En ymmärrä kun moni tuntuu kertovan ns. ajautuneensa huonoon suhteeseen. Miten te niihin oikein ajaudutte? Ettekö valitse miestänne itse?

Se on se sammakko kattilassa.

Sitä ihastuu ihmiseen ja vähitellen paljastuu kaikkea pientä jotka hyväksyy ajatellen että ei se nyt pahaa ole. Jotenkin turtuu tilanteeseen.

Jos heti näkisi ne huonot niin ei jatkaisi sen pidemmälle.

Jos elävän sammakon laittaa kiehuvaan veteen, se pomppaa sieltä pois vaan kun sen laittaa kylmään veteen kattilaan ja lieden lämpiämään, sammakko tottuu lämpöön ja tulee keitetyksi elävältä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Prioriteetit.

Tyypilliset naisen prioriteetit ovat ulkonäkö, itsevarmuus, hauskuutustaidot ja dominanssi. Perheenperustamisiässä tulojen ja varallisuuden painoarvo nousee huomattavasti.

Muita asioita katsotaan läpi sormien jos ei täydellistä löydy.

Olin jo itsekin tulossa kirjoittamaan samanlaista viestiä.

Naiset tekevät huonoja miesvalintoja siksi, koska tekevät ratkaisut alapäällään eli "kipinöiden" ja muiden tunneperäisten juttujen kautta.

Naiset valitsevat aina mielummin sellaisen läpänheittäjäalfapanomiehen joka on epäluotettava kuin sen kiltin ja luotettavan perheenisämateriaalin, koska kipinät.

Se luotettava kiltti mies valitaan vasta kun on kehopositiivinen parhaat päivät jo nähnyt yksinhuoltaja.

Aika yksinkertainen saa olla, jos lankeaa tuhlaamaan nuoruutensa huomiohakuisiin hyväksikäyttäjiin. ;D

Mä luulen, että ihminen vetää puoleensa tietynlaisia ihmisiä ja tapahtumia. Kyse ei ole tietoisista valinnoista.

Vierailija kirjoitti:

Se on se sammakko kattilassa.

Sitä ihastuu ihmiseen ja vähitellen paljastuu kaikkea pientä jotka hyväksyy ajatellen että ei se nyt pahaa ole. Jotenkin turtuu tilanteeseen.

Jos heti näkisi ne huonot niin ei jatkaisi sen pidemmälle.

Jos elävän sammakon laittaa kiehuvaan veteen, se pomppaa sieltä pois vaan kun sen laittaa kylmään veteen kattilaan ja lieden lämpiämään, sammakko tottuu lämpöön ja tulee keitetyksi elävältä.

Eli taustalla on siis jonkinsortin itsepetos. Ihminen ei lähtökohtaisesti pysty suhtautumaan itseensä arvokkaana eikä siksi puutu epäkohtiin, ne vain tapahtuvat hänelle. Vähän niin kuin paha äiti tapahtui hänelle.

Itsepetos on kuin painekattila.

Koska äiti tiesi, että en ota suomalaisia, toi hän kotiimme itä-eurooppalaisen miehen. Äiti oli töissä pankissa, uhkasi tyhjentää tilini jos en tee niin kuin hän sanoo. Päästyäni eroon em. miehestä, antoi äitini puhelinnumeroni em. miehelle uudestaan. Minun piti hakea em. mies mm. putkasta, koska hän oli Suomessa ilman oleskelulupaa. Kun kysyin äidiltäni miksi hän jakaa tietojani juopoille hän sanoi: nokun ihan yksin olet. Muutin pakoon ulkomaille em. mieheen verrattuna hullumpaan suhteeseen. Tämä mies ei edes antanut rahaa tai lupaa uusia passia...Kyllä syytän muita huonoista suhteista. Nykyisin asun yksin, koska en osaa puolustautua edes manipuloivia sukulaisiani vastaan. En tiedä mitä on tasapuolinen ja hyvä parisuhde.

