Parisuhde ja puhuminen. Miksi niin vaikeaa??

eikö muilla samaa ongelmaaa?

mutta ei mulla mitään neuvoja ole valitettavasti antaa. sain kyllä kerran täältä TOSI hyvän neuvon eräältä omien sanojensa mukaan "asiantuntijalta", ja se oli se, että miehet (siis ilmeisesti KAIKKI miehet) kyllä puhuvat tunteistaan tosi vivahteikkaasti, mutta me naiset pilataan se homma, koska halutaan, että miehetkin käyttäisivät ns. naistenlehtidiskurssia.



Aha.

että miten sä alunperin menit yhteen miehen kanssa, jonka kanssa ei voi puhua? Miten te yleensä tutustuitte ja mihin sä rakastuit?



Me ollaan oltu 11 vuotta naimisissa ja puhutaan koko ajan. Ei ole mitään asiaa mistä ei voitaisi puhua. Paljon enemmän mä keskustelen mieheni kuin naiskavereideni kanssa - sehän tuntee mut kaikista parhaiten ja tiedän että siihen voi luottaa ja sitä kiinnostaa mun asiat.

että miten sä alunperin menit yhteen miehen kanssa, jonka kanssa ei voi puhua? Miten te yleensä tutustuitte ja mihin sä rakastuit?

Me ollaan oltu 11 vuotta naimisissa ja puhutaan koko ajan. Ei ole mitään asiaa mistä ei voitaisi puhua. Paljon enemmän mä keskustelen mieheni kuin naiskavereideni kanssa - sehän tuntee mut kaikista parhaiten ja tiedän että siihen voi luottaa ja sitä kiinnostaa mun asiat.

Siis aivan ihanaa olisi jos koko ajan puhuttaisiin! MIten teiltä onnistuu puhuminen ns. vaikeista asioista? ja teidän parisuhteesta puhuminen?

Olisiko sinulla neuvoja, miten saada puhuminen "käyntiin"?

Tavattiin teineinä ja ollaan opeteltu käymään riitojakin läpi puhumalla.

Nyt 30- vuotiaina ollaan jo aika hyviä juttelemaan.



Sinä voit aloittaa kertomalla näistä tunteistasi, sitten voitte suunnitella mitä tulevaisuudessa haluatte, mistä haaveilette.



Hyvä kikka on lähteä vaan ulkoilemaan yhdessä. Silloin on hyvää aikaa vaan pälättää.

Tavattiin teineinä ja ollaan opeteltu käymään riitojakin läpi puhumalla.

Nyt 30- vuotiaina ollaan jo aika hyviä juttelemaan.

Sinä voit aloittaa kertomalla näistä tunteistasi, sitten voitte suunnitella mitä tulevaisuudessa haluatte, mistä haaveilette.

Hyvä kikka on lähteä vaan ulkoilemaan yhdessä. Silloin on hyvää aikaa vaan pälättää.

Tota mäkin olen ajatellut, että yhdessä jos lähtisi säännöllisesti vaikka kävelylle, mutta sit on ongelma et mihin laittaa lapset. Eli tää on vähän poissuljettu vaihtoehto :(

Ja jos lapset on mukana, niin hän keskittyy koko ajan lapsiin. Ja nyt kun olen aikani tämän ongelman kanssa elänyt, niin en enää tiedä mistä edes puhuisin.

Kyseleminen auttaa siihen että tulee puhuttua.

Samalla on kiinnostunut toisesta.



Kenties mies on ihan tyytyväinen että olette yhdessä ja jutustelulla ei tartte täyttää erikseen ilmaa?



Älä tee omia johtopäätöksiä toisesta. En minäkään saisi sanoa miehen puolesta asioita, esim. miten kokee meidän arjen vaikka puhutaan asioista paljon.

Siis aivan ihanaa olisi jos koko ajan puhuttaisiin! MIten teiltä onnistuu puhuminen ns. vaikeista asioista? ja teidän parisuhteesta puhuminen? Olisiko sinulla neuvoja, miten saada puhuminen "käyntiin"?

