitulosen mieheni.

ja miten se eroaa todellisuudesta? Minä olisin suurperheen äiti jossain maaseudun rauhassa, iso talo muttei eläimiä. Mies viljelisi peltoja.

mä halusin elää pienenä näin kun säki halusit... ja niin mä elänki eläimien kera:)

menestystä työelämässä ja omakotitalon.



Nyt olen eroamassa, kolmen lapsen yh-äiti. Niin ja työtön. Mutta ei haittaa, talo on, lapset on, työ vielä järjestyy ja uusi mies löytyy. Elämä on tässä ja nyt.

Omalla tavallaan epävakaan lapsuuden jälkeen ja nuorena aikuisena koettuien menetysten jälkeen en toivonut muuta kuin tasapainoista elämää ja rakkautta.



Nyt minulla on oma, ihana pieni perhe, mukava koti. Olen onnellinen.

No, joskus pikkutyttönä jo ajattelin, että äidiksi haluaisin tulla. Ammatit vaihtui kerran viikossa suurin piirtein, en oikein osannut päättää mikä halusin olla tai ylipäänsä voisin olla, koska jotenkin pääni sisällä uskoin, että se, mitä teen työkseni, pitää olla sellainen asia, jossa olen todella hyvä. Enkä minä ole koskaan ollut mitenkään erityisen hyvä yhtään missään.



Rippileirin jälkeen suunnittelin, että minusta tulee isonen, ja niin minusta tulikin. Peruskoulun loputtua päätin mennä lukioon, koska en edelleenkään ollut erityisen hyvä yhtään missään enkä erityisemmin tiennyt, mitä olisin halunnut elämässäni tehdä. Ja nimenomaan päätin, että menen lukioon, hain yhteen tiettyyn lukioon johon tiesin pääseväni. Lukion alkaessa ajattelin, että sitten kolmen vuoden päästä mulla on poikaystävä, jonka kanssa suunnittelen häitä ja perheen perustamista, ja tiedän jo, miksi haluan tulla isona. Kun kirjoitukset alkoivat, olin juuri eronnut yhdestä poikaystävästä ja edelleen aivan ulapalla siitä, mitä pitäisi tehdä lukion jälkeen. Muistan, kun kävelin ulos kirjoitussalista ensimmäisenä päivänä, ja oven vieressä oli pino yhteishakuoppaita. Otin siitä yhden ja rupesin selailemaan, huomasin, että erään ystäväni kotikaupungissa oli ammattikorkeakoulu ja päätin, että sinne haen. Muualle en hakenutkaan edes. Kun pääsin sisään, ajattelin, että menen sinne, käyn vähän luennoilla ja käyn bilettämässä opiskelukavereiden kanssa, ja katsotaan mitä siitä tulee.



Siitä eteenpäin mun elämäni heitti niin täyttä häränpyllyä, etten ehtinyt edes suunnitella sitä yhtään. Kolmessa kuukaudessa tapasin nykyisen aviomieheni ja lasteni isän, muutin yhteen hänen kanssaan, tulin raskaaksi ja menin naimisiin. Nykyään elämää suunnitellaan maksimissaan viikkotasolla eteenpäin, koska resurssit ei riitä enempään. Mutta jos olisin aikoinani suunnitellut elämääni, luulen, että olisin nyt aikonut olla ammatillista uraansa aloitteleva pari vuotta sitten valmistunut nuori nainen, ehkä avoliitossa tai jonkinlaisessa seurustelusuhteessa, tai ehkä vapaa-aikansa bilettävä sinkku. Sen sijaan olen nyt kahden lapsen äiti, pari vuotta sitten valmistunut ammatillista uraansa aloitteleva, 6. hääpäiväänsä ensi vuoden alussa viettävä nuorehko nainen, jolla ei ole vapaa-aikaa ja joka päätti juuri eilen, että tämän työsopimuksen päätyttyä palaa vielä kotiäidiksi. Alunperin tarkoituksena oli miehen olla koti-isänä mun sopimuksen loppumiseen asti, ja sen jälkeen laittaa lapset päivähoitoon. Mutta mä en vaan kykene näkemään varsinkaan kuopustani päivähoidossa, ainakaan vielä.

Vanha omakotitalo, vanha puutarha, pihasauna ja oma ranta.



Nyt sinkku, lapseton ja pieni kerrostaloasunto kaupungissa. Ikääkin jo 37v.

sama kuin nyt, mutta en olisi eronnut ja asuisin hieman väljemmin.

kai ihan pilkulleen kaiken on suunnitellut, mutta onhan sekin jonkin sortin suunnitelma, kun menee naimisiin ja aikoo perustaa perheen, katselee tontteja sillä silmällä ym. Joillan tuosta jatko menee kuin elokuvissa, joillan homma kariutuu jossain vaiheessa.

Teini-ikäisenä olin kyllä vahvasti sitä mieltä, että mitään paperitöitä en IKINÄ ala tekemään, naimisiin EN mene enkä lapsiakaan hanki.



Noh, nyt olen assistentti, naimisissa olen ollut jo 13 vuotta ja lapsiakin on kaksi :)

Halusin opiskella kulttuuri- ja taide-alalla, mennä naimisiin hyvän, perhekeskeisen miehen kanssa ja elää tasapainoista, onnellista perhe-elämää kotiäitinä.



Extrana vielä halusin ulkomaalaisen miehen, jolla kansainvälinen ura, korkea koulutus ja terävä äly. Tämänkin sain.



Tänä vuonna halusin muuttaa tiettyyn maahan ja kuinkas ollakaan, mies sai sinne siirron ja nyt valmistaudumme muuttoon.



En tiedä, mikä on "sattumaa", "hyvää onnea" ja mikä ennakoimiskykyä. Yleensä pohdin ja laskelmoin eri vaihtoehtoja ja mietin, minne mikin ratkaisu tulee viemään. Yleensä olen ollut oikeassa.



Sen sijaan en usko elämän hallintaan. Meidän elämä voi mullistua vaikka tänä iltana. Toistaiseksi elämä on kuitenkin sujunut "helpolla" tavalla ja olen siitä sanoinkuvaamattoman kiitollinen. Ikäviä asioita voi tapahtua kenelle tahansa.

Juuri niinkuin suunnittelinkin. :)

Sain lapsen alle 25vuotiaana, pääsin opiskelemaan löysin hyvän isän lapselleni sekä itselleni mahtavan aviomiehen.

Voiko muuta toivoa :)

Muuten kaikki on hyvin. Oikeassa työssäkin olen ja haaveilemallani alalla, mutta kunhan vakinaistaisivat minut!

Helsingissä vauraalla omakotialueella, akateeminen tutkinto, oma firma, hyvät tulot, hyvätuloinen fiksu mies, kaksi kaunista lasta ja hekin tismalleen siinä koulussa kuin 13-vuotiaana päätin. Koirakin haluamaani rotua.



Elämässä saa kyllä kaiken mitä haluaa, jos haluaa tarpeeksi.