Vierailija kirjoitti:

Koska äiti tiesi, että en ota suomalaisia, toi hän kotiimme itä-eurooppalaisen miehen. Äiti oli töissä pankissa, uhkasi tyhjentää tilini jos en tee niin kuin hän sanoo. Päästyäni eroon em. miehestä, antoi äitini puhelinnumeroni em. miehelle uudestaan. Minun piti hakea em. mies mm. putkasta, koska hän oli Suomessa ilman oleskelulupaa. Kun kysyin äidiltäni miksi hän jakaa tietojani juopoille hän sanoi: nokun ihan yksin olet. Muutin pakoon ulkomaille em. mieheen verrattuna hullumpaan suhteeseen. Tämä mies ei edes antanut rahaa tai lupaa uusia passia...Kyllä syytän muita huonoista suhteista. Nykyisin asun yksin, koska en osaa puolustautua edes manipuloivia sukulaisiani vastaan. En tiedä mitä on tasapuolinen ja hyvä parisuhde.

Ei ole mahdollista. Tuossa olisi ollut mahdollisuus kieltäytä. Jos tili olisi tyhjentynyt, niin rikosilmoitus.

Tuosta olisi voinut jo etukäteen uhkailla, niin olisi vetäytynyt.

Vierailija kirjoitti:

Nuorena aikuisena ensimmäisessä parisuhteessa ei ole vielä sitä tarvittavaa elämänkokemusta ja perspektiiviä, jota tulee sen parisuhteen ja parisuhteiden myötä. Kaksikymppiset tyypillisesti osaavat elää hetkessä, eivätkä ole vielä kovinkaan analyyttisiä, koska sitä tarvittavaa kokemusta ja vertailupohjaa ei vain vielä ole.

Eihän kukaan tule huippu-urheilijaksikaan hetkessä, vaan se ymmärrys omista heikkouksista/vahvuuksista ja kehittämisalueista tulee sen kilpailemisen ja harjoittelemisen myötä. Näin myös parisuhteessa. Toisekseen, tästähän seuraa, että iän ja elämänkokemusten myötä ihmiset kehittyvät, kehittävät itseään, analysoivat ja saavat parempaa ymmärrystä itsestään ja toiveistaan. Siinä tilanteessa saatetaan "kasvaa erikseen" ja se on ihan ok ja luonnollista.

On pikemmin luonnotonta odottaa, että se ensimmäinen nuorena aikuisena rakennettu parisuhde on loppuelämäksi. Näitäkin on, mutta parisuhteen molemmat osapuolet ovat silloin kyllä poikkeuksellisen kypsiä omatessaan sellaista intuitiivista ymmärrystä sekä itsestään että parisuhteestaan, että osaavat yksissä tuumin tarpeen vaatiessa kalibroida suhdettaan. On harvinaista, että molemmilla on tämä kyky jo nuorena "kylmiltään." Tyypillisempää on se, että jompi kumpi kipuilee tämän parisuhteen kehittämisen kanssa yksinään ja toiselle ei ole kykyä eikä ymmärrystä ainakaan vielä siinä kohtaa elinkaaressaan. Me ihmiset ja pariskunnat ajellaan elämässämme usein eri vauhteja. Vaatii taitoa sovittaa vauhtia yhdessä toisen kanssa.

Ei, kun he eivät ole saaneet kasvaa siksi, jota tavallaan jo ovat. Eivät sen takia tunne itseään kunnolla eivätkä tiedä, mitä haluavat. Joku muu aina takoi heihin, mitä saa ja pitää haluta, ja kun yhtäkkiä joutuvat omilleen, ovat ihan eksyksissä eivätkä meinaa millään oppia. Se on jonkinasteinen persoonallisuushäiriö.

Harvalla nuorella on elämänkokemuksen mukana tuomaa järkeä, sitä saa nimenomaan virheiden kautta ja niistä oppimalla. Osa oppii millainen on terve suhde ennemmin tai myöhemmin, toiset eivät kyllä ikinä. Muutama onnekas on oppinut terveen parisuhteen mallin jo kotoa ja sattuu löytämään loistavan kumppanin jo nuorena.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Nuorena aikuisena ensimmäisessä parisuhteessa ei ole vielä sitä tarvittavaa elämänkokemusta ja perspektiiviä, jota tulee sen parisuhteen ja parisuhteiden myötä. Kaksikymppiset tyypillisesti osaavat elää hetkessä, eivätkä ole vielä kovinkaan analyyttisiä, koska sitä tarvittavaa kokemusta ja vertailupohjaa ei vain vielä ole.

