En ymmärrä kun moni tuntuu kertovan ns. ajautuneensa huonoon suhteeseen. Miten te niihin oikein ajaudutte? Ettekö valitse miestänne itse?

Vierailija kirjoitti:

Onko parisuhteissa edes mitään järkeä ylipäätään?

On jos rakastaa toista ja on hyvä olla yhdessä.

Pojilleni olen kyllä puhunut että naimisiin ei kannata mennä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei kysymys olekkaan siitä, että kuka sen kumppanin valitsee. Tiedät varmaan itsekkin, että suomessa pääsääntöisesti sen kumppanin voi itse valita. Kysymys on siitä että, ihminen muuttuu ajastaan, sekä fyysisesti että psyykkisesti ja jotkut muuttuvat huonompaan ja toiset parempaan suuntaan. Itse menin nuorena naimisiin, 30 vuotta aviossa meistä kumpikaan ei ole enää sama ihminen kuin nuorena. Mutta, siitä liitosta lähteminen on vaikeaa, vaikkakin mahdollista, kun on pitkään oltu yhdessä. Ihminen on vähän kuin koira, huonokin isäntä on kumminkin isäntä.

Se on vähän sama työpaikankin kanssa. Olen ollut 18 vuotta samassa firmassa ja siellä on asiat mennyt työntekijöiden kannalta huonompaan suuntaan. En silti haluaisi lähteä sieltä. Olen niin juurtunut sinne ja en edes osaisi enää hakea töitä enkä halua jännittää työhaastatteluja. Helpompaa jäädä vanhaan tuttuun ja turvalliseen, vaikka olisi järkevämpää lähteä. Pari työkaveria otti ja lähti ja löysivät helposti parempaa. Mutta silti en minä saa aikaiseksi.

Ja siis sitten on tää,että niihin työpaikkoihin ei aina vaan kävellä sisälle,silleen et minä nyt vaan vaihdan työpaikkaa ja hups,nyt olen uudessa työpaikassa :D

Olen kokenut kaiken mahdollisen työpaikasta lähtemiseen liittyen. Minut on irtisanottu laittomin perustein, määräaikainen työsuhde on loppunut, olen kävellyt firmasta ulos lähtörahan kanssa, olen irtisanoutunut itse lähtiessäni parempaan paikkaan (tätä on eniten). Lisäksi työsuhde on päättynyt yrityksen konkurssiin.

Ja olenko elämään kyrpiintynyt? En todellakaan. Kerään aina itseni ja ponnistan korkeammalle. Aina pitää yrittää.

Joskus jää luu käteen, mutta se viskataan sivuun ja lähdetään paistin perään.

Vierailija kirjoitti:

Onko parisuhteissa edes mitään järkeä ylipäätään?

No ei varmaan sen enempää kuin missään muussakaan. Pelkkää turhuuden roviota koko elämä kuitenkin on. Ehkä parisuhteelta toivotaan sitä että elämä olisi jollain tavalla kevyempää, kun voi jakaa kaiken jonkun kanssa. Mutta eihän se aina mene niin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei kysymys olekkaan siitä, että kuka sen kumppanin valitsee. Tiedät varmaan itsekkin, että suomessa pääsääntöisesti sen kumppanin voi itse valita. Kysymys on siitä että, ihminen muuttuu ajastaan, sekä fyysisesti että psyykkisesti ja jotkut muuttuvat huonompaan ja toiset parempaan suuntaan. Itse menin nuorena naimisiin, 30 vuotta aviossa meistä kumpikaan ei ole enää sama ihminen kuin nuorena. Mutta, siitä liitosta lähteminen on vaikeaa, vaikkakin mahdollista, kun on pitkään oltu yhdessä. Ihminen on vähän kuin koira, huonokin isäntä on kumminkin isäntä.

