Lue keskustelun säännöt.
Jollakin ajatusta tästä?
05.08.2010 |
Olin raskaana ja jouduin suojelemaan itseäni ja lastani samalla tilanteessa, joka tuli yllättäen eteeni. Tapahtui siis kamala yksityisasia jota en yksilöi tässä. Omaksi ja vauvani turvaksi sen kamalan asian kuullessani rauhoitin itseäni (ihme kyllä) ja tavallaan kahlitsin sen surun ja pahan uutisen sillä hetkellä "pieneksi" ja mitättömäksi, jotta en olisi hermostunut ja saanut keskenmenoa.
Nyt olen huomannut, että jos kuulen jotain todella pahaa, tapahtuu pahaa tai tuleekin jonkin pahan asian suhteen "vikahälytys" niin suhtaudun samalla tavalla ne kuullessani eli onkohan pitemmän päälle tuollaisella suhtautumistavalla haittoja?
Mikäli tuo järkytys on sellainen, jota täytyy surra niin suren ja itkenkin kyllä jonkin ajan päästä, mutta silloinkin etsin asiasta heti positiivisia puolia, joka vähentää surun määrää.
Kommentit (4)
Itse olen raskauden viimeisellä kolmanneksella ja menetin ihan vastikään todella läheisen ihmisen. Olin myös huolissani siitä, mitä itkeminen, hermostuminen, stressaus ja suru vaikuittaisi vauvaan. Puhuin asiasta neuvolassa ja täti sanoi minulle, että suru on yksi tunne muiden joukossa. Kuuluu normaaliin elämään, et voi sillä aiheuttaa vauvalla haittaa.
Eri asia jos stressaa raskauden alusta loppuun niin, että stressihormoonit virtaavat koko ajan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
jolla ihminen säästää itseään ja psyykeään. Suru ja tunne eivät kuitenkaan häviä mihinkään. Koteloituvat vain jonnekin syvälle, niinkuin itse sanoit. Jotta pääset eteenpäin asiassa ja elämässäsi, vaatii se tämän tunteen kohtaamista ja käsittelyä, muuten se tavalla tai toisella nousee eteesi, jokaisessa elämän käänteessä.
Olen puhunut usealle ystävälleni tunteistani, ajatuksistani ja tuosta tapahtumasta, jonka yhteydessä jouduin suojelemaan itseäni ja raskauttani. Surin ja itkin myös tapahtumaa kun sen aika oli. Jotenkin se ei vain kolahtanut niin pahasti kuin oletetussa tilanteessa, jossa en olisi suojellut itseäni.
Tuon jälkeen tulleet "pahat uutiset" ovat onneksi olleet pienempiä tai "vääriä hälytyksiä", mutta huomaan tuon saman suhtautumistavan itsessäni.
Hyväksyn ja tiedostan tapahtuneet, mutta jotenkin ne "pahat asiat" jää laimeammiksi kokemuksiksi kuin mitä olettaisin ennen olleen.
Toisaalta ajattelen, että nyt kun minulla on oma elämä perheeni kanssa niin se on se tärkein ja suojeltavissa oleva ja asiat jotka ei suoraan liity meidän perheeseen ovat pienemmässä roolissa. Voihan olla, että selkeästi omaan perheeseen liittyvissä vastoinkäymisissä olisi eri tilanne, tähän asti ne ovat olleet vain pienempiä "vääriä hälytyksiä", onneksi.
että sun pitäisi jutella tuosta jonkun (ammatti-)henkilön kanssa luottamuksellisesti (vaitiolovelvollinen olisi hyvä). Silloin voisit puhua asioista niiden oikeilla nimillä ja konkreettisesti, jolloin asia tulisi selväksi ja saisit sen pois kontoltasi.