Lue keskustelun säännöt.
Mielenterveysongelmainen, piilotteletko ongelmiasi?
05.12.2022 |
Vaikka olisin äärimmäisessä henkisessä hädässä ja pyörittelisin kolmatta päivää itsemurha-ajatuksia, niin silti väitän läheisilleni, että ihan hyvin menee, koska ajattelen, ettei kukaan jaksa ongelmiani kuunnella.
Miten itse suhtaudut omiin ongelmiisi? Tuotko niitä esiin vai painatko piiloon?
Kommentit (62)
En piilottele, ainakaan keneltäkään jonka kanssa vietän paljon aikaa. Ei olisi reilua jos muille tulisi täysin puskista jos saan jonkun "kohtauksen".
En kuitenkaan kaada kokoajan ongelmiani muiden niskaan, vaikka olisikin paha olo. Eihän silloin missään ihmissuhteessa muusta puhuttaisikaan kuin minusta ja minun pahasta olostani. Ei olisi ihmekkään jos siihen uuvuttaisiin. Tietenkin jos joku kysyy erikseen vastaan rehellisesti.
Säästän yleisesti valitukseni terapeutilleni. Jos olo on poikkeuksellisen huono niin silloin kerron asiasta ystävilleni, puolisolleni tai perheelleni.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
onkohan oma lääkity s siellä kohdillaan, vai onko edes diagnisoitu?[/quote]
Voi Pelsu kuule, kaikki on kohillaan: on lääkitys ( apteekissa) ja varsikin on diagnosoitu! Kaikki naapurit? Kumminkaimat, Hevosmiesten tietotoimisto, pari valepoliisia, näitä asiantuntijoita riittää! Mutta se ihmetyttää, kun olin 45min lääkärin vastaanotolla, niin diagnoosi oli "ehkä vähän paranoidisuutta"? Ota näistä nyt sitten selvää!
onkohan oma lääkity s siellä kohdillaan, vai onko edes diagnisoitu?[/quote]
Voi Pelsu kuule, kaikki on kohillaan: on lääkitys ( apteekissa) ja varsikin on diagnosoitu! Kaikki naapurit? Kumminkaimat, Hevosmiesten tietotoimisto, pari valepoliisia, näitä asiantuntijoita riittää! Mutta se ihmetyttää, kun olin 45min lääkärin vastaanotolla, niin diagnoosi oli "ehkä vähän paranoidisuutta"? Ota näistä nyt sitten selvää!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mitä on käynyt, jos olette kertoneet jollekin?
Ja pystyttekö pitään täyden kulissin?
Ja sen läpi ihmiset ei näe?
Ihmiset on vaan häipyneet kuvioista, alkaneet vältellä ja tehneet pesäeroa. Kerran sain töistä potkut, pomo sanoi ihan suoraan että olennainen osa miksi yt:issä päätyi minuun oli että "masennuspotilaana olen riski yritykselle, että joudun sairaslomille tai palan loppuun". Sitten on niitä, jotka ei osaa suhtautua mutteivat myös "hylkää", heittävät vaan jotain kevyttä että kyllä se siitä, tsemppiä tms. Ei silloinkaan kertomisesta mitään hyötyä ole.
Ja joo, pystyn pitämään täyden kulissin, ei ole kukaan huomannut ongelmiani (keskivaikea masennus, yleinen ahdistuneisuus, paniikkihäiriö) jos en itse ole kertonut.
Läheisille ystäville kerron, se tulee luonnostaan jossain välissä niiden kanssa keiden kanssa on vapaa ja turvallinen olo. Heille voin kertoa, koska he tuntevat minut paremmin ja tietävät myös muut puolet minusta. He tietävät, että olen usein ihan "normaali" ja että minulla on monia hyviä puolia. Silloin ongelmat eivät ole se perusta mille perustaa näkemyksensä minusta, vaan vain yksi pieni osa.
Niille jotka eivät tunne minua hyvin en kerro. Sekin on välillä rankkaa, kun en voi sanoa, että mikään vaivaa mitenkään, kun joutuisin kertomaan enemmän. Yleensä en sano mitään ja jos sanon, niin sanon vain, että on vähän ikävä olo tai väsymys, mikä yleensä sivuutetaan ei vakavana, koska osaan käyttäytyä hyvin ja moni hämmästyy, jos kuulee ongelmistani. Jos kertoisin, niin se olisi suuri osa minua heidän mielissään, jotka eivät tunne minua muuten ja se olisi se, mille he perustaisivat vajavaisen näkemyksensä minusta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mitä on käynyt, jos olette kertoneet jollekin?
Ja pystyttekö pitään täyden kulissin?
