En ymmärrä kun moni tuntuu kertovan ns. ajautuneensa huonoon suhteeseen. Miten te niihin oikein ajaudutte? Ettekö valitse miestänne itse?

Helpompi syyttää muita

Eikö sitä nuorena juuri "ajaudu" tekemään asioita, joita kaveritkin tekee? Virheitä mahtuu elämään kaikille.

Veikkaan, että suurin osa noista huonoista suhteista ei alkanut huonoina vaan ihan ok suhteina, joissa asiat vaan vähitellen alkoi mennä vuoristoratamaisesti niin, että ylämäkiä olikin lopulta vähemmän kuin alamäkiä. Vaikea kuvitella ketään, joka ryhtyy suhteeseen tietäen kumppaninsa olevan aivan hirveä ihminen tai huono parisuhdekumppani.

Varmasti on monia, jotka on lapsena alistettu (tarkoituksesta riippumatta). Aikuisena he ehkä helposti kokevat, että heidän haluillaan ei ole niin väliä; he eivät ole arvokkaita, ja ansaitsevat vain suhteen tuomia pikkuetuja (huorimisen mentaliteetti, mutta minimaalisena). Sillä tavalla itsepetos voi jatkua vuodesta toiseen: rohkeus ei riitä muutokseen, koska itsearvostus on niin vähäistä. Tarvitaan vahva ärsyke, ennen kuin "selkärankaa" löytyy eli toiminta siis syntyy vasta pakon edessä, kahden huonon välillä (huono suhde vs. sitäkin p*skempi tunne itsestä). Ajavana voimana on ensisijaisesti arvottomuuden karmeus, ei joku ihastus tai muu pakkomielle.

Mulla loppu tärkeä pitkäaikainen "salasuhde" niin silloin pääsuhdekin muuttui "huonoksi"

Vierailija kirjoitti:

Varmasti on monia, jotka on lapsena alistettu (tarkoituksesta riippumatta). Aikuisena he ehkä helposti kokevat, että heidän haluillaan ei ole niin väliä; he eivät ole arvokkaita, ja ansaitsevat vain suhteen tuomia pikkuetuja (huorimisen mentaliteetti, mutta minimaalisena). Sillä tavalla itsepetos voi jatkua vuodesta toiseen: rohkeus ei riitä muutokseen, koska itsearvostus on niin vähäistä. Tarvitaan vahva ärsyke, ennen kuin "selkärankaa" löytyy eli toiminta siis syntyy vasta pakon edessä, kahden huonon välillä (huono suhde vs. sitäkin p*skempi tunne itsestä). Ajavana voimana on ensisijaisesti arvottomuuden karmeus, ei joku ihastus tai muu pakkomielle.

Tavallaan se huono suhde siis vain kuvastaa sitä, mitä he jo ovat.

Ei kysymys olekkaan siitä, että kuka sen kumppanin valitsee. Tiedät varmaan itsekkin, että suomessa pääsääntöisesti sen kumppanin voi itse valita. Kysymys on siitä että, ihminen muuttuu ajastaan, sekä fyysisesti että psyykkisesti ja jotkut muuttuvat huonompaan ja toiset parempaan suuntaan. Itse menin nuorena naimisiin, 30 vuotta aviossa meistä kumpikaan ei ole enää sama ihminen kuin nuorena. Mutta, siitä liitosta lähteminen on vaikeaa, vaikkakin mahdollista, kun on pitkään oltu yhdessä. Ihminen on vähän kuin koira, huonokin isäntä on kumminkin isäntä.

Huom. kun yhdellä liitossa on huono itsearvostus, toinenkin tietysti kärsii siitä eikä se ole ajautumista.

Vierailija kirjoitti:

Ei kysymys olekkaan siitä, että kuka sen kumppanin valitsee. Tiedät varmaan itsekkin, että suomessa pääsääntöisesti sen kumppanin voi itse valita. Kysymys on siitä että, ihminen muuttuu ajastaan, sekä fyysisesti että psyykkisesti ja jotkut muuttuvat huonompaan ja toiset parempaan suuntaan. Itse menin nuorena naimisiin, 30 vuotta aviossa meistä kumpikaan ei ole enää sama ihminen kuin nuorena. Mutta, siitä liitosta lähteminen on vaikeaa, vaikkakin mahdollista, kun on pitkään oltu yhdessä. Ihminen on vähän kuin koira, huonokin isäntä on kumminkin isäntä.

