Parisuhde ja puhuminen. Miksi niin vaikeaa??

sain kyllä kerran täältä TOSI hyvän neuvon eräältä omien sanojensa mukaan "asiantuntijalta", ja se oli se, että miehet (siis ilmeisesti KAIKKI miehet) kyllä puhuvat tunteistaan tosi vivahteikkaasti, mutta me naiset pilataan se homma, koska halutaan, että miehetkin käyttäisivät ns. naistenlehtidiskurssia.

Aha.

Tekee järkeä.

Joitakin naisia ottaa päähän se, kun mies odottaa seksin olevan kuin pornoleffoissa. Miehiä puolestaan häiritsee se, että nainen odottaa keskustelun olevan kuin Kauniissa ja rohkeissa.

Oma mieheni keskustelee kanssani paljon, mutta ei puhu sanaakaan sellaisille ihmisille joiden puhetapa on naistenlehtimäinen. Sellainen keskustelu nyt vain ei kiinnosta häntä. Tarkemmin ajatellen minullekaan hän ei juuri puhunut suhteen alussa. Veikkaan syyksi kotoa saatua "keskustelun" mallia - äitinsä on nimittäin tyyppiesimerkki naistenlehtikeskustelijasta ja isänsä puolestaan tyypillinen "mykkä" suomalaismies. Vähitellen mieheni onneksi huomasi, että minä en olekaan hänen äitinsä. :)

kenelläkään sanottavana?

En edes tiedä, mistä voisin mieheni kanssa puhua. Ainoa asia, josta hänellä on oma mielipide ja mistä hän osaa puhua on seksi. Joskus hiljaa mielessäni päätin tarkkailla häntä, että mistä hän oikeasti puhuu, niin asia oli ainoastaan kyselyjä tyyliin että tänään sitten... käydään saunassa ja...



Tietysti lasten asioista ja tekemisistä puhutaan, mutta niistäkin silloin kun minä kerron lasten tekemisistä tms.



Muulloin hän lukee lehtiä, ei puhu, ei kommentoi. Olen vuosia sitten yrittänyt nyhtää häneltä edes jotain kommenttia liittyen lehtien artikkeleihin, jotta saisin tietää, mitä hänen päässään liikkuu. Ja voisi vaihtaa jotain asiaa edes niistä. Hänellä ei ollut mitään sanottavaa.



Muuten hän tuntuu olevan sellainen hiljainen, laskelmoiva ja omia omituisia ajatuksiaan rakenteleva ihminen, jonka kanssa minulla ei ole mitään yhteistä puhuttavaa.



Hänellä on huumorintajua, mutta sellaista sarkasmin ja satiirin väliin menevää -jota saa pelätä, milloin hän laukoo väärässä paikassa jotain omia. Olen niin kyllästynyt siihen, että kaikki, jotka hänet tuntevat ja tietävät, ikäänkuin "ymmärtävät" hänen huumoriaan ja ovat kohteliaita, jotta tilanne ei menisia aivan katasrofiksi.



Olen miettinyt eroa pitkään. Jos yritän puhua hänelle, mitä tunnen, hän närkästyneenä laukoo jotain mitään sanomatonta kommenttia takaisin. Ei kuule minua. Ja hän ei koskaan palaa asiaan oma-aloitteisesti. Eli käytännössä on aivan sama, puhunko minä ja saan aikaan riitaa, vai torjunko hänen seksiehdotukset.



Hänellä ei ole koskaan mitään valitettavaa eikä sanottavaa mistään paitsi seksistä/sen puutteesta.

Eipä tarvitse olla perillä ajankohtaisista asioista eikä edes perusjutuista, koska tyytyy kuuntelijan asemaan :/. Ymmärrän ettei miehestä ehkä ole ruotimaan feminismin nykytilaa, mutta kai nyt JOSTAIN MUUSTAKIN KUIN OMISTA HARRASTUKSISTAAN TAI LAPSESTA VOISI PUHUA??

parisuhdettamme, työssään hän on loistava, ja siitä hänellä riittää tietysti kerrottavaa. Ja saan olla antamassa mielipiteitäni -joita tietysti mielelläni annan. Ja iloitsen hänen onnistumisistaan ja myötäelän kaikki takaiskut.