Eihän kukaan tule huippu-urheilijaksikaan hetkessä, vaan se ymmärrys omista heikkouksista/vahvuuksista ja kehittämisalueista tulee sen kilpailemisen ja harjoittelemisen myötä. Näin myös parisuhteessa. Toisekseen, tästähän seuraa, että iän ja elämänkokemusten myötä ihmiset kehittyvät, kehittävät itseään, analysoivat ja saavat parempaa ymmärrystä itsestään ja toiveistaan. Siinä tilanteessa saatetaan "kasvaa erikseen" ja se on ihan ok ja luonnollista.

On pikemmin luonnotonta odottaa, että se ensimmäinen nuorena aikuisena rakennettu parisuhde on loppuelämäksi. Näitäkin on, mutta parisuhteen molemmat osapuolet ovat silloin kyllä poikkeuksellisen kypsiä omatessaan sellaista intuitiivista ymmärrystä sekä itsestään että parisuhteestaan, että osaavat yksissä tuumin tarpeen vaatiessa kalibroida suhdettaan. On harvinaista, että molemmilla on tämä kyky jo nuorena "kylmiltään." Tyypillisempää on se, että jompi kumpi kipuilee tämän parisuhteen kehittämisen kanssa yksinään ja toiselle ei ole kykyä eikä ymmärrystä ainakaan vielä siinä kohtaa elinkaaressaan. Me ihmiset ja pariskunnat ajellaan elämässämme usein eri vauhteja. Vaatii taitoa sovittaa vauhtia yhdessä toisen kanssa.

Ei, kun he eivät ole saaneet kasvaa siksi, jota tavallaan jo ovat. Eivät sen takia tunne itseään kunnolla eivätkä tiedä, mitä haluavat. Joku muu aina takoi heihin, mitä saa ja pitää haluta, ja kun yhtäkkiä joutuvat omilleen, ovat ihan eksyksissä eivätkä meinaa millään oppia. Se on jonkinasteinen persoonallisuushäiriö.

Ei ole totta. Me kaikki halutaan tai pelätään alitajuisesti jotain. Usein nuo tapahtuvat. Mitään ei saisi pelätä. Pelko vetää puoleensa huonoja asioita.

Puolestaan hyvät asiat ruokkivat hyviä tapahtumia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei kysymys olekkaan siitä, että kuka sen kumppanin valitsee. Tiedät varmaan itsekkin, että suomessa pääsääntöisesti sen kumppanin voi itse valita. Kysymys on siitä että, ihminen muuttuu ajastaan, sekä fyysisesti että psyykkisesti ja jotkut muuttuvat huonompaan ja toiset parempaan suuntaan. Itse menin nuorena naimisiin, 30 vuotta aviossa meistä kumpikaan ei ole enää sama ihminen kuin nuorena. Mutta, siitä liitosta lähteminen on vaikeaa, vaikkakin mahdollista, kun on pitkään oltu yhdessä. Ihminen on vähän kuin koira, huonokin isäntä on kumminkin isäntä.

Se on vähän sama työpaikankin kanssa. Olen ollut 18 vuotta samassa firmassa ja siellä on asiat mennyt työntekijöiden kannalta huonompaan suuntaan. En silti haluaisi lähteä sieltä. Olen niin juurtunut sinne ja en edes osaisi enää hakea töitä enkä halua jännittää työhaastatteluja. Helpompaa jäädä vanhaan tuttuun ja turvalliseen, vaikka olisi järkevämpää lähteä. Pari työkaveria otti ja lähti ja löysivät helposti parempaa. Mutta silti en minä saa aikaiseksi.

Ja siis sitten on tää,että niihin työpaikkoihin ei aina vaan kävellä sisälle,silleen et minä nyt vaan vaihdan työpaikkaa ja hups,nyt olen uudessa työpaikassa :D

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei kysymys olekkaan siitä, että kuka sen kumppanin valitsee. Tiedät varmaan itsekkin, että suomessa pääsääntöisesti sen kumppanin voi itse valita. Kysymys on siitä että, ihminen muuttuu ajastaan, sekä fyysisesti että psyykkisesti ja jotkut muuttuvat huonompaan ja toiset parempaan suuntaan. Itse menin nuorena naimisiin, 30 vuotta aviossa meistä kumpikaan ei ole enää sama ihminen kuin nuorena. Mutta, siitä liitosta lähteminen on vaikeaa, vaikkakin mahdollista, kun on pitkään oltu yhdessä. Ihminen on vähän kuin koira, huonokin isäntä on kumminkin isäntä.