Se on vähän sama työpaikankin kanssa. Olen ollut 18 vuotta samassa firmassa ja siellä on asiat mennyt työntekijöiden kannalta huonompaan suuntaan. En silti haluaisi lähteä sieltä. Olen niin juurtunut sinne ja en edes osaisi enää hakea töitä enkä halua jännittää työhaastatteluja. Helpompaa jäädä vanhaan tuttuun ja turvalliseen, vaikka olisi järkevämpää lähteä. Pari työkaveria otti ja lähti ja löysivät helposti parempaa. Mutta silti en minä saa aikaiseksi.

Ja siis sitten on tää,että niihin työpaikkoihin ei aina vaan kävellä sisälle,silleen et minä nyt vaan vaihdan työpaikkaa ja hups,nyt olen uudessa työpaikassa :D

Olen kokenut kaiken mahdollisen työpaikasta lähtemiseen liittyen. Minut on irtisanottu laittomin perustein, määräaikainen työsuhde on loppunut, olen kävellyt firmasta ulos lähtörahan kanssa, olen irtisanoutunut itse lähtiessäni parempaan paikkaan (tätä on eniten). Lisäksi työsuhde on päättynyt yrityksen konkurssiin.

Ja olenko elämään kyrpiintynyt? En todellakaan. Kerään aina itseni ja ponnistan korkeammalle. Aina pitää yrittää.

Joskus jää luu käteen, mutta se viskataan sivuun ja lähdetään paistin perään.

en minäkään :D sisu on kasvanut ja ehkä se on se joku ihme usko huomiseen,että kyllä kaikki selviää aina :) aina pitää yrittää,se on totta

Vierailija kirjoitti:

Eikö sitä nuorena juuri "ajaudu" tekemään asioita, joita kaveritkin tekee? Virheitä mahtuu elämään kaikille.

Veikkaan, että suurin osa noista huonoista suhteista ei alkanut huonoina vaan ihan ok suhteina, joissa asiat vaan vähitellen alkoi mennä vuoristoratamaisesti niin, että ylämäkiä olikin lopulta vähemmän kuin alamäkiä. Vaikea kuvitella ketään, joka ryhtyy suhteeseen tietäen kumppaninsa olevan aivan hirveä ihminen tai huono parisuhdekumppani.

Lisään vielä sivusta, että just tuossa vaiheessa saattaa hyvinkin päätyä parisuhteeseen sen ekan kanssa joka vaan itsen kelpuuttaa ja vähänkään osoittaa kiinnostusta.

Eihän se fiksua ole tietenkään, mutta nuorena sitä ei osaa olla riittävän ronkeli vaan uskoo naiivisti että vääräkin voi olla oikea kunhan vaan sinnikkäästi jaksaa yrittää ja että kyllä se toinen vielä muuttuu paremmaksi. Lisäksi on usein sellainenkin kuvitelma, että kaikenlainen hankaluus ja eripurakin vaan kertoo siitä ollaan ihan matchmadeinheaven ja siksi kaiken kuuluukin olla ihan pskamaista ja sovintoseksihän vasta onkin ihan parasta.

Huomaatteko, kuinka tässä ketjussa toistuvasti syytetään juuri naisia huonon kumppanin valitsemisesta?

Elämme edelleen vuonna 2023 kulttuurissa, jossa hyvään uskova ihminen vastuutetaan huonosti käyttäytyvän ihmisen toiminnasta ja jossa naisen kuuluu ottaa vastuu miehensä käytöksestä.

Vierailija kirjoitti:

Onko kellään käynyt mielessä että huono mies on todennäköisesti yhdessä myös huonon naisen kanssa.

Olen ollut läheltä näkemässä avioeroja ja kuullut molempien osapuolien tilityksiä vuosia ennen itse eroa.

Kuvio on lähestulkoon aina sama.

Nainen kertoo miehestään, että tämä ei tee mitään kotona ja on perässä vedettävä. Seksiä ei tee hänen kanssaan mieli ja mies ruinaa sitä liikaa.

Mies kertoo puolestaan, että kotona on toxinen ilmapiiri, nainen vaan nalkuttaa ja valittaa. Läheisyyskään ei naista kiinnosta ja kaikki mitä mies tekee on väärin.