Taitaa olla ihan tyypillinen mies -elää työnsä kautta.



-25?

Toisille se auttaa, toisille se vaan näyttää, että parisuhteen tie on käyty. Jos ongelmanne on puhumattomuudessa, siihen voi liittyä monia eei tekijöitä, joiden käsittelemiseen menee aikaa vuosia.



Eli terapeutti auttaa miestäsi sellaisessa, mikä ei tule häneltä luonnostaan. Ja oikeanlaisen terapeutin löytymiseen voi mennä pitkä aika. Ja aina samat kertomukset. Ja paljon riippuu myös siitä, miten miehesi kokee ongelman. Jos hän ei koe ongelmaa, on hyvin hankalaa edes viitoittaa hänelle tietä, missä mennään.



Itse koen asian niin, että on oikeastaan aika turhaa kuluttaa energiaa siihen, mikä on mahdotonta. Jos molemmat parisuhteessa kokevat yhteisen ongelman, silloin sitä on hyvä ratkoa ulkopuolisen avun voimin, jos omat resurssit eivät riitä.



Voihan kyse olla henkilökohtaisesta tilanteesta, jossa muu ei auta, kuin että itse olisi valmis ns. joustamaan ja muokkautua loputtomiin.



Pystyn kyllä itse sanelemaan ehdot, joiden mukaan jokapäiväinen elämä sujuu ilman vastoinkäymisisä ilman terapiaakin. Vain tilan antamista ja ymmärrystä ilman itsekkyyttä etc. Ihmiselämä on lyhyt. Kaksi-kolme vuotta on lyhyt aika siihen jos antaa tilaa toiselle.



Jos toinen osapuoli ei suostu terapiaan, minusta se merkitsee sitä, että tiedostaa ongelman, mutta ei halua edes yritää joustaa vastoinkäymisissä.

...

Mitään vinkkejä en osaa kyllä antaa, koska eihän meilläkään ole tässä asiassa päästy kovin pitkälle. No, parisuhdeterapiassa on käyty läpi sitä, miksi mies ei tahdo puhua varsinkaan mistään syvällisistä, itseään koskettavista asioista, miksei hän ilmaise tunteitaan (minulle, lapsille kyllä), sekä yritetty selittää sitä, miltä se minusta tuntuu. Periaatteessa mies tietää kyllä, että tämä hänen ylläpitämänsä etäisyys on yksi syy siihen, etten halua yhteisiä lomamatkoja, että olen kieltäytynyt viettämästä hotelliöitä vaikka lapsilla olisikin hoitaja, etten ole kiinnostunut seksistä juurikaan. Yhteiset lomamatkat, olivat kahdenkeskisiä tai koko perheen ovat tosi tuskaisia minulle, koska mies touhottaa lasten kanssa, ja minä kuljen perässä eikä kukaan oikeasti edes huomaisi, vaikken olisi läsnä. Kahdenkeskisistä hotelliöistä mulle jää vain paha mieli, koska tunnen itseni vain maksulliseksi naiseksi - kuvio nimittäin on se, että hotellihuoneeseen päästyämme pitäisi heti harrastaa seksiä ja sitten alkaa nukkumaan, tai sitten mies murjottaa ja tuijottaa telkkaria koko illan kieltäytyen edes huomaamasta minun läsnäoloani. Sama pätee seksiin ylipäänsä, minä tunnen itseni lähinnä hyväksikäytetyksi. Tämä periaatteessa asian tietäminen ei kuitenkaan ole vaikuttanut siihen, miten asiat käytännössä ovat. Mies vetoaa siihen, että hän vain on tällainen, eikä hän voi sille mitään.

...