En mä osaa neuvoa, koska me ollaan alunperinkin oltu "bestiksiä" ja puhuttu koko ajan kaikesta. Mikä teitä kiinnostaa? Päivän politiikka, maailman tapahtumat, työasiat, kirjat, leffat, ruoka, matkailu, juorut, kodinsisustus, autot, musiikki... Aiheitahan on maailma täynnä.

Parisuhteesta puhutaan heti kun aihetta tulee, joku asia ottaa päähän tai ärsyttää, ja mieluumin vielä silloin kun on kivaa ja menee hyvin - kaikki sanotaan ääneen. Ei pääse kasvamaan mitään kaunoja ja toinen huomaa että on rakastettu ja sen asioilla on merkitystä.

Lapset voi ottaa mukaan ulos!

Tarkoitan että puhutte niistä arkisista asioista, ei tartte käydä riitoja läpi. Koita aloittaa pienestä; mitä ruokaa tekisitte, puhutte ruuasta. Kyselet mistä tykkää nykysin ja mikä jäänyt suosikiksi lapsuudesta, mitä haluaisi koittaa että valmistatte ja mitä maistaisi raflassa?

Sitten ihan noihin pureudut syvemmin.

Lapsien syömisistäkin voi puhua.

Eli alotat ihan vaan juttelemalla niitä näitä.



Jos oleminen on todella raskasta niin terapiasta saa myös apua. Voi mennä vaikka yksin ja kertoa sielä käydyistä asioista toiselle jos ukkoa ei kiinnosta lähteä mukaan, mutta menemällä itse saat avautua asiasta ja sulle annetaan läjä vinkkejä mitä kokeilla kotona, sitten voi mies ehkä innostua lähtemään mukaan.



viesti 8 tuli minulta myös, 6.

kaikkea aikaa kiinnittää huomiota.

Lapsien kanssa leikkiminen on vähän eri asia kuin mennä vaan ulos.

Meillä on 4 alle kouluikästä lasta eikä niitä tartte joka käännöksessä paapoa ja neuvoa.



Käyttekö ulkona niin harvoin että ihan tavallinen ulkoilu tuntuu vaikealta?

Kävellessäkin voi puhua asioista ja puistossa katsellessa kun lapset leikkii.

Vaikka vahtii lapsia silmätarkkana niin voi puhua samalla.



6

Mun mieheni on myös sellainen perusluonteeltaan, ettei paljon höpise. Minä taas tykkäisin jutella vaikka ja koko ajan. Itseasiassa mieheni on aika tarkalleen samanlainen kuin ap:n mies. Suhteen alussa en juuri kiinnittänyt tähän huomiota, koska ajattelin sen olevan "alkukankeutta", ja ajattelin, että tottahan miehen on alettava myöhemmin puhumaan asioista luontevasti. Muutimme yhteen, menimme naimisiin ja aloimme odottaa esikoistamme, ja edelleen ajattelin, että kyllähän tuo mies minuun tässä tottuu ja tutustuu koko ajan, kyllä hän sitten alkaa jutella sujuvasti. Ajattelin, että mies vain on vähän ujompi ja tarvitsee enemmän aikaa kuin minä, jotta uskaltaa olla avoin ja niin edelleen.



Jälkeenpäin ajateltuna halusin kieltää tämän ongelman, selittää sen itselleni parhain päin. En nimittäin tullut tippaakaan ajatelleeksi sitä vaihtoehtoa, joka sitten toteutuikin - 6 avioliittovuoden, kahden yhteisen lapsen ja lähes kolmen vuoden parisuhdeterapiaputken jälkeen mies on edelleen yhtä äänekäs kuin huopatossutehdas. Parisuhdeterapiassa on nämä vuodet käyty siksi, että minun on paha olla ja olen yksinäinen niin avioliitossani kuin kotonanikin.