Sama tarina omasta tekemisestään meneekin näin:

Nainen kertoo, että seksi ja läheisyys kulkee käsi kädessä ja siksi niitä ei jaksa. Arjen aikataulujen muistaminen ja kotityöt vie energian eikä läheisyys siksi huvita.

Mies kertoo tekevänsä paljon asioita mitä ei nähdä. Korjaa pesukoneet, tyhjentää viemärit,vaihtaa lamput, putsaa pihan. Kotityöt pitäisi tehdä naisen tahtiin ja naisen määrämällä tavalla, mutta mies ei enää halua olla käskytettävänä Vaimoon olisi ihana koskea ja luoda läheisyyttä.

Monesti ongelmavyyhti lähtee siitä, että nainen pettyy fantasiaansa osana kokonaisuutta: sitä, että hänen fantasiansa on kiinni miehessä, jolle hän ei täysin riitä. Tämä tekee naisen katkeraksi, mutta hän ei ymmärrä syytä, ja alkaa syyttää toista eli hitaasti mutta varmasti tuhota suhdettaan. Mies on "paha," koska vaikka nainen kuinka yritti saada miehen rakastamaan itseään kuin nainen miestä, hän toistuvasti epäonnistui... Miehen tulisi rakastaa naista hänen tarvitsemallaan tavalla - MIKÄÄN muu ei sitä korvaa, tai mies on paha. 

Miehet ovat oikeasti hyvin yksinkertaisia otuksia. Heille riittää, että nainen hoitaa kodin (seksi, ruoka, yms.) Nainen puolestaan liihottaa fantasiamaailmassaan, katkeroituu ja muuttuu hirviöksi, jolloin suhde on tuhoon tuomittu. Hän tietysti on uhri. Tavallaan onkin, mutta ei miehen, vaan äitinsä tms. Miehen vika oli, ettei hän muuttunut hyväksi äidiksi, jota naisella ei omasta mielestään milloinkaan ollut. "Se mokoma narsisti-psykopaatti!"

Väärää puuta haukuttiin, ja liitto meni piloille, koska pahan äidin vaikutus ulottuu kaikkialle. Ja niin moni on nytkin paha, sitä tajuamattaan. Huom. huono äiti ei ole paha, pyyteettömästi rakastava äiti on aina hyvä! Paha äiti on itsepäinen, kostonhimoinen ja rankaiseva ("lapsen eduksi" tai omaksi iloksi, sama se).

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei kysymys olekkaan siitä, että kuka sen kumppanin valitsee. Tiedät varmaan itsekkin, että suomessa pääsääntöisesti sen kumppanin voi itse valita. Kysymys on siitä että, ihminen muuttuu ajastaan, sekä fyysisesti että psyykkisesti ja jotkut muuttuvat huonompaan ja toiset parempaan suuntaan. Itse menin nuorena naimisiin, 30 vuotta aviossa meistä kumpikaan ei ole enää sama ihminen kuin nuorena. Mutta, siitä liitosta lähteminen on vaikeaa, vaikkakin mahdollista, kun on pitkään oltu yhdessä. Ihminen on vähän kuin koira, huonokin isäntä on kumminkin isäntä.

Se on vähän sama työpaikankin kanssa. Olen ollut 18 vuotta samassa firmassa ja siellä on asiat mennyt työntekijöiden kannalta huonompaan suuntaan. En silti haluaisi lähteä sieltä. Olen niin juurtunut sinne ja en edes osaisi enää hakea töitä enkä halua jännittää työhaastatteluja. Helpompaa jäädä vanhaan tuttuun ja turvalliseen, vaikka olisi järkevämpää lähteä. Pari työkaveria otti ja lähti ja löysivät helposti parempaa. Mutta silti en minä saa aikaiseksi.

Ja siis sitten on tää,että niihin työpaikkoihin ei aina vaan kävellä sisälle,silleen et minä nyt vaan vaihdan työpaikkaa ja hups,nyt olen uudessa työpaikassa :D

Olen kokenut kaiken mahdollisen työpaikasta lähtemiseen liittyen. Minut on irtisanottu laittomin perustein, määräaikainen työsuhde on loppunut, olen kävellyt firmasta ulos lähtörahan kanssa, olen irtisanoutunut itse lähtiessäni parempaan paikkaan (tätä on eniten). Lisäksi työsuhde on päättynyt yrityksen konkurssiin.