Minä olen pikkuhiljaa alkanut uskoakin, että mies vain on tällainen, eikä hän muutu. Hän haluaakin olla yksin, eikä halua päästää ketään, ei edes vaimoaan, liian lähelle. Samalla olen tajunnut, etten minä voi tällaisessa parisuhteessa elää. Mies on kyllä hyvä isä lapsilleen, hän tekee työnsä hyvin ja hoitaa noin niinkuin päällisin puolin tehtävänsä ja vastuunsa erittäin hyvin, mutta minä vain en pysty tällaisessa tunnetyhjiössä elämään. Nyt, kun olen tiedostanut sen, että jonakin päivänä tämä liitto loppuu, olen alkanut sietää tätä, ajatella, että ei tämä loputtomiin kestä. Toisaalta mieskin on tainnut tajuta, että mä olen luovuttanut, ja varmaankin käsittänyt, että hän on menettämässä ilmaisen seksipalvelunsa, koska hän on ihan viime aikoina alkanut ääneen ihmetellä, miksen minä enää puhu niin paljon, ja eräänä iltana hän tokaisi, että "kyllähän sä tiedät, että sä olet mulle kaikkein tärkein, vaikken mä osaa sitä kovin hyvin näyttääkään". Niin, tuo vain olisi ehkä pitänyt sanoa joskus aiemmin, nyt se taitaa olla jo myöhäistä.

Nyt olet hiljenyt...Voi olla että mies uskaltaa avautua sulle. Entä jos siellä (miehen sielussa, sisällä) on jotain, joka tekee hänet sulkeutuneeksi. (Haluaakohan hän välttämättä itse olla sellainen!?)

Toivottavasti onni teidät kohtaisi.

sain kyllä kerran täältä TOSI hyvän neuvon eräältä omien sanojensa mukaan "asiantuntijalta", ja se oli se, että miehet (siis ilmeisesti KAIKKI miehet) kyllä puhuvat tunteistaan tosi vivahteikkaasti, mutta me naiset pilataan se homma, koska halutaan, että miehetkin käyttäisivät ns. naistenlehtidiskurssia.

Aha.

Tekee järkeä.

Joitakin naisia ottaa päähän se, kun mies odottaa seksin olevan kuin pornoleffoissa. Miehiä puolestaan häiritsee se, että nainen odottaa keskustelun olevan kuin Kauniissa ja rohkeissa.

Oma mieheni keskustelee kanssani paljon, mutta ei puhu sanaakaan sellaisille ihmisille joiden puhetapa on naistenlehtimäinen. Sellainen keskustelu nyt vain ei kiinnosta häntä. Tarkemmin ajatellen minullekaan hän ei juuri puhunut suhteen alussa. Veikkaan syyksi kotoa saatua "keskustelun" mallia - äitinsä on nimittäin tyyppiesimerkki naistenlehtikeskustelijasta ja isänsä puolestaan tyypillinen "mykkä" suomalaismies. Vähitellen mieheni onneksi huomasi, että minä en olekaan hänen äitinsä. :)

No, mieheni kyllä siis arkielämässä noteeraa minua, mutta siihen ei liity keskustelua. Minä luulen, ettei minunkaan mieheni tunnista tunteitaan kovin hyvin, joten hänen on tietysti niistä vaikea puhua, mutta myös esimerkiksi lohduttaa minua. Minun molemmat vanhempani ja toinen mummoistani ovat kuolleet tässä ihan vuoden sisällä, ja surressani mies yritti lohduttaa minua sanomalla, että "kaikki me kuolemme joskus". No, totta kyllä, muttei lohduttanut yhtään, vaan kuulosti aika välinpitämättömältä ja siltä, ettei minulla olisi lupaa surra omaisiani.



Ja tosiaan, naisena mies noteeraa minut vain, jos haluaa seksiä tai sitä erikseen pyydän, ja silloinkin seksiin viitaten. Joku kertoi miehensä puhuvan oma-aloitteisesti vain seksistä - minunkin miehelläni se on toinen niistä aiheista, joista hän puhuu oma-aloitteisesti. Toinen on ruoka (tämä tarkoittaa, että "jos käyt kaupassa ni voitko ostaa nakkeja/kanaa/yms.?"). Mies kyllä on lastensa kanssa paljon, hoitaa heitä eikä tässä puolessa ole valittamista (jos ei tahdo niuhottaa ei-yhteensopivanvärisistä vaatteista, enkä minä niuhota), mutta mies ei koskaan kerro oma-aloitteisesti, miten lasten kanssa on sujunut. Hän ei myöskään kysele, miten minun päiväni on mennyt, mitä neuvolassa sanottiin, miten sujui esikoisen kanssa hammaslääkärissä, eikä mies myöskään kerro, miten hänen päivänsä on mennyt tai muutakaan sellaista.