Kyse on siitä, että nuorena (ja kauniina) toisen viat helposti hyväksytään. Sama epäkypsyys vanhemmiten on rasittavaa, jopa vastenmielistä.

Moni ei malta odottaa itselleen sopivaa kumppania vaan tyytyy koulutusprojektiin. Ajan saatossa ihmetellään, kun juoppo ei raitistunutkaan tai lihava laihtunut. Makaa ei tietenkään haluta omassa silmässä nähdä vaan haukutaan ja syyllistetään puolisoa.

No harvoin se suhde on alusta asti huono. Ihmiset muuttuu. Minun suhteeni oli alussa monta vuotta erittäin hyvä. Vaan kun aikuisten elämään tuppaa tulemaan kaikenlaisia velvollisuuksia, stressiä ja paineita - on mahdotonta tietää etukäteen, miten kukin niihin reagoi. Ex-mies alkoi ryyppäämään, kun meillä oli ruuhkavuodet pahimmillaan. Mistä olisin voinut parikymppisenä tietää, että ajaudumme tuohon tilanteeseen ja huonoon suhteeseen.

Aloittajan kaltaisen ihmisen on helppo ihmetellä muiden käytöstä, koska itse ilmeisesti ei ole koskaan kärsinyt minkäänlaisista ongelmista. 

Minä tulen hyvästä kodista ja olen nähnyt kahdessa sukupolvessa terveitä ja hyviä ihmissuhteita. Lisäksi olen saanut viettää ainakin toistaiseksi elämäni ilman suurempia kolhuja saati traumoja. Tästä johtuen olen nuoresta pitäen aina tunnistanut hyvin omat rajani ja vartoitusmerkit muissa ihmisissä. Niinpä olen onnistunut valitemaan kumppanini niin, että terve ihmissuhde on ollut itsestään selvyys.

Tästä huolimatta kykenen ymmärtämään, että kaikilla ihmisillä ei ole käynyt näin hyvää tuuria kuin minulla. Ymmärrän, että ihmisiä tulee rikkinäisistä ja myrkyllisistä kodeista ilman mitään käsitystä normaaleista ihmissuhteista ja siten myös nämä ihmiset helposti ajautuvat (nimenomaa ajautuvat) huonoihin suhteisiin.

Eihän siihen tietenkään ajauduta vaan oma päätöshän se on. Toki ihmiset muuttuvat ajan myötä ja hyvä parisuhde voi muuttua huonoksi, mutta toivottavasti ihminen kykenee silloin lähtemään suhteesta. Jos jo alussa näkyy merkkejä, että toinen ei ole ok ja suhteessa ei ole hyvä olla ja silti aloittaa tai jatkaa suhdetta niin oma päätöshän se on. Traumat ohjailevat käytöstä ja usein on kyse traumatisoituneesta ihmisestä kun jatkaa tällaista suhdetta.

Mutta kun se m*lkku esitti normaalia alkuaikoina!

Useinhan alkoholisti-isän tytär hankkii aikuisena itselleen alkoholistipuolison. Mutta alkoholistivanhempien lapsilla onkin niin huono itsetunto, että he ajattelevat, etteivät he ikinä tule kelpaamaan kunnollisille miehille.

Jsokus voi mennä niin että jotkut tutustuvat toiseen nuorena ja naiivina ja se on ollut se ensirakkaus.. on tullut katsottua toiste ruusunpunaisten lasien läpi.. sitten näkeekin toisessa paljon puutteita, oma rakas ei olekaan henkisellä tasolla samaa tasoa kuin itse, ei tunne- tai puheyhteyttä (joka on yleensä se liima joka pitää yhdessä)... sitten junnataan siinä tilanteessa kun on pakko ihan lastenkin takia (jos niitä on). Ei se ole paras kuvio siinä mielessä koska lapset ottavat paljon vaikutteita siitä mitä näkevät isän ja äidin välillä, vaikka kulissit muuten ovat pystyssä, sisäiset asiat eivät voi pysyä heiltä salassa. Ihminen voi olla yksiavioinen, mutta se että kestääkö sen 60-vuotta se vaatii hitonmoisesti ihmiseltä... 

Vierailija kirjoitti:

Eikö sitä nuorena juuri "ajaudu" tekemään asioita, joita kaveritkin tekee? Virheitä mahtuu elämään kaikille.

Veikkaan, että suurin osa noista huonoista suhteista ei alkanut huonoina vaan ihan ok suhteina, joissa asiat vaan vähitellen alkoi mennä vuoristoratamaisesti niin, että ylämäkiä olikin lopulta vähemmän kuin alamäkiä. Vaikea kuvitella ketään, joka ryhtyy suhteeseen tietäen kumppaninsa olevan aivan hirveä ihminen tai huono parisuhdekumppani.

