En ymmärrä kun moni tuntuu kertovan ns. ajautuneensa huonoon suhteeseen. Miten te niihin oikein ajaudutte? Ettekö valitse miestänne itse?

Tätä mäkin usein mietin kun luen näitä juttuja.

Totuus on se, että Suonessa jokainen valitsee itse kumppaninsa ja erota voi koska vaan. On aivan älytöntä lässyttää vuosi tolkulla huonosta suhteesta.

Todennäköisesti näihin huonoihin suhteisiin on ajanut kaksi asiaa:

1. On kuviteltu, että kyllä se rakkaus minuun tämän miehen vielä muuttaa. Ja se on tietysti ihan typerintä mitä voi itselleen tehdä.

2. On oltu ennen ihan tyytyväisiä parisuhteeseen, mutta nykyinen valitus/uhriutumis-kulttuuri on muuttanut ennen tyytyväisen naisen pelkäksi valittajaksi.

Vierailija kirjoitti:

Eikö sitä nuorena juuri "ajaudu" tekemään asioita, joita kaveritkin tekee? Virheitä mahtuu elämään kaikille.

Veikkaan, että suurin osa noista huonoista suhteista ei alkanut huonoina vaan ihan ok suhteina, joissa asiat vaan vähitellen alkoi mennä vuoristoratamaisesti niin, että ylämäkiä olikin lopulta vähemmän kuin alamäkiä. Vaikea kuvitella ketään, joka ryhtyy suhteeseen tietäen kumppaninsa olevan aivan hirveä ihminen tai huono parisuhdekumppani.

Kun ihminen ei koe itseään arvokkaaksi, hän voi valita kumppanin aika kapein kriteerein ja ihannoida tiettyjä piirteitä kumppanissaan siitä huolimatta, ettei itse sovi kaikkeen, mitä niihin (ihannoituihin piirteisiin) liittyy: hän ei halua luopua fantasiastaan, vaikka kärsii. 

Toisilla kumppanista kiinni pitäminen - kun ei puhuta liitosta, jossa yhdessäolo on itsestäänselvyys - voi olla yksinkertaisesti sitä, että kumppanin ulkonäkö riittää, ja hän sietää sen mukana tulevaa vaikeaa luonnetta. Toisella se taas voi olla vaikkapa sitä, että kumppanin älykkyys ja itsevarmuus on asia, josta ei voi luopua. Kun kokonaisuudella ei ole väliä, vaan kapealla fantasialla. Taustalla on pelko pärjäämisestä ilman fantasiaa.

Ihminen joka kokee itsensä "kokonaan arvokkaaksi" (tai on liitossa), ei ehkä ole niin JÄYKKÄ itsensä ja kumppaninsa suhteen, että kokee suhteen ikään kuin vaihtokauppana, jossa ajaudutaan kannattamattomuuden äärilaidalle.

En kyllä ottaisi näin 33-vuotiaana enää sellaista miestä itselleni, jonka perään kuolasin 10 vuotta sitten.

Arvomaailma vähän muuttunut ...

Vierailija kirjoitti:

Aloittajan kaltaisen ihmisen on helppo ihmetellä muiden käytöstä, koska itse ilmeisesti ei ole koskaan kärsinyt minkäänlaisista ongelmista. 

Minä tulen hyvästä kodista ja olen nähnyt kahdessa sukupolvessa terveitä ja hyviä ihmissuhteita. Lisäksi olen saanut viettää ainakin toistaiseksi elämäni ilman suurempia kolhuja saati traumoja. Tästä johtuen olen nuoresta pitäen aina tunnistanut hyvin omat rajani ja vartoitusmerkit muissa ihmisissä. Niinpä olen onnistunut valitemaan kumppanini niin, että terve ihmissuhde on ollut itsestään selvyys.

Tästä huolimatta kykenen ymmärtämään, että kaikilla ihmisillä ei ole käynyt näin hyvää tuuria kuin minulla. Ymmärrän, että ihmisiä tulee rikkinäisistä ja myrkyllisistä kodeista ilman mitään käsitystä normaaleista ihmissuhteista ja siten myös nämä ihmiset helposti ajautuvat (nimenomaa ajautuvat) huonoihin suhteisiin.