Onhan tätä asiaa tosiaan puhuttu ja puhuttu, ja välillä mies sanoo, että "mä olen vain tällainen", ja toisinaan taas, yleensä parisuhdeterapiassa ollessamme, lupaa yrittää huomioida mua enemmän. Terapeutti on miehelle selittänyt sitä samaa litaniaa, jota minäkin olen hänelle toistanut jo useita vuosia - että miehelläni sattuu olemaan sellainen vaimo, joka tarvitsee huomiota, ja kieltämällä henkisen yhteyden, keskustelun ja huomioinnin sitä kautta mies loukkaa vaimoaan ja sitä kautta myös itseään. Terapeutti on sanonut miehelleni, että perhe voi hyvin, jos sen kaikki jäsenet voivat hyvin, ja terapeutin mielestä mieheni kannattaisi tosiaan tehdä kaikkensa perheensä hyvinvoinnin eteen. Terapeutti kysyi myös, miksi miehelleni on niin vaikeaa kysyä vaikkapa minun kuulumisiani, ja mieheni vastasi tähän, että hän tuntee olonsa typeräksi sellaisia kysellessään. Terapeutti kysyi tästäkin, että miksi ihmeessä, vaikka mies tietääkin, että mulle tulisi siitä hyvä mieli, ja tähän mies kohautti olkiaan, sanoi ettei tiedä, siitä kuulemma vain tulee typerä olo, ja lisäsi hetken päästä, että hän luottaa siihen, että minä kyllä kerron kuulumiseni jos jotakin kerrottavaa on. Terapeutti yritti tähän kyllä selittää, ettei kyse ole siitä ollenkaan, vaan siitä, että minä toivoisin mieheni osoittavan mielenkiintoa mun asioitani kohtaan, mutta ilmeisesti mies ei tätä ymmärtänyt lainkaan. Ei hän ole siitä huolimatta kysellyt kuulumisia tai kertoillut omiaankaan. Minua terapeutti on kehottanut vain olemaan kärsivällinen ja ymmärtämään miestä, antamaan tilaa, aikaa ja rauhaa, ja vuorostani kyselemään mieheltä kuulumisia, tavallaan opettamaan miestä keskustelemaan.



En minäkään ole varsinaista eropäätöstä vielä tehnyt, en siis ole päättänyt hakea eroa tai muuta. Lähinnä olen tyytynyt siihen, että tämä on nyt tätä, eikä tämä muutu, vaikka seisoisin päälläni. Lapset ovat pieniä, enkä minäkään tahdo heidän kotiaan rikkoa - kuten ap sanoit, se särkisi heidän sydämensä. Ja välitän minäkin miehestä, mutta se rakkaus, jos sitä on ollutkaan joskus, on kaiketi kuolemassa. Minusta tuntuu, että huolimatta kaikista yhteisistä vuosistamme, en tunne miestä ollenkaan. Tuntemattomaan voi kyllä ihastua, ehkä rakastuakin, mutten usko, että tuntematonta voisi rakastaa. Eropäätöstä en siis ole vielä tehnyt, mutta olen lakannut uskomasta, että tämä avioliitto kestäisi "kunnes kuolema meidät erottaa". Joku sanoi, että mieheni olisi alkanut puhua enemmän nyt, kun minä olen luovuttanut, koska hänellä olisi nyt enemmän tilaa (tarkoittanee suunvuoroa), mutta ei se niinkään ole. Mies ei nimittäin oikeastaan puhu, vaan ihmettelee lähinnä sitä, miksen minä puhu, ja kyselee, olenko vihainen, kun en puhu. Aikaa myöten mies lakkaa kyselemästä, ja viimeistään siitä alkaa se erilleen kasvu, ellei se ole jo alkanut. Minua surettaa, että näin käy, koska menin naimisiin tämän miehen kanssa siksi, että halusin perheen hänen kanssaan, en siksi, että voisin kasvaa erilleen hänestä. Minä en kuitenkaan enää tiedä, mitä enää tekisin asian korjaamiseksi.



Ja niin, ei minun mieheni puhu kavereilleenkaan, eikä yhtään kellekään. Hän kaiketi vain patoaa kaiken sisäänsä, koska mikään ei ole hänestä niin tärkeää, että siitä viitsisi ruveta jaarittelemaan, tai sitten hän ei halua rasittaa muita valittamalla jostakin.