Ja olenko elämään kyrpiintynyt? En todellakaan. Kerään aina itseni ja ponnistan korkeammalle. Aina pitää yrittää.

Joskus jää luu käteen, mutta se viskataan sivuun ja lähdetään paistin perään.

en minäkään :D sisu on kasvanut ja ehkä se on se joku ihme usko huomiseen,että kyllä kaikki selviää aina :) aina pitää yrittää,se on totta

Asioilla on tapana järjestyä. Itse kannattaa auttaa asioita.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onko kellään käynyt mielessä että huono mies on todennäköisesti yhdessä myös huonon naisen kanssa.

Olen ollut läheltä näkemässä avioeroja ja kuullut molempien osapuolien tilityksiä vuosia ennen itse eroa.

Kuvio on lähestulkoon aina sama.

Nainen kertoo miehestään, että tämä ei tee mitään kotona ja on perässä vedettävä. Seksiä ei tee hänen kanssaan mieli ja mies ruinaa sitä liikaa.

Mies kertoo puolestaan, että kotona on toxinen ilmapiiri, nainen vaan nalkuttaa ja valittaa. Läheisyyskään ei naista kiinnosta ja kaikki mitä mies tekee on väärin.

Sama tarina omasta tekemisestään meneekin näin:

Nainen kertoo, että seksi ja läheisyys kulkee käsi kädessä ja siksi niitä ei jaksa. Arjen aikataulujen muistaminen ja kotityöt vie energian eikä läheisyys siksi huvita.

Mies kertoo tekevänsä paljon asioita mitä ei nähdä. Korjaa pesukoneet, tyhjentää viemärit,vaihtaa lamput, putsaa pihan. Kotityöt pitäisi tehdä naisen tahtiin ja naisen määrämällä tavalla, mutta mies ei enää halua olla käskytettävänä Vaimoon olisi ihana koskea ja luoda läheisyyttä.

Monesti ongelmavyyhti lähtee siitä, että nainen pettyy fantasiaansa osana kokonaisuutta: sitä, että hänen fantasiansa on kiinni miehessä, jolle hän ei täysin riitä. Tämä tekee naisen katkeraksi, mutta hän ei ymmärrä syytä, ja alkaa syyttää toista eli hitaasti mutta varmasti tuhota suhdettaan. Mies on "paha," koska vaikka nainen kuinka yritti saada miehen rakastamaan itseään kuin nainen miestä, hän toistuvasti epäonnistui... Miehen tulisi rakastaa naista hänen tarvitsemallaan tavalla - MIKÄÄN muu ei sitä korvaa, tai mies on paha. 

Miehet ovat oikeasti hyvin yksinkertaisia otuksia. Heille riittää, että nainen hoitaa kodin (seksi, ruoka, yms.) Nainen puolestaan liihottaa fantasiamaailmassaan, katkeroituu ja muuttuu hirviöksi, jolloin suhde on tuhoon tuomittu. Hän tietysti on uhri. Tavallaan onkin, mutta ei miehen, vaan äitinsä tms. Miehen vika oli, ettei hän muuttunut hyväksi äidiksi, jota naisella ei omasta mielestään milloinkaan ollut. "Se mokoma narsisti-psykopaatti!"

Väärää puuta haukuttiin, ja liitto meni piloille, koska pahan äidin vaikutus ulottuu kaikkialle. Ja niin moni on nytkin paha, sitä tajuamattaan. Huom. huono äiti ei ole paha, pyyteettömästi rakastava äiti on aina hyvä! Paha äiti on itsepäinen, kostonhimoinen ja rankaiseva ("lapsen eduksi" tai omaksi iloksi, sama se).

tarkoitin, että huono äiti ei välttämättä ole paha ja lapselle vaurioittava. Tärkeintä on, että lapsi kokee äidin tekevän kaikkensa hänen eteensä, sen sijaan että kiusaisi periaatteesta