Se on vähän sama työpaikankin kanssa. Olen ollut 18 vuotta samassa firmassa ja siellä on asiat mennyt työntekijöiden kannalta huonompaan suuntaan. En silti haluaisi lähteä sieltä. Olen niin juurtunut sinne ja en edes osaisi enää hakea töitä enkä halua jännittää työhaastatteluja. Helpompaa jäädä vanhaan tuttuun ja turvalliseen, vaikka olisi järkevämpää lähteä. Pari työkaveria otti ja lähti ja löysivät helposti parempaa. Mutta silti en minä saa aikaiseksi.

Ja siis sitten on tää,että niihin työpaikkoihin ei aina vaan kävellä sisälle,silleen et minä nyt vaan vaihdan työpaikkaa ja hups,nyt olen uudessa työpaikassa :D

Myös sitä tapahtuu. Oikeasti tapahtuu kaikkea mahdollista.

Vierailija kirjoitti:

Tämä on vanha teema psykologiassa, eli että kuinka paljon me oikeasti tiedostamme omasta toiminnastamme. Osa on sitä alitajuista kauraa, joka vaikuttaa sitä enemmän, mitä tiedostamattomampi ihminen on. Hyvin tiedostamaton ihminen sanoo, että hän järjellä todellakin päättelee ja valitsee täysin tietoisesti itse. Toki järki ja ajattelukin on isossa osassa, mutta ei edes tärkeimmässä osassa.

En usko, että sillä on paljon merkitystä, onko valinta "tiedostettu" vai ei. Uskon että ratkaisevaa on se, mihin tunteisiin valinta oikeasti perustuu. Se voi olla "tiedostamattomana" jopa paljon järkevämpää, kuin järkeiltynä.

Vierailija kirjoitti:

Haemme suhteesta tuttua ja kotoisaa. Jos joku ryyppäsi lapsuudenperheessä, se ryyppääminen tavalla tai toisella näkyy aikuisuuden perheessäkin (asia ei ole näin selkeä, sillä kyse on riippuvuuden ja riippuvuuspersoonallisuuksien tason bongaamisesta aslitajuisesti, joten riippuvuus voi kohdistua mihin tahansa asiaan, kuten vaikkapa uran, koulutuksen ja statuksen perässä läähättämiseen...). Todella lämpimässä ja rakastavassa perheessä elänyt haistaa jo kaukaa, että ns. "pahat pojat" pitää kiertää kaukaa.

Joskus haetaan suhdetta tutun ja kotoisan päinvastaisesta - sekin on tietysti kodin määräämää.

Koti voi olla todella lämmin ja rakastava, ja silti tuhoava, tavoilla joita ei heti huomaa.

Vierailija kirjoitti:

Usein suhteen aluksi ihmiset myös näyttävät parasta puoltaan ja alkoholistin lapsi voi olla iloinen, että "hei, tämähän ei ryyppää". No, menee joitakin vuosia ja riippuvuus pyörittää uuttakin perhettä. 

Jos argumentti on, että "minähän valitsen aina tietoisesti itse", on ikävä kyllä paljon lukemista ja tutkimustyötä tehtävänä, jotta kerää tiedon lisäksi sitä viisautta. 

Esimerkki siitä, kuinka koti määräsi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei kysymys olekkaan siitä, että kuka sen kumppanin valitsee. Tiedät varmaan itsekkin, että suomessa pääsääntöisesti sen kumppanin voi itse valita. Kysymys on siitä että, ihminen muuttuu ajastaan, sekä fyysisesti että psyykkisesti ja jotkut muuttuvat huonompaan ja toiset parempaan suuntaan. Itse menin nuorena naimisiin, 30 vuotta aviossa meistä kumpikaan ei ole enää sama ihminen kuin nuorena. Mutta, siitä liitosta lähteminen on vaikeaa, vaikkakin mahdollista, kun on pitkään oltu yhdessä. Ihminen on vähän kuin koira, huonokin isäntä on kumminkin isäntä.