Kyllä niitäkin on jotka tasan tietää toisen olevan hirveä ihminen. Mutta ei siinä sitten itsekään ihan puhdas pulmunen voi olla. Itse en moraaliltani voisi olla tekemisissä ihmisen kanssa jonka tiedän olleen vaikka väkivaltainen, varsinkin jos on ollut sitä heikompiaan kohtaan. Mutta kummasti niillekin näkyy aina olevan ottajia.

Tavallaan ymmärrän sen ettei ihminen voi mitään sille kehen rakastuu. Mutta siinäkin pitäisi osata kantaa vastuu. Olen itsekin kerran rakastunut täysillä varattuun mieheen ja hän minuun. Silti torjuin hänet. Kyllä ne tunteet kuolee ajan mittaan kun niitä ei itse ruoki. Välttelee sitä ihmistä, estää hänet somessa, ei vastaa viesteihin ja soittoihin jne.

Itse ajattelin elämästäni vielä 24-vuotiaana niin ettei siitä ole mitään järkeä eikä minulla ole minkään sortin toivoa menestyä missään.

Niin mitä luulet tekeekö sellainen ihminen hirveen hyviä päätöksiä?

Yleisellä tasolla ihmiset ainakin Suomessa ovat kiinnostuneita vain yhteiskunnallisesta asemastaan ja siitä ovatko hyödyllisiä. Ovat unohtaneet omat luontaiset tarpeensa ja tuntemuksensa tai niillä ei ole väliä tässä suuressa mittakaavassa.

Vierailija kirjoitti:

No harvoin se suhde on alusta asti huono. Ihmiset muuttuu. Minun suhteeni oli alussa monta vuotta erittäin hyvä. Vaan kun aikuisten elämään tuppaa tulemaan kaikenlaisia velvollisuuksia, stressiä ja paineita - on mahdotonta tietää etukäteen, miten kukin niihin reagoi. Ex-mies alkoi ryyppäämään, kun meillä oli ruuhkavuodet pahimmillaan. Mistä olisin voinut parikymppisenä tietää, että ajaudumme tuohon tilanteeseen ja huonoon suhteeseen.

On kaksi eri asiaa, kuinka viihdyttävä suhde aluksi on... tai kuinka hyvältä toisen älyllinen ja psyykkinen rakenne vaikuttaa. Millaisesta suvusta hän tulee. Miten hän käyttäytyy muiden seurassa. Milalisia arvoja ja tavoitteita hänellä on. Miten hän käyttäytyy eläinten kanssa, onko hänellä addiktioita, jne.

Kaiken kanssa voi olla aikansa hauskaa - mutta kykeneekö siitä hauskanpidosta, valinnastaan, ottamaan vastuuta? Jos toista vain hyväksikäyttää, kykeneekö siitä irtautumaan? Miten pitkälle hyväksikäyttö saa jatkua, ilman että toinen ei sitä kestä, vaan muuttuu hyödyttömäksi?

Vierailija kirjoitti:

Ei kysymys olekkaan siitä, että kuka sen kumppanin valitsee. Tiedät varmaan itsekkin, että suomessa pääsääntöisesti sen kumppanin voi itse valita. Kysymys on siitä että, ihminen muuttuu ajastaan, sekä fyysisesti että psyykkisesti ja jotkut muuttuvat huonompaan ja toiset parempaan suuntaan. Itse menin nuorena naimisiin, 30 vuotta aviossa meistä kumpikaan ei ole enää sama ihminen kuin nuorena. Mutta, siitä liitosta lähteminen on vaikeaa, vaikkakin mahdollista, kun on pitkään oltu yhdessä. Ihminen on vähän kuin koira, huonokin isäntä on kumminkin isäntä.

Se on vähän sama työpaikankin kanssa. Olen ollut 18 vuotta samassa firmassa ja siellä on asiat mennyt työntekijöiden kannalta huonompaan suuntaan. En silti haluaisi lähteä sieltä. Olen niin juurtunut sinne ja en edes osaisi enää hakea töitä enkä halua jännittää työhaastatteluja. Helpompaa jäädä vanhaan tuttuun ja turvalliseen, vaikka olisi järkevämpää lähteä. Pari työkaveria otti ja lähti ja löysivät helposti parempaa. Mutta silti en minä saa aikaiseksi.