- juoruilu (jonkun asioista hänen selkänsä takana puhuminen samalla huokaillen ja taivastellen),

- sananlaskumaisten lausahdusten käyttäminen puheessa ja muu runollisuuteen viittaava,

- itsestäänselvyyksien toistelu, siis se että ei ole mitään varsinaista sanottavaa mutta silti on kova tarve puhua,

- teatraalisuus ja paatoksellisuus



t. 30

Up! Mielenkiintoinen ja itselle ajankohtainen aihe.

Täähän on kuin meidän elämästä, paitsi että mä olen se "puhumaton mies". Mua ahdistaa äärettömästi, kun mies jankkaa ja jankkaa ja jankkaa kaikesta typerästä, kun pitää puhua ja puhua ja puhua... BLAAHBLAAHBLAAHJAADAJAADAJAADA...  Vittu MIKSI PITÄÄ JAUHAA!!!?? EI JAKSA!!! :(

Kaikki asiat pitäis jauhaa juurta jaksaen.. MIKSI!?!?! Jos mua vituttaa, olen hiljaa, rauhoitun hetken ja asia on sillä selvä, mut miehen mielestä ei, kun sitten pitää selvitelellä ja keskustella ja jutella ja jauhaa ja blaablaa.. :(

Poikaystäväni on juuri tuollainen joka ei puhu. Ei ole koskaan sanonut edes omalle lapselleen rakastavansa tätä, koska "tietää se sen muutenkin".

Hän ei myöskään halua kysellä toisten asioista, sanoo että ei halua udella, että jos joku kertoo asioitaan niin kuuntelee kyllä, mutta antaa sen toisen päättää mitä kertoo ja mitä ei.

Minä en ymmärrä. :/ Jos sanoisin olevani surullinen, hän ei kysyisi että miksi, vaan sanoisi että ai, ja odottaisi että jatkanko juttua vai en. Olisi kiva jos hän ilmaisisi halukkuutta kuunnella, tai kiinnostusta suruni aiheesta.

Itse höpöttelen jatkuvasti, kuuntelen myös muita ja koitan kysellä päivän kuulumisia. Mutta kun juttua ei tule. :(

tiedän vastaavia tapauksia. Mies on oppinut puhumaan vasta parisuhdeleirillä, jossa hän on mähnyt ryhmässä, miten miehet voivat puhua, ja on ollut teema, mistä puhutaan. Yksin ei vaimo tuohon kykene. 

Menkää leirille tms, ap, jotta saatte läheisyyden kuntoon. Läheisyys tulee tunteista puhumisen kautta, ei faktoista.

Meillä sama juttu. Puhuu ainoastaan arjen asioista tyyliin, mitä tänään syötäisiin ja tietenkin lapsien tekemisistä. Muuten on täysin tuppisuu. Seksiasiatkin ovat täysin lukossa.  Ilmeisesti olemme kämppiksiä. Hoidankin nuo läheisyys jutut ja keskustelut nykyään muualla, koska yrityksistä huolimatta, mikään ei ole muuttunut.

Mitenkä nainen saadaan puhuun vaikeista ja hankalista asioista.

Nyt pieni riita päällä, avauduin itse asioista mitkä vaivaa mutta en saanut minkäänlaista kommenttia takaisin. Eikä ollut ensimmäinen kerta.

Meni alkuperäisen aiheen vierestä. Mutta mielestäni luonnekysymys.

Mä mietin, että olenko mä jo kirjoittanut tähän ketjuun jonkun noista alkupään viesteistä, ne kun on jo jonkun ajan takaa, mutta ehkäpä en ole. Mutta kuulostaa niin tutulta... 