Ja sen läpi ihmiset ei näe?Ihmiset on vaan häipyneet kuvioista, alkaneet vältellä ja tehneet pesäeroa. Kerran sain töistä potkut, pomo sanoi ihan suoraan että olennainen osa miksi yt:issä päätyi minuun oli että "masennuspotilaana olen riski yritykselle, että joudun sairaslomille tai palan loppuun". Sitten on niitä, jotka ei osaa suhtautua mutteivat myös "hylkää", heittävät vaan jotain kevyttä että kyllä se siitä, tsemppiä tms. Ei silloinkaan kertomisesta mitään hyötyä ole.
Ja joo, pystyn pitämään täyden kulissin, ei ole kukaan huomannut ongelmiani (keskivaikea masennus, yleinen ahdistuneisuus, paniikkihäiriö) jos en itse ole kertonut.
Sinulla on samat diagnoosit kuin minulla, ja samat kokemukset ihmisten kanssa. Minä tosin en ole työelämässä, mutta eräässä järjestössä en saanut luottamustehtävää, enkä minkäänlaista "asemaa", koska "sinunkaltaisistasi ei voi koskaan tietää".
Minä myös pystyn pitämään täydet kulissit päällä muiden kanssa, enkä aio enää kertoa itsestäni mitään. Pitäkööt työttömänä luuserina tai kotirouva-luuserina, ne on parempia ennakkoluuloja kuin mielenterveysongelmaisen ihmisen stigma.
Työtöntä tai kotirouvaa ei kuitenkaan koskaan pidetä vain työttömänä tai vain kotirouvana, vaan heillä on muidenkin silmissä silti oma elämä, mielenkiinnot ja hyviäkin puolia. Mt-ongelmainen on vain mt-ongelmainen.
Kyllä. Olen psykoosissa ja töissä erään maan presidenttinä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Pakkohan se on piilotella kun niin moni suhtautuu mielentilan häiriöisiin niin kielteisesti. Vaikka en ole vaarallinen kenellekään ja saan lääkkeistä apua pahoihin masennuskausiin niin en uskalla siitä kenellekään puhua. Muutama ystävä kun on puhunutkin miten on liikaa hulluja liikenteessä ynnä muuta kielteistä esimerkiksi mielialalääkkeistä. Olen aivan varma että vähäisetkin ystävät katoaisivat jos mainitsisin että syön mielialalääkkeitä. Jo useat terveydenhoidon ammattilaisetkin katsoo kieroon kun huomaavat lääkitykseni ja diagnoosini.
Minulla on vakavia harhoja mutta en ole vielä jäänyt kiinni. Ei diagnoosia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Piilotan. Saan satunnaisia raivareita ihan mitättömistä asioista (Kun olen itsekseni, en kenenkään seurassa). itkettää, masentaa. Mielialat vaihtelee monta kertaa päivässä.
Vierailija kirjoitti:
Piilotan. Saan satunnaisia raivareita ihan mitättömistä asioista (Kun olen itsekseni, en kenenkään seurassa). itkettää, masentaa. Mielialat vaihtelee monta kertaa päivässä.
Mieleeni tuli kysymys: Käytätkö e-pillereitä? Niiden käytöstä voi seurata vaikeitakin oireita mielenterveydessä, ahdistusta, masennusta, itkuherkkyyttä. Voimistaa näitä. Ei kaikilla, mutta voi lisätä. Itselläni myös oli itkuisinta pillerien aikaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No mun poikaystävät on tietäneet. Siinä vaiheessa kun joku alkaa osoittaa kiinnostusta niin olen katsonut tarpeelliseksi kertoa miten oireilen huonona kautena, saavat vielä punnita että jaksaako vai ottaako hatkat.
Sinänsä hassua kun lapsuuden perheeni eikä kukaan muu tiedä oikein mistään muusta kuin että "no joskus masentaa", vaikka mulla on rauhoittavat ja liuta diagnooseja.
Mulla on mm dissosiaatiota ja joskus poikaystävän kanssa jopa naureskellaan että "jahas, tänään sit haamuvarpaita tai kolmimetriset raajat".
Vaikka olen diagnoosini ja oireeni paukuttanut selväksi heti tutustumisen alussa, niin yllättäen jokainen kiinnostunut on edelleen ottanut riskin.
Ilmeisesti miehet ei piittaa jos akka on hullu, kunhan se on hoikka 😬 (siis mä en itse ikinä lähtisi suhteeseen itseni kanssa)
Sanomattakin lienee selvää tosin, että pidemmät suhteet on syntyneet myös itse mt-ongelmaisten kanssa.Onko sun olo muuten normaali silloin ja tunnet vain "tuntoaistina" ja olona että sulla on esim. kolmimetriset pitkät jalat?