Mitään vinkkejä en osaa kyllä antaa, koska eihän meilläkään ole tässä asiassa päästy kovin pitkälle. No, parisuhdeterapiassa on käyty läpi sitä, miksi mies ei tahdo puhua varsinkaan mistään syvällisistä, itseään koskettavista asioista, miksei hän ilmaise tunteitaan (minulle, lapsille kyllä), sekä yritetty selittää sitä, miltä se minusta tuntuu. Periaatteessa mies tietää kyllä, että tämä hänen ylläpitämänsä etäisyys on yksi syy siihen, etten halua yhteisiä lomamatkoja, että olen kieltäytynyt viettämästä hotelliöitä vaikka lapsilla olisikin hoitaja, etten ole kiinnostunut seksistä juurikaan. Yhteiset lomamatkat, olivat kahdenkeskisiä tai koko perheen ovat tosi tuskaisia minulle, koska mies touhottaa lasten kanssa, ja minä kuljen perässä eikä kukaan oikeasti edes huomaisi, vaikken olisi läsnä. Kahdenkeskisistä hotelliöistä mulle jää vain paha mieli, koska tunnen itseni vain maksulliseksi naiseksi - kuvio nimittäin on se, että hotellihuoneeseen päästyämme pitäisi heti harrastaa seksiä ja sitten alkaa nukkumaan, tai sitten mies murjottaa ja tuijottaa telkkaria koko illan kieltäytyen edes huomaamasta minun läsnäoloani. Sama pätee seksiin ylipäänsä, minä tunnen itseni lähinnä hyväksikäytetyksi. Tämä periaatteessa asian tietäminen ei kuitenkaan ole vaikuttanut siihen, miten asiat käytännössä ovat. Mies vetoaa siihen, että hän vain on tällainen, eikä hän voi sille mitään.



Minä olen ollut tosi kateellinen niille ystävilleni, joiden parisuhteissa puhutaan, ollaan läsnä, kuunnellaan jne. Ihan hiljattain meidät kutsuttiin yhtiin illanistujaisiin, jossa oli tarkoituksena pelata mm. jotakin parisuhdepeliä (eniten toisistaan tietävä pari voittaa), mutta minä kieltäydyin kutsusta, ja sanoin miehellekin, etten todellakaan aio mennä tuollaisiin tilaisuuksiin nolaamaan itseäni. Minähän en varsinaisesti tiedä miehestäni yhtään mitään sellaista, jota en pysty omin silmin näkemään, enkä usko että mieskään muistaa edes silmieni väriä. Me myös olemme ystäväpariskuntiimme verrattuna olleet paljon kauemmin yhdessä, joten varmasti herättäisi ihmettelyä ja selän takanakin keskustelua, jos tämä tilanne kävisi kaikille ilmi. No, mieshän vain kohautti olkiaan ja totesi, että ihan sama se hänelle on (siis se illanistujaisiin meno).



Minä olen pikkuhiljaa alkanut uskoakin, että mies vain on tällainen, eikä hän muutu. Hän haluaakin olla yksin, eikä halua päästää ketään, ei edes vaimoaan, liian lähelle. Samalla olen tajunnut, etten minä voi tällaisessa parisuhteessa elää. Mies on kyllä hyvä isä lapsilleen, hän tekee työnsä hyvin ja hoitaa noin niinkuin päällisin puolin tehtävänsä ja vastuunsa erittäin hyvin, mutta minä vain en pysty tällaisessa tunnetyhjiössä elämään. Nyt, kun olen tiedostanut sen, että jonakin päivänä tämä liitto loppuu, olen alkanut sietää tätä, ajatella, että ei tämä loputtomiin kestä. Toisaalta mieskin on tainnut tajuta, että mä olen luovuttanut, ja varmaankin käsittänyt, että hän on menettämässä ilmaisen seksipalvelunsa, koska hän on ihan viime aikoina alkanut ääneen ihmetellä, miksen minä enää puhu niin paljon, ja eräänä iltana hän tokaisi, että "kyllähän sä tiedät, että sä olet mulle kaikkein tärkein, vaikken mä osaa sitä kovin hyvin näyttääkään". Niin, tuo vain olisi ehkä pitänyt sanoa joskus aiemmin, nyt se taitaa olla jo myöhäistä.