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei kysymys olekkaan siitä, että kuka sen kumppanin valitsee. Tiedät varmaan itsekkin, että suomessa pääsääntöisesti sen kumppanin voi itse valita. Kysymys on siitä että, ihminen muuttuu ajastaan, sekä fyysisesti että psyykkisesti ja jotkut muuttuvat huonompaan ja toiset parempaan suuntaan. Itse menin nuorena naimisiin, 30 vuotta aviossa meistä kumpikaan ei ole enää sama ihminen kuin nuorena. Mutta, siitä liitosta lähteminen on vaikeaa, vaikkakin mahdollista, kun on pitkään oltu yhdessä. Ihminen on vähän kuin koira, huonokin isäntä on kumminkin isäntä.

Se on vähän sama työpaikankin kanssa. Olen ollut 18 vuotta samassa firmassa ja siellä on asiat mennyt työntekijöiden kannalta huonompaan suuntaan. En silti haluaisi lähteä sieltä. Olen niin juurtunut sinne ja en edes osaisi enää hakea töitä enkä halua jännittää työhaastatteluja. Helpompaa jäädä vanhaan tuttuun ja turvalliseen, vaikka olisi järkevämpää lähteä. Pari työkaveria otti ja lähti ja löysivät helposti parempaa. Mutta silti en minä saa aikaiseksi.

Ja siis sitten on tää,että niihin työpaikkoihin ei aina vaan kävellä sisälle,silleen et minä nyt vaan vaihdan työpaikkaa ja hups,nyt olen uudessa työpaikassa :D

Olen kokenut kaiken mahdollisen työpaikasta lähtemiseen liittyen. Minut on irtisanottu laittomin perustein, määräaikainen työsuhde on loppunut, olen kävellyt firmasta ulos lähtörahan kanssa, olen irtisanoutunut itse lähtiessäni parempaan paikkaan (tätä on eniten). Lisäksi työsuhde on päättynyt yrityksen konkurssiin.

Ja olenko elämään kyrpiintynyt? En todellakaan. Kerään aina itseni ja ponnistan korkeammalle. Aina pitää yrittää.

Joskus jää luu käteen, mutta se viskataan sivuun ja lähdetään paistin perään.

en minäkään :D sisu on kasvanut ja ehkä se on se joku ihme usko huomiseen,että kyllä kaikki selviää aina :) aina pitää yrittää,se on totta

Ikävät kokemukset tuo perspektiiviä. Ei hätkähdä pienestä. Jokaisen jälkeen tietää selviävänsä.

On nimittäin paljon äitejä - ja muitakin aikuisia lapsen elämässä - joilla on taipumusta kiusaamiseen. Siis sadistisia taipumuksia. Ne kai tuntuu itseltä luonnollisilta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eikö sitä nuorena juuri "ajaudu" tekemään asioita, joita kaveritkin tekee? Virheitä mahtuu elämään kaikille.

Veikkaan, että suurin osa noista huonoista suhteista ei alkanut huonoina vaan ihan ok suhteina, joissa asiat vaan vähitellen alkoi mennä vuoristoratamaisesti niin, että ylämäkiä olikin lopulta vähemmän kuin alamäkiä. Vaikea kuvitella ketään, joka ryhtyy suhteeseen tietäen kumppaninsa olevan aivan hirveä ihminen tai huono parisuhdekumppani.

Lisään vielä sivusta, että just tuossa vaiheessa saattaa hyvinkin päätyä parisuhteeseen sen ekan kanssa joka vaan itsen kelpuuttaa ja vähänkään osoittaa kiinnostusta.

Eihän se fiksua ole tietenkään, mutta nuorena sitä ei osaa olla riittävän ronkeli vaan uskoo naiivisti että vääräkin voi olla oikea kunhan vaan sinnikkäästi jaksaa yrittää ja että kyllä se toinen vielä muuttuu paremmaksi. Lisäksi on usein sellainenkin kuvitelma, että kaikenlainen hankaluus ja eripurakin vaan kertoo siitä ollaan ihan matchmadeinheaven ja siksi kaiken kuuluukin olla ihan pskamaista ja sovintoseksihän vasta onkin ihan parasta.

