Huomioita suurperhe ja yksi lapsi

Minulla on seitsemän sisarusta, mieheni on ainoa lapsi.
Suoraan sanoen kadehdin mieheni lapsuutta. Vaikka olemme molemmat vähävaraisista kodeista maalta, mieheni on saanut käydä kouluja, opiskella ja harrastaa. Hänellä oli lapsena omia leluja ja kirjoja. Mikä tärkeintä, hänen vanhempansa ovat olleet mukana ja läsnä hänen lapsuudessaan, heillä on ollut aikaa ja kiinnostusta hänen tekemisiinsä.
Oma lapsuus oli ihan päinvastoin. Vanhemmat eivät tukeneet tai kannustaneet, vaikka äiti oli kotona, hän oli niin kuormittunut ja väsynyt ettei jaksanut olla yhtään lastensa kanssa. Lähinnä vain kielsi ja komensi. Kun isä tuli töistä kotiin, kasten piti olla hiljaa tai poissa silmistä, että hän sai levätä. Me olimmekin koko ajan ulkona pihalla. Läksyistä ei tullut mitään, kun ei ollut mahdollisuutta tehdä niitä. Ei ollut omaa rauhaa eikä pöytää. Vanhimman veljen tekemisiä isä ja äiti jaksoi vähän seurata, mutta sekin lopahti aika pian kun lapsia tuli lisää.
Pahinta on ehkä se, miten lapsuuden levottomuus ja hälinä on vaikuttanut meidän psyykkeeseen. Olen luonteeltani kireä ja hermostunut. En osaa keskittyä mihinkään. Jos yritän lukea niin viidessä minuutissa tulee levoton olo. En siedä hiljaisuutta ja rauhaa. Minulla on aina oltava aina radio rai tv päällä. Ja minun on koko ajan tehtävä jotain tai pimahdan. Työelämässä en pärjää keskittymistä tai suunnittelua vaativissa töissä mutta viihdyn hälinässä asiakaspalvelijana.
Meillä on kaksi lasta ja suhteeni heihin on hankala, koska en ole oppinut osoittamaan kiintymystä tai kiinnostusta heitä kohtaan. Rakastan heitä kovasti, mutta he eivät ilmeisesti koe sitä. Mieheni kanssa he tulevat erinomaisesti toimeen.
Samoin suhteeni mieheeni on jäänyt aika etäiseksi, kun minä en tiedä miten käyttäytyä parisuhteessa. Meillä kotona aina riideltiin ja nalkutettiin.
Mitä vanhemmaksi tulen, sitä surullisempi olen näistä asioista. Kumpanolidin saanut elää toisenlaisen lapsuuden ja perheen.