Meillä vaan mies ei jotenkin osaa keskittyä muuhun kuin niihin lapsiin. Eli puhe on yleensä lapsille päin, eikä niin että me aikuiset juteltaisiin mukavia.

ap

M Mies vetoaa siihen, että hän vain on tällainen, eikä hän voi sille mitään.

Minä olen pikkuhiljaa alkanut uskoakin, että mies vain on tällainen, eikä hän muutu. Hän haluaakin olla yksin, eikä halua päästää ketään, ei edes vaimoaan, liian lähelle. Samalla olen tajunnut, etten minä voi tällaisessa parisuhteessa elää.

Hei 12,

Kiitos paljon vastauksestasi

Meillä ei ihan noin paha tilanne ole, mutta tutulta kuulosta moni asia. Mieheni kyllä huomioi minut, mutta ei halua puhua, ja saisi kyllä noteerata mut enemmän myös naisena, eikä vain kämppiksenä.

Meillä sama virsi "mä vaan olen tämmöinen". Nii-in. Ehkä minäkin joskus päädyn tuohon, että en pysty juuri siitä syystä jatkamaan suhdetta. Asiasta on puhuttu, ja hän aina lupaa yrittää, mutta en näe mitään tulosta. Hän ei myöskään oikein tunnista tunteitaan, joten vaikuttaa välinpitämättömältä mun suhteen, ei tiedä miten esim lohduttaa mua. Menee siinä tilanteessa täysin lukkoon.

Mutta, kestää mulla ainakin vielä kuitenkin aikansa että pystyisin tekemään eropäätöksen. Kun kuitenkin välitän hänestä kovasti. Rakkaudesta en tiedä, kun en saa häneen henkistä yhteyttä.

Ja lapset, niin, en tiedä missä vaiheessa ero on heille parempi ratkaisu. Ajatuskin heidän sydämensä rikkomisesta tuntuu hirvittävältä.

Saitko ikinä terapeutilta mitään konkreettisia neuvoja? Osasiko neuvoa miestäsi millään lailla, saiko ymmärtämään miestäsi, että hänen pitäisi muuuttua?

Puhuuko mies kavereilleenkaan vai onko kykenemätön avautumaan kenellekään?

mutta silti ihmetyttää miksi ihmisen pitäisi kamalasti puhua ja avautua tunteistaan koko ajan? Ehkei miehelläsi ole mitään sanottavaa? Ehkä kaikki tärkeä on jo sanottu? Ahdistaaki ajatus, että miehesi niskassa on kaikki vaateet. Pitäisi olla hyvä isä, rakastaja, käydä töissä ja kaiken lisäksi puhua iltakaudet tunteistaan vaimolleen. Huoh.

mutta silti ihmetyttää miksi ihmisen pitäisi kamalasti puhua ja avautua tunteistaan koko ajan? Ehkei miehelläsi ole mitään sanottavaa? Ehkä kaikki tärkeä on jo sanottu? Ahdistaaki ajatus, että miehesi niskassa on kaikki vaateet. Pitäisi olla hyvä isä, rakastaja, käydä töissä ja kaiken lisäksi puhua iltakaudet tunteistaan vaimolleen. Huoh.

Niin en tiedä, sitä tässä itsekin miettii, että vaatiiko liikaa. Mutta ongelma on, että minulle tämä ei oikein riitä, kai.

Ei tarvitse puhua iltakaudet tunteistaan - todellakaan!, mutta että vaikka kuulisi toisen mielipiteen jostakin asiasta. Tai jos lomallakaan ei puhuta mitään aikuisten kesken. Vain lapsille ja lapsista. Mihin mua siellä sitten tarvitsee. Jätänkin välillä esim sukureissut tuon takia väliin, mitä mä siellä teen.