Mihinkään ei päädytä. Etkö itse halua jotain? Etkö aseta ehtoja? Kuunteletko aina toisia ja tottelet? Miksi ihmeessä?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei kysymys olekkaan siitä, että kuka sen kumppanin valitsee. Tiedät varmaan itsekkin, että suomessa pääsääntöisesti sen kumppanin voi itse valita. Kysymys on siitä että, ihminen muuttuu ajastaan, sekä fyysisesti että psyykkisesti ja jotkut muuttuvat huonompaan ja toiset parempaan suuntaan. Itse menin nuorena naimisiin, 30 vuotta aviossa meistä kumpikaan ei ole enää sama ihminen kuin nuorena. Mutta, siitä liitosta lähteminen on vaikeaa, vaikkakin mahdollista, kun on pitkään oltu yhdessä. Ihminen on vähän kuin koira, huonokin isäntä on kumminkin isäntä.

Se on vähän sama työpaikankin kanssa. Olen ollut 18 vuotta samassa firmassa ja siellä on asiat mennyt työntekijöiden kannalta huonompaan suuntaan. En silti haluaisi lähteä sieltä. Olen niin juurtunut sinne ja en edes osaisi enää hakea töitä enkä halua jännittää työhaastatteluja. Helpompaa jäädä vanhaan tuttuun ja turvalliseen, vaikka olisi järkevämpää lähteä. Pari työkaveria otti ja lähti ja löysivät helposti parempaa. Mutta silti en minä saa aikaiseksi.

Ja siis sitten on tää,että niihin työpaikkoihin ei aina vaan kävellä sisälle,silleen et minä nyt vaan vaihdan työpaikkaa ja hups,nyt olen uudessa työpaikassa :D

Olen kokenut kaiken mahdollisen työpaikasta lähtemiseen liittyen. Minut on irtisanottu laittomin perustein, määräaikainen työsuhde on loppunut, olen kävellyt firmasta ulos lähtörahan kanssa, olen irtisanoutunut itse lähtiessäni parempaan paikkaan (tätä on eniten). Lisäksi työsuhde on päättynyt yrityksen konkurssiin.

Ja olenko elämään kyrpiintynyt? En todellakaan. Kerään aina itseni ja ponnistan korkeammalle. Aina pitää yrittää.

Joskus jää luu käteen, mutta se viskataan sivuun ja lähdetään paistin perään.

en minäkään :D sisu on kasvanut ja ehkä se on se joku ihme usko huomiseen,että kyllä kaikki selviää aina :) aina pitää yrittää,se on totta

Ikävät kokemukset tuo perspektiiviä. Ei hätkähdä pienestä. Jokaisen jälkeen tietää selviävänsä.

Arvottomuutta potevilla se "pään hakkaaminen seinään" on kuitenkin sensaatiomaista, vaikuttaa jopa tarkoitukselliselta (masokistinen/itsetuhoinen luonne). -eri

Vierailija kirjoitti:

Eikö sitä nuorena juuri "ajaudu" tekemään asioita, joita kaveritkin tekee? Virheitä mahtuu elämään kaikille.

Veikkaan, että suurin osa noista huonoista suhteista ei alkanut huonoina vaan ihan ok suhteina, joissa asiat vaan vähitellen alkoi mennä vuoristoratamaisesti niin, että ylämäkiä olikin lopulta vähemmän kuin alamäkiä. Vaikea kuvitella ketään, joka ryhtyy suhteeseen tietäen kumppaninsa olevan aivan hirveä ihminen tai huono parisuhdekumppani.