Kuulostaa enemmänkin siltä, ettei aloittajalla ole juurikaan kokemusta ihmissuhteista. Varsinkaan seurustelusuhteista.

Vierailija kirjoitti:

Tätä mäkin usein mietin kun luen näitä juttuja.

Totuus on se, että Suonessa jokainen valitsee itse kumppaninsa ja erota voi koska vaan. On aivan älytöntä lässyttää vuosi tolkulla huonosta suhteesta.

Todennäköisesti näihin huonoihin suhteisiin on ajanut kaksi asiaa:

1. On kuviteltu, että kyllä se rakkaus minuun tämän miehen vielä muuttaa. Ja se on tietysti ihan typerintä mitä voi itselleen tehdä.

2. On oltu ennen ihan tyytyväisiä parisuhteeseen, mutta nykyinen valitus/uhriutumis-kulttuuri on muuttanut ennen tyytyväisen naisen pelkäksi valittajaksi.

Mitäs jos ei vaan yksinkertaisesti jaksa erota? Mutta ei välttämättä valitakaan. Lisäksi ajattelee että lapsille ei sitten tule mitään ylimääräistä murhetta eron myötä. Varsinkin kun arki on ihan riidatonta.

Jos ei vaan välitä siitä ettei suhde ole ihan täydellinen, mutta ei ihan täysin katastrofikaan?

Liitto on iso asia, ei sitä pidä väheksyä. Ei kyse ole vain yhteisestä kodista ja muusta omaisuudesta... vaan lapsista ja kaikesta, mihin elämä tavallaan perustuu. Monien on vaikea erota, vaikka he eivät ole liitossa, eikä heillä siis ole välttämättä koskaan ollut aikomustakaan olla yhdessä ikuisesti, NO MATTER WHAT.

Kyllä ne elämän valinnat pitkälti pohjautuu omanarvontuntoon.

Prioriteetit.

Tyypilliset naisen prioriteetit ovat ulkonäkö, itsevarmuus, hauskuutustaidot ja dominanssi. Perheenperustamisiässä tulojen ja varallisuuden painoarvo nousee huomattavasti.

Muita asioita katsotaan läpi sormien jos ei täydellistä löydy.

Liitossa ollaan yhdessä ilman, että kysytään: miksi? Se asiahan on jo mietitty. Juuri sitä liitto on!

Onko parisuhteissa edes mitään järkeä ylipäätään?

Nuorena aikuisena ensimmäisessä parisuhteessa ei ole vielä sitä tarvittavaa elämänkokemusta ja perspektiiviä, jota tulee sen parisuhteen ja parisuhteiden myötä. Kaksikymppiset tyypillisesti osaavat elää hetkessä, eivätkä ole vielä kovinkaan analyyttisiä, koska sitä tarvittavaa kokemusta ja vertailupohjaa ei vain vielä ole.

Eihän kukaan tule huippu-urheilijaksikaan hetkessä, vaan se ymmärrys omista heikkouksista/vahvuuksista ja kehittämisalueista tulee sen kilpailemisen ja harjoittelemisen myötä. Näin myös parisuhteessa. Toisekseen, tästähän seuraa, että iän ja elämänkokemusten myötä ihmiset kehittyvät, kehittävät itseään, analysoivat ja saavat parempaa ymmärrystä itsestään ja toiveistaan. Siinä tilanteessa saatetaan "kasvaa erikseen" ja se on ihan ok ja luonnollista.

On pikemmin luonnotonta odottaa, että se ensimmäinen nuorena aikuisena rakennettu parisuhde on loppuelämäksi. Näitäkin on, mutta parisuhteen molemmat osapuolet ovat silloin kyllä poikkeuksellisen kypsiä omatessaan sellaista intuitiivista ymmärrystä sekä itsestään että parisuhteestaan, että osaavat yksissä tuumin tarpeen vaatiessa kalibroida suhdettaan. On harvinaista, että molemmilla on tämä kyky jo nuorena "kylmiltään." Tyypillisempää on se, että jompi kumpi kipuilee tämän parisuhteen kehittämisen kanssa yksinään ja toiselle ei ole kykyä eikä ymmärrystä ainakaan vielä siinä kohtaa elinkaaressaan. Me ihmiset ja pariskunnat ajellaan elämässämme usein eri vauhteja. Vaatii taitoa sovittaa vauhtia yhdessä toisen kanssa.