Se on vähän sama työpaikankin kanssa. Olen ollut 18 vuotta samassa firmassa ja siellä on asiat mennyt työntekijöiden kannalta huonompaan suuntaan. En silti haluaisi lähteä sieltä. Olen niin juurtunut sinne ja en edes osaisi enää hakea töitä enkä halua jännittää työhaastatteluja. Helpompaa jäädä vanhaan tuttuun ja turvalliseen, vaikka olisi järkevämpää lähteä. Pari työkaveria otti ja lähti ja löysivät helposti parempaa. Mutta silti en minä saa aikaiseksi.

Ja siis sitten on tää,että niihin työpaikkoihin ei aina vaan kävellä sisälle,silleen et minä nyt vaan vaihdan työpaikkaa ja hups,nyt olen uudessa työpaikassa :D

Myös sitä tapahtuu. Oikeasti tapahtuu kaikkea mahdollista.

Tapahtuu joo ,mutta ei ole mikään päivänselvä asia aina

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei kysymys olekkaan siitä, että kuka sen kumppanin valitsee. Tiedät varmaan itsekkin, että suomessa pääsääntöisesti sen kumppanin voi itse valita. Kysymys on siitä että, ihminen muuttuu ajastaan, sekä fyysisesti että psyykkisesti ja jotkut muuttuvat huonompaan ja toiset parempaan suuntaan. Itse menin nuorena naimisiin, 30 vuotta aviossa meistä kumpikaan ei ole enää sama ihminen kuin nuorena. Mutta, siitä liitosta lähteminen on vaikeaa, vaikkakin mahdollista, kun on pitkään oltu yhdessä. Ihminen on vähän kuin koira, huonokin isäntä on kumminkin isäntä.

Se on vähän sama työpaikankin kanssa. Olen ollut 18 vuotta samassa firmassa ja siellä on asiat mennyt työntekijöiden kannalta huonompaan suuntaan. En silti haluaisi lähteä sieltä. Olen niin juurtunut sinne ja en edes osaisi enää hakea töitä enkä halua jännittää työhaastatteluja. Helpompaa jäädä vanhaan tuttuun ja turvalliseen, vaikka olisi järkevämpää lähteä. Pari työkaveria otti ja lähti ja löysivät helposti parempaa. Mutta silti en minä saa aikaiseksi.

Ja siis sitten on tää,että niihin työpaikkoihin ei aina vaan kävellä sisälle,silleen et minä nyt vaan vaihdan työpaikkaa ja hups,nyt olen uudessa työpaikassa :D

Olen kokenut kaiken mahdollisen työpaikasta lähtemiseen liittyen. Minut on irtisanottu laittomin perustein, määräaikainen työsuhde on loppunut, olen kävellyt firmasta ulos lähtörahan kanssa, olen irtisanoutunut itse lähtiessäni parempaan paikkaan (tätä on eniten). Lisäksi työsuhde on päättynyt yrityksen konkurssiin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Nuorena aikuisena ensimmäisessä parisuhteessa ei ole vielä sitä tarvittavaa elämänkokemusta ja perspektiiviä, jota tulee sen parisuhteen ja parisuhteiden myötä. Kaksikymppiset tyypillisesti osaavat elää hetkessä, eivätkä ole vielä kovinkaan analyyttisiä, koska sitä tarvittavaa kokemusta ja vertailupohjaa ei vain vielä ole.

Eihän kukaan tule huippu-urheilijaksikaan hetkessä, vaan se ymmärrys omista heikkouksista/vahvuuksista ja kehittämisalueista tulee sen kilpailemisen ja harjoittelemisen myötä. Näin myös parisuhteessa. Toisekseen, tästähän seuraa, että iän ja elämänkokemusten myötä ihmiset kehittyvät, kehittävät itseään, analysoivat ja saavat parempaa ymmärrystä itsestään ja toiveistaan. Siinä tilanteessa saatetaan "kasvaa erikseen" ja se on ihan ok ja luonnollista.

On pikemmin luonnotonta odottaa, että se ensimmäinen nuorena aikuisena rakennettu parisuhde on loppuelämäksi. Näitäkin on, mutta parisuhteen molemmat osapuolet ovat silloin kyllä poikkeuksellisen kypsiä omatessaan sellaista intuitiivista ymmärrystä sekä itsestään että parisuhteestaan, että osaavat yksissä tuumin tarpeen vaatiessa kalibroida suhdettaan. On harvinaista, että molemmilla on tämä kyky jo nuorena "kylmiltään." Tyypillisempää on se, että jompi kumpi kipuilee tämän parisuhteen kehittämisen kanssa yksinään ja toiselle ei ole kykyä eikä ymmärrystä ainakaan vielä siinä kohtaa elinkaaressaan. Me ihmiset ja pariskunnat ajellaan elämässämme usein eri vauhteja. Vaatii taitoa sovittaa vauhtia yhdessä toisen kanssa.