No yks tuttu ryhtyi suhteeseen vaikka mies ITSE kertoi hänelle olevansa alkoholisti. Nyt sitten valittaa ja alkoholismin haitat tuleekin kauheana yllätyksenä ja järkytyksenä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei kysymys olekkaan siitä, että kuka sen kumppanin valitsee. Tiedät varmaan itsekkin, että suomessa pääsääntöisesti sen kumppanin voi itse valita. Kysymys on siitä että, ihminen muuttuu ajastaan, sekä fyysisesti että psyykkisesti ja jotkut muuttuvat huonompaan ja toiset parempaan suuntaan. Itse menin nuorena naimisiin, 30 vuotta aviossa meistä kumpikaan ei ole enää sama ihminen kuin nuorena. Mutta, siitä liitosta lähteminen on vaikeaa, vaikkakin mahdollista, kun on pitkään oltu yhdessä. Ihminen on vähän kuin koira, huonokin isäntä on kumminkin isäntä.

Se on vähän sama työpaikankin kanssa. Olen ollut 18 vuotta samassa firmassa ja siellä on asiat mennyt työntekijöiden kannalta huonompaan suuntaan. En silti haluaisi lähteä sieltä. Olen niin juurtunut sinne ja en edes osaisi enää hakea töitä enkä halua jännittää työhaastatteluja. Helpompaa jäädä vanhaan tuttuun ja turvalliseen, vaikka olisi järkevämpää lähteä. Pari työkaveria otti ja lähti ja löysivät helposti parempaa. Mutta silti en minä saa aikaiseksi.

Ja siis sitten on tää,että niihin työpaikkoihin ei aina vaan kävellä sisälle,silleen et minä nyt vaan vaihdan työpaikkaa ja hups,nyt olen uudessa työpaikassa :D

Olen kokenut kaiken mahdollisen työpaikasta lähtemiseen liittyen. Minut on irtisanottu laittomin perustein, määräaikainen työsuhde on loppunut, olen kävellyt firmasta ulos lähtörahan kanssa, olen irtisanoutunut itse lähtiessäni parempaan paikkaan (tätä on eniten). Lisäksi työsuhde on päättynyt yrityksen konkurssiin.

Ja olenko elämään kyrpiintynyt? En todellakaan. Kerään aina itseni ja ponnistan korkeammalle. Aina pitää yrittää.

Joskus jää luu käteen, mutta se viskataan sivuun ja lähdetään paistin perään.

en minäkään :D sisu on kasvanut ja ehkä se on se joku ihme usko huomiseen,että kyllä kaikki selviää aina :) aina pitää yrittää,se on totta

Ikävät kokemukset tuo perspektiiviä. Ei hätkähdä pienestä. Jokaisen jälkeen tietää selviävänsä.

niistä myös oppii...jos lamaantui ja nousi ylös,huomasi että selvisin sittenkin ja eikun eteenpäin entistä vahvempana ja viisaampana

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onko kellään käynyt mielessä että huono mies on todennäköisesti yhdessä myös huonon naisen kanssa.

Olen ollut läheltä näkemässä avioeroja ja kuullut molempien osapuolien tilityksiä vuosia ennen itse eroa.

Kuvio on lähestulkoon aina sama.

Nainen kertoo miehestään, että tämä ei tee mitään kotona ja on perässä vedettävä. Seksiä ei tee hänen kanssaan mieli ja mies ruinaa sitä liikaa.

Mies kertoo puolestaan, että kotona on toxinen ilmapiiri, nainen vaan nalkuttaa ja valittaa. Läheisyyskään ei naista kiinnosta ja kaikki mitä mies tekee on väärin.

Sama tarina omasta tekemisestään meneekin näin:

Nainen kertoo, että seksi ja läheisyys kulkee käsi kädessä ja siksi niitä ei jaksa. Arjen aikataulujen muistaminen ja kotityöt vie energian eikä läheisyys siksi huvita.

Mies kertoo tekevänsä paljon asioita mitä ei nähdä. Korjaa pesukoneet, tyhjentää viemärit,vaihtaa lamput, putsaa pihan. Kotityöt pitäisi tehdä naisen tahtiin ja naisen määrämällä tavalla, mutta mies ei enää halua olla käskytettävänä Vaimoon olisi ihana koskea ja luoda läheisyyttä.