Vierailija kirjoitti:

Tätä mäkin usein mietin kun luen näitä juttuja.

Totuus on se, että Suonessa jokainen valitsee itse kumppaninsa ja erota voi koska vaan. On aivan älytöntä lässyttää vuosi tolkulla huonosta suhteesta.

Todennäköisesti näihin huonoihin suhteisiin on ajanut kaksi asiaa:

1. On kuviteltu, että kyllä se rakkaus minuun tämän miehen vielä muuttaa. Ja se on tietysti ihan typerintä mitä voi itselleen tehdä.

2. On oltu ennen ihan tyytyväisiä parisuhteeseen, mutta nykyinen valitus/uhriutumis-kulttuuri on muuttanut ennen tyytyväisen naisen pelkäksi valittajaksi.

2. on totta.

Lisäksi naisille tuo "ruoho on vihreämpää aidan toisella puolen" on todella tyypillistä. Ja nythän vertailukohtia riittää, kun kaikkialla esitellään unelmaelämää.

Kun feministit kuiskaavat yhteen korvaan että jätä se sika, ja kaverit/bloggaajat toiseen että näin hienoa elämää voisi olla, enää suhde ei olekaan niin hyvä.

Mies teki kaikkensa esittääkseen hyvää ja kunnollista. Kulissit olivat pystyssä, sitoutumishalua löytyi, mutta jätti kertomatta, että on tunteeton psykopaatti. Tämä paljastui vasta, kun "rakastava" kuori alkoi pieniä murusina karista. 

Nykyään osaisin lukea varoitusmerkkejä eri tavalla, mutta voiko parikymppiseltä tällaista olettaa. Kokemuksia ihmisistä on liian vähän. 

Parisuhteessa tärkeintä on neuvottelutaito. 

Tämä on vanha teema psykologiassa, eli että kuinka paljon me oikeasti tiedostamme omasta toiminnastamme. Osa on sitä alitajuista kauraa, joka vaikuttaa sitä enemmän, mitä tiedostamattomampi ihminen on. Hyvin tiedostamaton ihminen sanoo, että hän järjellä todellakin päättelee ja valitsee täysin tietoisesti itse. Toki järki ja ajattelukin on isossa osassa, mutta ei edes tärkeimmässä osassa. Haemme suhteesta tuttua ja kotoisaa. Jos joku ryyppäsi lapsuudenperheessä, se ryyppääminen tavalla tai toisella näkyy aikuisuuden perheessäkin (asia ei ole näin selkeä, sillä kyse on riippuvuuden ja riippuvuuspersoonallisuuksien tason bongaamisesta aslitajuisesti, joten riippuvuus voi kohdistua mihin tahansa asiaan, kuten vaikkapa uran, koulutuksen ja statuksen perässä läähättämiseen...). Todella lämpimässä ja rakastavassa perheessä elänyt haistaa jo kaukaa, että ns. "pahat pojat" pitää kiertää kaukaa. 

Usein suhteen aluksi ihmiset myös näyttävät parasta puoltaan ja alkoholistin lapsi voi olla iloinen, että "hei, tämähän ei ryyppää". No, menee joitakin vuosia ja riippuvuus pyörittää uuttakin perhettä. 

Jos argumentti on, että "minähän valitsen aina tietoisesti itse", on ikävä kyllä paljon lukemista ja tutkimustyötä tehtävänä, jotta kerää tiedon lisäksi sitä viisautta. 

Onko kellään käynyt mielessä että huono mies on todennäköisesti yhdessä myös huonon naisen kanssa.

Olen ollut läheltä näkemässä avioeroja ja kuullut molempien osapuolien tilityksiä vuosia ennen itse eroa.

Kuvio on lähestulkoon aina sama.

Nainen kertoo miehestään, että tämä ei tee mitään kotona ja on perässä vedettävä. Seksiä ei tee hänen kanssaan mieli ja mies ruinaa sitä liikaa.

Mies kertoo puolestaan, että kotona on toxinen ilmapiiri, nainen vaan nalkuttaa ja valittaa. Läheisyyskään ei naista kiinnosta ja kaikki mitä mies tekee on väärin.