Toisen kanssa aloitin ihan sillä, että kysyin joka päivä, että mitä söi tänään koululla. :) Ja sitten aloin kysellä enemmän päivän kuulumisista. Lopulta ex kertoi ihan oma-aloitteisesti asioistaan ja päivän tapahtumista. Kovin syvällisiä keskusteluja tämän exän kanssa ei kyllä käyty.



Mieheni kanssa tutustuttiin ensin kaveripohjalta ja jo silloin puhuttiin lähes kaikesta maan ja taivaan välillä. Toistaiseksi niin vaikeaa asiaa ei ole tullut eteen, että siitä ei olisi voinut puhua. Itse olen sellainen kärsimätön ja haluaisin puhua kaikesta heti, kun mieleen tulee, mutta olen oppinut, että mieheni haluaa yleensä ensin vähän ajatella ja pohtia asioita ja ottaa ne sitten itse puheeksi myöhemmin. Jos siis on kyse jostain ongelmista tai isommista asioista.



Muuten jutellaan kyllä päivittäin paljon, ihan arkisia asioita, päivän kuulumisia, vaihdetaan ajatuksia vanhemmuudesta ja kasvatuksesta ja kyllä sitä tulee vielä toisen ihanuuttakin välillä ääneen ihmeteltyä. :)

Anteeksi jos olin ilkeähkön oloinen. Olen vain ehkä itse tullut kyyniseksi ja päätynyt siihen,e ttä yhteen ihmiseen en voi kaikkia hyviä ominaisuuksia saada, mieheen siis. Tällä hetkellä tosin itse "vain" seuruastelen. Tämä mies sentään puhuu jotain, mutta erityisen syvällisiä ja avartavia keskusteluja on turha haikailla. Sellaisia kaipaisin joskus.

Mieheni kyllä puhuu ja meillä on oikein hyviäkin keskusteluja, mutta suhteestamme emme oikein osaa puhua ilman, että ajaudumme riitaan. Tietysti ne suhteen ongelmat yleensä alkavat riidalla mutta emme osaa sitten niitä käsitellä muuten ja kärsin tästä paljon.

[/quote]

En mä osaa neuvoa, koska me ollaan alunperinkin oltu "bestiksiä" ja puhuttu koko ajan kaikesta. Mikä teitä kiinnostaa? Päivän politiikka, maailman tapahtumat, työasiat, kirjat, leffat, ruoka, matkailu, juorut, kodinsisustus, autot, musiikki... Aiheitahan on maailma täynnä.

[/quote]

Mekin puhutaan paljon tämäntyyppisistä asioista. Meillä kuitenkin 'ongelmana' on vaikeista asioista puhuminen, etenkin silloin jos tilanne on päällä. Esimerkiksi esikoisen vaativasta vauva-ajasta saimme jonkin verran puhuttua jälkikäteen lenkillä, mutta silloin väsymyksen ollessa pahimillaan vain tiuskimme toisillemme, onneksi pääsimme siitä (puhumatta) yli ja elämäntilanteen helpottuessa tavallaan löysimme toisemme uudelleen ja vasta sitten pystyimme puhumaan asiasta. Esimerkiksi päätökset molempien lasten hankkimisesta olemme tehneet automatkalla, siinä kun on pakko istua vierekkäin tekemättä mitään.





Minua vaan pelottaa, että jos meille joskus tulee joku erityisen vaikea elämäntilanne, pystymmekö tukemaan toisiamme vai erkaannummeko. Olemme selvästi saaneet molemmat lapsuudenkodeistamme sellaisen mallin, että ikävistä tunteista ei juuri puhuta.

sori, ei onnistunut lainaus jostain syystä, eka kappale siis jonkun aikaisemmasta viestistä.