Meillä on takana 10 vuoden avioliitto ja kolme lasta, ja arki on tätä samaa. Mies käy töissä, minä olen vielä kotiäitinä tämän vuoden, ja mä tunnen itseni kotityörobotiksi. Mies ei kerro omasta päivästään, ei edes sen vertaa että oliko hyvä päivä vai ei (työskentelee alalla, jolla ei saakaan liikoja laverrella ulkopuolisille), mutta saattaa sitten äksyillä pitkin iltaa, ja minä mietin mikä on, oliko töissä joku juttu, onko väsynyt vai käykö minä ja/tai lapset vaan hermoon. Kun kysyn, mikä vaivaa, tiuskii, ettei mikään, ja jatkaa tuittuiluaan. Ei varmaan edes tarvitse mainita, ettei todellakaan kysele minun päivästäni. Mun oma-aloitteiseen jutusteluun saattaa tulla joskus jotakin myhähdyksiä ja aha-tuhahduksia, ei koskaan varsinaista reaktiota, vastausta eikä varsinkaan lisäkysymyksiä. Yhtä hyvin hän saattaa kävellä toiseen huoneeseen kesken mun lauseen. Riitatilanteissa se on ensimmäinen mitä hän tekee, joskin nykyään tilanne on ajautunut siihen, että jos mies on edes aavistavinaan riidan (aiheesta, josta yritän keskustella, tai äänensävystäni), hän vaihtaa huonetta, ja vaikka minä olisin siihen asti pyrkinyt keskustelemaan aivan neutraalisti ja rauhallisesti, tämä reaktio saa mut räjähtämään välittömästi, ja sitten riidelläänkin siitä, että mies kävelee pois kesken mun lauseen, jälleen kerran. Mistään muusta me emme riitelekään kuin tästä - raha, lapset, työt, vapaa-aika, kotityöt sun muut ei enää vaadi varsinaisesti riitelyä, ne on jo ajautuneet sopiviin ja toimiviin uomiinsa, mutta tämä puhumattomuus ei edelleenkään ole asia, johon mä olisin turtunut ja oppinut. Ainakaan täysin. 

Koomista on, että aikoinaan minä pistin mieheni merkille nimenomaan siksi, että hänellä oli kyky ignoorata täysin toinen ihminen, vaikka se toinen seisoisi 5 cm:n päässä puhumassa hänelle. Ihailin sitä kykyä, koska olin itse siinä vaiheessa ollut vuosikausia eri ihmisten, niin tuttujen ja tuntemattomienkin, "sielunhoitaja", jolle purettiin kaikki maailman epäreiluus ja tuska, ja minä vain kuuntelin ja kuuntelin, myötäilin ja myötäelin, mutten itse saanut yhtään kuuntelevaa korvaa kun olisin sitä kaivannut. Ajattelin, että tuo mies tuntee itsensä eikä koe tarvetta teeskennellä toisille (itse monesti teeskentelin kuuntelevaa ja myötätuntoista, vaikka oikeasti teki mieli ravistella sitä valittajaa, että helvettiäkö siinä ruikutat pikkujutuista). No, enpä olisi paljon enempää voinut väärässä ollakaan mieheni suhteen. Nykyään musta tuntuu, että hän johti mua harhaan vuosikausia, antoi ymmärtää asioita joita ei tarkoittanut ja tavallaan vaan seurasi mun raivaamaa polkua. Esimerkiksi naimisiin menomme, mies ei varsinaisesti kosinut, vaikka minä niin luulin (sanoi, kun mä puhuin kihloista, että kyllä hän voisi mennä mun kanssa kihloihin, ja siitä eteenpäin minä hoidin asian, kun kuvittelin tämän kosinnaksi - myöhemmin mies on paljastanut, ettei hän oikeasti ajatellut että olisi menty kihloihin ainakaan silloin), ja myötäili hääjärjestelyjä sanomatta mihinkään omaa mielipidettään, osallistumatta häihin muuten kuin tulemalla paikalle (jälleen kerran myöhemmin tuli ilmi, ettei olisi kokenut naimisiin menoa ollenkaan tarpeelliseksi). Esikoisen raskaudessa neuvoloissa ja muissa tutkimuksissa hän oli mukana joka kerta, ja minä kuvittelin hänen raivaavan kalenteriin tilaa, jotta pääsee niihin. No, totuus oli se että mies oli luullut, että hänen on pakko olla niissä aina kuin mahdollista, ja vasta myöhemmin oli tajunnut ettei tarvitsekaan. Minä luulin, että mies oli kiinnostunut minusta, raskaudesta ja lapsen voinnista. Toisen ja kolmannen lapsen kohdalla häntä ei neuvolassa näkynytkään, ja minä selitin itkusilmässä siellä, etten saa miestä mukaan, vaikka neuvolan täti hänet sinne halusi muutaman kerran. Käskin jopa tätiä soittamaan itse miehelleni ja käskemään neuvolaan. Ultriin mies lähti vain, koska minä järjestin helvetillisen kohtauksen siitä, ettei ollut tulossa mukaan. 