Ei, kun he eivät ole saaneet kasvaa siksi, jota tavallaan jo ovat. Eivät sen takia tunne itseään kunnolla eivätkä tiedä, mitä haluavat. Joku muu aina takoi heihin, mitä saa ja pitää haluta, ja kun yhtäkkiä joutuvat omilleen, ovat ihan eksyksissä eivätkä meinaa millään oppia. Se on jonkinasteinen persoonallisuushäiriö.

Ei ole totta. Me kaikki halutaan tai pelätään alitajuisesti jotain. Usein nuo tapahtuvat. Mitään ei saisi pelätä. Pelko vetää puoleensa huonoja asioita.

Puolestaan hyvät asiat ruokkivat hyviä tapahtumia.

Pelko on tarpeellinen selviämiselle. Mutta ne, jotka eivät saa kasvaa "siksi joksi ovat syntyneet," oppivat pelkäämään epätavallisen paljon ja heille kehittyy outoja odotuksia, joiden perusteella he ajautuvat outoihin suhteisiin (rajoittuneet, puolisokeat kriteerit kumppanin suhteen).

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei kysymys olekkaan siitä, että kuka sen kumppanin valitsee. Tiedät varmaan itsekkin, että suomessa pääsääntöisesti sen kumppanin voi itse valita. Kysymys on siitä että, ihminen muuttuu ajastaan, sekä fyysisesti että psyykkisesti ja jotkut muuttuvat huonompaan ja toiset parempaan suuntaan. Itse menin nuorena naimisiin, 30 vuotta aviossa meistä kumpikaan ei ole enää sama ihminen kuin nuorena. Mutta, siitä liitosta lähteminen on vaikeaa, vaikkakin mahdollista, kun on pitkään oltu yhdessä. Ihminen on vähän kuin koira, huonokin isäntä on kumminkin isäntä.

Se on vähän sama työpaikankin kanssa. Olen ollut 18 vuotta samassa firmassa ja siellä on asiat mennyt työntekijöiden kannalta huonompaan suuntaan. En silti haluaisi lähteä sieltä. Olen niin juurtunut sinne ja en edes osaisi enää hakea töitä enkä halua jännittää työhaastatteluja. Helpompaa jäädä vanhaan tuttuun ja turvalliseen, vaikka olisi järkevämpää lähteä. Pari työkaveria otti ja lähti ja löysivät helposti parempaa. Mutta silti en minä saa aikaiseksi.

Ja siis sitten on tää,että niihin työpaikkoihin ei aina vaan kävellä sisälle,silleen et minä nyt vaan vaihdan työpaikkaa ja hups,nyt olen uudessa työpaikassa :D

Olen kokenut kaiken mahdollisen työpaikasta lähtemiseen liittyen. Minut on irtisanottu laittomin perustein, määräaikainen työsuhde on loppunut, olen kävellyt firmasta ulos lähtörahan kanssa, olen irtisanoutunut itse lähtiessäni parempaan paikkaan (tätä on eniten). Lisäksi työsuhde on päättynyt yrityksen konkurssiin.

kirjoitin ton,ettei niin vaan ole helppo vaihtaa työpaikkaa...joo,mullekin on,olen itse irtisanoutunut,olen nähnyt useita työpaikkoja ja työyhteisöjä,mutta itselläni ei ole ollut helppo löytää hyvää työpaikkaa,josta ei haluais heti lähteä,toki kouluttautua pitää lisää

Ne ketkä korostavat epätavanomaisen paljon itsenäisyyttä ja vapautta paljastuvat lähes aina heikkoitsetuntoisiksi ja epäluotettaviksi suhteisiin täysin kelvottomiksi.