Monesti ongelmavyyhti lähtee siitä, että nainen pettyy fantasiaansa osana kokonaisuutta: sitä, että hänen fantasiansa on kiinni miehessä, jolle hän ei täysin riitä. Tämä tekee naisen katkeraksi, mutta hän ei ymmärrä syytä, ja alkaa syyttää toista eli hitaasti mutta varmasti tuhota suhdettaan. Mies on "paha," koska vaikka nainen kuinka yritti saada miehen rakastamaan itseään kuin nainen miestä, hän toistuvasti epäonnistui... Miehen tulisi rakastaa naista hänen tarvitsemallaan tavalla - MIKÄÄN muu ei sitä korvaa, tai mies on paha. 

Miehet ovat oikeasti hyvin yksinkertaisia otuksia. Heille riittää, että nainen hoitaa kodin (seksi, ruoka, yms.) Nainen puolestaan liihottaa fantasiamaailmassaan, katkeroituu ja muuttuu hirviöksi, jolloin suhde on tuhoon tuomittu. Hän tietysti on uhri. Tavallaan onkin, mutta ei miehen, vaan äitinsä tms. Miehen vika oli, ettei hän muuttunut hyväksi äidiksi, jota naisella ei omasta mielestään milloinkaan ollut. "Se mokoma narsisti-psykopaatti!"

Väärää puuta haukuttiin, ja liitto meni piloille, koska pahan äidin vaikutus ulottuu kaikkialle. Ja niin moni on nytkin paha, sitä tajuamattaan. Huom. huono äiti ei ole paha, pyyteettömästi rakastava äiti on aina hyvä! Paha äiti on itsepäinen, kostonhimoinen ja rankaiseva ("lapsen eduksi" tai omaksi iloksi, sama se).

tarkoitin, että huono äiti ei välttämättä ole paha ja lapselle vaurioittava. Tärkeintä on, että lapsi kokee äidin tekevän kaikkensa hänen eteensä, sen sijaan että kiusaisi periaatteesta

Äidit on äitejä ja heitä on monenlaisia. Täysi-ikäisenä jokainen on vastuussa itse itsestään ja valinnoistaan. On löysää mennä siihen, että äiti oli mikä oli tai joskus koulussa kiusattiin.

Vierailija kirjoitti:

Huomaatteko, kuinka tässä ketjussa toistuvasti syytetään juuri naisia huonon kumppanin valitsemisesta?

Elämme edelleen vuonna 2023 kulttuurissa, jossa hyvään uskova ihminen vastuutetaan huonosti käyttäytyvän ihmisen toiminnasta ja jossa naisen kuuluu ottaa vastuu miehensä käytöksestä.

Niin, itsellä tuli ero miehen alkoholinkäytön vuoksi. Hänessä oli monia hyviä piirteitä, jos viina olisi jäänyt pois, mies olisi ollut minulle se täydellinen, luonteemme sopivat hyvin yhteen ja kipinää löytyi lakanoiden välissä, eli oli eroottinen lataus molemmin puolin. Alkoholi pilasi suhteemme, tai siis se, että miehelle alkoholi oli se tärkeämpi asia elämässä. Meillä tehtiin kaikki konstit ja Minnesotat, mutta jos juova ei halua raitistua, eihän siitä mitään tule. Joten halusin erota. En kadu päätöstäni. Elämä on ollut ihanan vapauttavaa ja olen elänyt nyt yksin jo 10 vuotta. En kaipaa elämääni parisuhdetta. Seksiä kyllä, mutta en parisuhdetta.

Viesti katosi lainauksesta kesken lähetyksen. Uudestaan:

Miehet on niin helppoja, että vastuu on käytännössä naisten!

Esim. lapsuuden kiintymyssuhteet vaikuttavat todella voimakkaasti siihen, millaisiin ihmisiin ihminen tuntee vetoa ja kokee turvalliseksi. Ihminen usein etsii jollain tapaa ihmistä, joka peilaa kiintymyssuhdetta omaan vanhempaan. Vaikka se vanhempi olisi ollut turvaton tai jopa henkisesti tai fyysisesti väkivaltainen, tuntuu vahingoittava käytös "tutulta" ja siten turvalliselta.