Kaikkein pahinta tässä on se, että miehellä on ihan ikioma diagnoosilista, jonka taakse hän voi aina paeta: lievä asperger lievillä adhd-piirteillä ja lievä ahdistuneisuushäiriö. Kaikki on lievää, mutta mies pystyy erittäin taitavasti selittämään kaikille ns. ulkopuolisille tahoille, miten nämä diagnoosit selittävät kaiken ja tekevät hänet kyvyttömäksi käyttäytymään toisin. Tämä on kerrottu neuvolassa, pariterapiassa kolmelle eri terapeutille ja parisuhdevertaisryhmässä, ja aina käy niin, eettä miestä paijataan ja ymmärretään ja myötäillään, että voi kun hänellä on rankkaa ja kamalaa ja kyllä vaimon pitäisi vaan ymmärtää, eihän mies sille mitään itse voi kun on niin kyvytön. Kukaan ei muista eikä tajua minun tilannettani enää ollenkaan, mies saa kaiken empatian ja osaa kyllä ottaa kaiken riemun irti siitä, että joka tilanteessa voi muistuttaa, että sekin sanoi ettei häneltä voi vaatia sellaista mitä hän ei osaa. No, minä satun tuntemaan ihmisiä, joilla on vastaavat diagnoosit paljon vakavampina, ja jotka silti osaavat kysyä vaimoltaan, miten tämän päivä on mennyt, osaavat kertoa, miksi pitää kiukutella työpäivän jälkeen kotona, osaavat tehdä itsenäisiä päätöksiä ja kertoa mielipiteensä kysyttäessä, tai ainakin sanoa että tätä pitää pohtia. Tiedän, että se on heiltä vaatinut valtavan määrän työtä ja opettelemista, mutta he ovat nähneet sen vaivan. Siksi minun tekisi joka kerta mieli latoa miestä pitkin korvia, kun kuulen sen saman vanhan "emmä voi sille mitään, mä oon tällänen ku oon". 

Minä olen valtavan vihainen miehelleni tästä, ja valtavan pettynyt häneen, siihen että hän on niin kyvytön tajuamaan mitä hän menettää käytöksellään ennen pitkää. Minäkin olen sen jo tajunnut, ettei tästä todellakaan mitään hamaan hautaan kestävää rakkaustarinaa saa aikaan. Ero on väistämättä edessä sen vuoksi, ettei mies osaa eikä halua puhua edes vaimolleen, ei edes sitä saatanan small-talkia. Mä olen joskus kysynyt mieheltä, eikö hän tajua mihin hän ajaa sekä parisuhteemme että perheemme, mutta mies vain kohautti olkiaan. Ei häntä tunnu edes kiinnostavan koko asia, ei hän ymmärrä. Ja diagnoosien takia hän saa käännettyä kaiken mun niskaan - ei hän voi itselleen mitään, hän on sellainen kuin on, ja vaimo on paha, kun ei ymmärtänyt. En ole eroa vielä hakemassa, olen sanonutkin miehelle että kyllä mä tässä sinnittelen niin kauan kun jaksan, mutta lopputuloksesta tulee kyllä erittäin ruma. Mä nimittäin toivon jaksavani siihen asti, että lapset ovat niin isoja ettei mun enää tarvitse heidän asioistaan olla yhteydessä heidän isäänsä, huolehtia tapaamisia tai muutakaan. Ettei mun tarvitse enää koskaan edes nähdä miestä eron jälkeen. 

Upsis hu939p

olisiko mahdollista että hankkisitte vaikka yhteisen harrastuksen jonka lomassa voisi jutella? jospa lapset saisi siksi aikaa vaikka isovanhemmille tai kavereiden luokse käymään?

Naisille parisuhde on kilpailua ja he haluavat tietää mahdollisimman paljon vastustajasta, jotta voivat tarvittaessa iskeä heikkoihin kohtiin.

t.mies