Pahin mies mitä mulla on ollut omasi aivan ihastuttavan luonteen, paitsi että se kaikki oli tietenkin teatteria. Hän tuli kaikkien kanssa toimeen ja kaikki tykkäsivät hänestä. Miten olisin voinut aavistaa mitään? Okei, mun olisi pitänyt epäillä ehkä sitä että jos hän kerran on noin valtavan ihmisrakas, miksei hänen läheisensä ole oikein tekemisissä? Tiesin että hänellä on sisaruksia ja yksi lapsi, mutta en koskaan tavannut heitä, eivätkä he pahemmin edes soitelleet tälle miehelle. Pyysin häntä kutsumaan ainakin poikansa joskus kylään, sillä hän asuikin ihan lähellä. Mutta ei poika tullut edes jouluna käymään. Että kyllä alkoi pikkuhiljaa mietityttämään.

Nykyään olen viisaampi ja haluan tutustua miehen lähipiiriin. Ja edetä hitaasti, koska tuossakin suhteessa me rynnättiin heti saman katon alle, tai siis mies muutti luokseni. Jos miehellä on kiire edetä asioissa, sekin on siis epäilyttävää. Tämä mun mies oli sotkenut raha asiansa rikoksia tekemällä ja hän tarvitsi äkkiä jonkun jonka luokse pääsee loisimaan🙄. En ollut silloin ihan vahvimmillani ja rakastuneena se vähäkin järki pakeni päästä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Nuorena aikuisena ensimmäisessä parisuhteessa ei ole vielä sitä tarvittavaa elämänkokemusta ja perspektiiviä, jota tulee sen parisuhteen ja parisuhteiden myötä. Kaksikymppiset tyypillisesti osaavat elää hetkessä, eivätkä ole vielä kovinkaan analyyttisiä, koska sitä tarvittavaa kokemusta ja vertailupohjaa ei vain vielä ole.

Eihän kukaan tule huippu-urheilijaksikaan hetkessä, vaan se ymmärrys omista heikkouksista/vahvuuksista ja kehittämisalueista tulee sen kilpailemisen ja harjoittelemisen myötä. Näin myös parisuhteessa. Toisekseen, tästähän seuraa, että iän ja elämänkokemusten myötä ihmiset kehittyvät, kehittävät itseään, analysoivat ja saavat parempaa ymmärrystä itsestään ja toiveistaan. Siinä tilanteessa saatetaan "kasvaa erikseen" ja se on ihan ok ja luonnollista.

On pikemmin luonnotonta odottaa, että se ensimmäinen nuorena aikuisena rakennettu parisuhde on loppuelämäksi. Näitäkin on, mutta parisuhteen molemmat osapuolet ovat silloin kyllä poikkeuksellisen kypsiä omatessaan sellaista intuitiivista ymmärrystä sekä itsestään että parisuhteestaan, että osaavat yksissä tuumin tarpeen vaatiessa kalibroida suhdettaan. On harvinaista, että molemmilla on tämä kyky jo nuorena "kylmiltään." Tyypillisempää on se, että jompi kumpi kipuilee tämän parisuhteen kehittämisen kanssa yksinään ja toiselle ei ole kykyä eikä ymmärrystä ainakaan vielä siinä kohtaa elinkaaressaan. Me ihmiset ja pariskunnat ajellaan elämässämme usein eri vauhteja. Vaatii taitoa sovittaa vauhtia yhdessä toisen kanssa.

Ei, kun he eivät ole saaneet kasvaa siksi, jota tavallaan jo ovat. Eivät sen takia tunne itseään kunnolla eivätkä tiedä, mitä haluavat. Joku muu aina takoi heihin, mitä saa ja pitää haluta, ja kun yhtäkkiä joutuvat omilleen, ovat ihan eksyksissä eivätkä meinaa millään oppia. Se on jonkinasteinen persoonallisuushäiriö.

Ei ole totta. Me kaikki halutaan tai pelätään alitajuisesti jotain. Usein nuo tapahtuvat. Mitään ei saisi pelätä. Pelko vetää puoleensa huonoja asioita.

Puolestaan hyvät asiat ruokkivat hyviä tapahtumia.

Pelko on tarpeellinen selviämiselle. Mutta ne, jotka eivät saa kasvaa "siksi joksi ovat syntyneet," oppivat pelkäämään epätavallisen paljon ja heille kehittyy outoja odotuksia, joiden perusteella he ajautuvat outoihin suhteisiin (rajoittuneet, puolisokeat kriteerit kumppanin suhteen).

Jos kävelet yksin ja vaikutat pelokkaalta, niin kimppuusi hyökätään todennäköisemmin. Itsevarmaan ja rohkeaan ei ensin kosketa.