Mielenterveysongelmainen, piilotteletko ongelmiasi?

En tuo niitä esiin, koska tietyissä tilanteissa kuten töissä siitä olisi haittaa, ja toisissa taas ei vaan mitään hyötyä. Käsittelen ongelmani itse ja terapiassa, en välitä niitä muuten tuoda esiin vaan elää mahdollisimman normaalia elämää. 

Pidän asiat enimmäkseen sisälläni. Todellisuudessa olen paljon huonommassa kunnossa kuin oikeastaan kukaan lähipiiriin kuuluva tietääkään. Kaipa tässä joskus joku romahdus tulee, kun ei jaksa enää tsempata.

Työt kuuluu hoitaa ja vain lähipiirissä ongelmista voi puhua.

Elän niin että ne vaikuttavat elämääni mahdollisimman vähän. Onko se sitten piilottelua?

Pidän piilossa. Vaikka yleisellä tasolla Suomessa mielenterveysongelmista puhutaan paljon, kansan tasolla on vielä paljon niitä joille tämä aihe on täysin punainen vaate ja läheisten, tuttujen tai sukulaisten joukostakaan ei yhtään tiedä kuka siellä kilahtaisi ja alkaisi sättimään hetkessä jos mainitsisi näistä ongelmista ja kun niin huonossa kunnossa niin ei kestäisi sitä arvostelua jota jo netissä saa liikaa niin suoraan joltain tutulta niin veisi kyllä jo toimet siihen että "joo parempi lähteä täältä kun saa vain haukut kun mainitsee sairauksistaan"

Mitä vapautuneemmin puhun mt ongelmistani sitä hullunpana mua pidetään. Hulluna on hauskaa.

Pidän kaiken itselleni. Joskus yritän hakea apua, mutta ammattilaisen luona kuitenkin jänistän ja piilotan taas ongelmat.

Kerroin töissä ja muualla. Oli vähän pakko kun pukkasi sinnittelystä psykoosi päälle. Sain potkut joitain vuosia myöhemmin. Olin terveydenhuolto alalla ja luulen että työkaverit saattaa katsella tietoja. En jaksa enää välittää mitä muut ajattelee musta. Mitä väliä sillä loppujen lopuksi on? Yksinäinen olen kyllä vaikka perhe.

Vierailija kirjoitti:

Mitä vapautuneemmin puhun mt ongelmistani sitä hullunpana mua pidetään. Hulluna on hauskaa.

Töihin ei vaan pääse eikä kukaan halua olla enään yhteyksissä paitsi hoitaja jos on hoitosuhde mutta siinäpä se.

Vierailija kirjoitti:

Mitä vapautuneemmin puhun mt ongelmistani sitä hullunpana mua pidetään. Hulluna on hauskaa.

Tämä on totta. Mitä väliä sillä on mitä ihmiset ajattelee ja puhuu. Jossain vaiheessa ei enää jaksa välittää. Tullut sekoiltua sen verran monesti, että ihan sama.

Pidän piilossa.

Ne kerrat, kun olen erehtynyt jotain kertomaan on johtaneet siihen, että asia on kääntynyt minua vastaan jossain kohtaa. Kun tiedetään, että olen "heikko", minulle voi sanoa ja tehdä mitä vain, tai jättää tekemättä tai sanomatta. Jos otan asian puheeksi, syy onkin yhtäkkiä aina minun omani. Minä kuvittelen, minä liioittelen, minä en ymmärrä koska olen sitä, tätä ja tota. 

Suurimmaksi osaksi piilossa, mutta kyllä puhun puolisolle ja parille muulle läheiselle tarvittaessa.

Ei ole aikaa ns vieraskoreiluun. En yleensäkään piilottele juttuja, kun tahdon elää omana itsenäni.

Jotkut ihmiset on hidious ja niinku snakes. Heti valmiina puremaan jos ei toisen habitus miellyttele.

Hiipivä perspotku tollasille.

Piilottelen kaiken, olen 31v mies. Mulla on aina ollut jotenkin sellanen asenne, että yksin hoidan omat ongelmani.. Mä en kaipaa mitään feikki lohdutuksia tai että mun suhtaudutaan jotenkin eritavalla kuin ennen.. Mä en myöskään kaipaa mitään leimaa mikä useasti tulee jos alkaa puhumaan kaikesta "aidosta". 

Mulla on siis vakava ahdistuneisuushäiriö ollut todella monta vuotta. 

Vierailija kirjoitti:

Piilottelen kaiken, olen 31v mies. Mulla on aina ollut jotenkin sellanen asenne, että yksin hoidan omat ongelmani.. Mä en kaipaa mitään feikki lohdutuksia tai että mun suhtaudutaan jotenkin eritavalla kuin ennen.. Mä en myöskään kaipaa mitään leimaa mikä useasti tulee jos alkaa puhumaan kaikesta "aidosta". 

Mulla on siis vakava ahdistuneisuushäiriö ollut todella monta vuotta. 

Muhun** sori typo

Ei ainakaan täällä jotkut piilottele pakkomielteitään.

En puhu.

Olen sairastanut vaikean masennuksen, jonka aika moni tiesi, kiitos mieheni. Ja sen jälkeen vuosien ajan ihmiset kommentoivat minut nähdessään *no mutta, sähän näytät hyvältä* tai katsoivat muka-empaattisemman katseella suoraan silmiin ja kysyivät *miten sinä voit*.

Mulla on lievää masennusta edelleen mutta teeskentelen kaiken olevan helevetin hienosti ja postaan someen upeita kuvia, jotta kukaan ei pääsisi säälimään ja olemaan ylimielinen ja määrittelemään minut yksinomaan mt-potilaaksi.

Olen myös huomannut, että oman tilanteen vatvominen ystävän kanssa ei tuo mitään muutosta parempaan. En koe vapautuvan mistään vaikka vuodattaisin kuinka. Sen sijaan jää piilevä fiilis, että mitähän toi pohjimmiltaan ajattelee. Niinpä en viitsi puhua.

Salaan kaiken. Mielestäni mielenterveyspotilaita syrjitään. Kaikkein ylimielisimmät, julmimmat ja eniten mielenterveyspotilaita halveksuvat ennakkokäsitykset ovat mielestäni hoitohenkilökunnalla. Hoitohenkilökunta myös osaa osua sanoilla tarkasti maaliin tavalla, joka satuttaa, loukkaa ja rikkoo ihmistä kaikkein eniten. 

Vierailija kirjoitti:

Salaan kaiken. Mielestäni mielenterveyspotilaita syrjitään. Kaikkein ylimielisimmät, julmimmat ja eniten mielenterveyspotilaita halveksuvat ennakkokäsitykset ovat mielestäni hoitohenkilökunnalla. Hoitohenkilökunta myös osaa osua sanoilla tarkasti maaliin tavalla, joka satuttaa, loukkaa ja rikkoo ihmistä kaikkein eniten. 

esimerkiksi?

Vierailija kirjoitti:

Salaan kaiken. Mielestäni mielenterveyspotilaita syrjitään. Kaikkein ylimielisimmät, julmimmat ja eniten mielenterveyspotilaita halveksuvat ennakkokäsitykset ovat mielestäni hoitohenkilökunnalla. Hoitohenkilökunta myös osaa osua sanoilla tarkasti maaliin tavalla, joka satuttaa, loukkaa ja rikkoo ihmistä kaikkein eniten. 

Joo. Tärkeintä on salata masennus koko terveydenhuollolta. Olen ihan tosissani. Masennuslääkkeet haen Virosta. Hoitohenkilöstö vihaa masentuneita, varsinkin julkisella puolella.