Sama tarina omasta tekemisestään meneekin näin:

Nainen kertoo, että seksi ja läheisyys kulkee käsi kädessä ja siksi niitä ei jaksa. Arjen aikataulujen muistaminen ja kotityöt vie energian eikä läheisyys siksi huvita.

Mies kertoo tekevänsä paljon asioita mitä ei nähdä. Korjaa pesukoneet, tyhjentää viemärit,vaihtaa lamput, putsaa pihan. Kotityöt pitäisi tehdä naisen tahtiin ja naisen määrämällä tavalla, mutta mies ei enää halua olla käskytettävänä Vaimoon olisi ihana koskea ja luoda läheisyyttä.

Vierailija kirjoitti:

Prioriteetit.

Tyypilliset naisen prioriteetit ovat ulkonäkö, itsevarmuus, hauskuutustaidot ja dominanssi. Perheenperustamisiässä tulojen ja varallisuuden painoarvo nousee huomattavasti.

Muita asioita katsotaan läpi sormien jos ei täydellistä löydy.

Olin jo itsekin tulossa kirjoittamaan samanlaista viestiä.

Naiset tekevät huonoja miesvalintoja siksi, koska tekevät ratkaisut alapäällään eli "kipinöiden" ja muiden tunneperäisten juttujen kautta.

Naiset valitsevat aina mielummin sellaisen läpänheittäjäalfapanomiehen joka on epäluotettava kuin sen kiltin ja luotettavan perheenisämateriaalin, koska kipinät.

Se luotettava kiltti mies valitaan vasta kun on kehopositiivinen parhaat päivät jo nähnyt yksinhuoltaja.

Nuorena naiset valitsevat sen jännän ja viis veisaavat tosiasioista. Vanhemmiten kunnollinenkin mies käy, mutta yleensä nainen on silloin jo niin hajalla, ettei siitä kunnon tasapainoiseen parisuhteeseen enää ole.

Vierailija kirjoitti:

Prioriteetit.

Tyypilliset naisen prioriteetit ovat ulkonäkö, itsevarmuus, hauskuutustaidot ja dominanssi. Perheenperustamisiässä tulojen ja varallisuuden painoarvo nousee huomattavasti.

Muita asioita katsotaan läpi sormien jos ei täydellistä löydy.

En minä ainakaan välitä mistään hauskuuttamistaidoista, ja varallisuudella ei ole merkitystä jos on mulkkupää. Ulkonäkökin saa merkityksensä vasta miehekkäästä ajattelutavasta. Miehen mielestä.

Se on eri asia, jos nainen "myy" itseään vain senhetkisen viihteen ja helppouden vuoksi, eikä suostu kiinnittämään huomiota siihen, onko mies oikeasti miehekäs mieleltään. Se hinta tulee sitten myöhemmin maksettavaksi. Kaikki merkit olivat varmasti heti nähtävillä, nainen ei vain suostunut välittämään niistä koska halusi eri aikoina eri asioita: nuorena kauneutta, vanhana taloudellista turvaa ja miehen tuomaa psyykksitä turvaa... Kun kaunis/hauska mies ei jälkimmäistä toteuta, siitä on tietysti helppo syyttää häntä. Ei ihminen kuitenkaan niin olennaisesti muutu - tarpeet vain muuttuuvat ja se, miten sen itselleen myöntää.

Parisuhde ja sen osa-alueet kuten seksi vaatii jatkuvaa vaivannäköä. Siihen pitää panostaa ja ensisijaisen tärkeää on puhuminen. Suomalaiset ei ole ehkä puhumisessa kaikkein parhaita, niin sitten siinä puhumattomuudessa vaan jumitutaan siihen perus pakkopullaelämään ja oletetaan asioita. Jossain vaiheessa sitten "ollaan ajauduttu" tällaiseen tilanteeseen. Korjausliike ei enää ehkä auta.

Kyllähän myös ihmiset muuttuu ja alkaa haluamaan eri asioita, sitten pitää vaan rehellisesti nostaa kissa pöydälle että mitä tehdään. Oikein hyvä ettei nykyään ihmisten tarvitse tyytyä huonoon tilanteeseen vaan aika helposti voi nostaa kytkintä jos korjaus ei onnistu.