Olo on semmonen... Epätodellinen. Ettei ole tässä maailmassa ja itse omassa ruumissaan. Nuo tosiaan saattaa kuulostaa aika koomiselta, jos ei ole itse ikinä kokenut dissosiaatiota. Huomaan silloin, jos olo on varmaan se "normaaleille" normaali. Muistan esim pitkän vaikean dissosiaatiokauden jälkeen kun aloin ns heräilemään. Olin kävelemässä poikaystävän luo ja huomasin että "hei, mullahan on jalat ja ne koskettaa maata, mä kävelen maan pinnalla!" 😁
Kyllä mä aina tiedostan, että nää tuntemukset ei ole todellisia muulle maailmalle, vaikka ne onkin itselleni todellisia.
Varmaan ollut tuo mies osana sitä, että nykyään olen "normaalimpi" kun ei pidä mua hulluna ja ottaa rauhallisesti oireilun kanssa,saan kertoa ilman pelkoa ja tuomitsemista. Esim saatan pyytää pitämään nilkasta kiinni, kun en joko oikein tunne raajojani tai tuntuu että ne lähtee irti. Jossain syystä nää tuntemukset painottuu vasemmalle puolelle kehoa.
Sitä olen ihmetellyt, kun terveydenhuolto ja psykiatria ei ole ikinä tarttunut näihin ongelmiin vaikka ihan umpihullultahan tuo kuulostaa.
"Mulla on ylimääräisiä varpaita, mutta kukaan ei näe niitä!"
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Piilotan. Saan satunnaisia raivareita ihan mitättömistä asioista (Kun olen itsekseni, en kenenkään seurassa). itkettää, masentaa. Mielialat vaihtelee monta kertaa päivässä.
Mieleeni tuli kysymys: Käytätkö e-pillereitä? Niiden käytöstä voi seurata vaikeitakin oireita mielenterveydessä, ahdistusta, masennusta, itkuherkkyyttä. Voimistaa näitä. Ei kaikilla, mutta voi lisätä. Itselläni myös oli itkuisinta pillerien aikaan.
Minulla on diagnoosina keskivaikea masennus, yleinen ahdistuneisuushäiriö ja paniikkihäiriö. Kun Zoely-merkkiset pillerit loppui apteekeista, keskusteltiin miehen kanssa aiheesta ja päädyttiin siihen, että mies menee vasektomiaan ja minä lopetan hormonaalisen ehkäisyn käytön kokonaan.
Loppu tulema: ei raivokohtauksia tyhjästä, ei levottomuutta, ja seksuaalinen halu joka palasi. Tunnen ovulaation, tunnen halua. Noin vuoden elimistö oli sekaisin, hiukset rasvottui ja iho myös, mutta sen jälkeen kaikki asettui uomiinsa.
Ohis
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No mun poikaystävät on tietäneet. Siinä vaiheessa kun joku alkaa osoittaa kiinnostusta niin olen katsonut tarpeelliseksi kertoa miten oireilen huonona kautena, saavat vielä punnita että jaksaako vai ottaako hatkat.
Sinänsä hassua kun lapsuuden perheeni eikä kukaan muu tiedä oikein mistään muusta kuin että "no joskus masentaa", vaikka mulla on rauhoittavat ja liuta diagnooseja.
Mulla on mm dissosiaatiota ja joskus poikaystävän kanssa jopa naureskellaan että "jahas, tänään sit haamuvarpaita tai kolmimetriset raajat".
Vaikka olen diagnoosini ja oireeni paukuttanut selväksi heti tutustumisen alussa, niin yllättäen jokainen kiinnostunut on edelleen ottanut riskin.
Ilmeisesti miehet ei piittaa jos akka on hullu, kunhan se on hoikka 😬 (siis mä en itse ikinä lähtisi suhteeseen itseni kanssa)
Sanomattakin lienee selvää tosin, että pidemmät suhteet on syntyneet myös itse mt-ongelmaisten kanssa.Onko sun olo muuten normaali silloin ja tunnet vain "tuntoaistina" ja olona että sulla on esim. kolmimetriset pitkät jalat?
Olo on semmonen... Epätodellinen. Ettei ole tässä maailmassa ja itse omassa ruumissaan. Nuo tosiaan saattaa kuulostaa aika koomiselta, jos ei ole itse ikinä kokenut dissosiaatiota. Huomaan silloin, jos olo on varmaan se "normaaleille" normaali. Muistan esim pitkän vaikean dissosiaatiokauden jälkeen kun aloin ns heräilemään. Olin kävelemässä poikaystävän luo ja huomasin että "hei, mullahan on jalat ja ne koskettaa maata, mä kävelen maan pinnalla!" 😁
Kyllä mä aina tiedostan, että nää tuntemukset ei ole todellisia muulle maailmalle, vaikka ne onkin itselleni todellisia.
Varmaan ollut tuo mies osana sitä, että nykyään olen "normaalimpi" kun ei pidä mua hulluna ja ottaa rauhallisesti oireilun kanssa,saan kertoa ilman pelkoa ja tuomitsemista. Esim saatan pyytää pitämään nilkasta kiinni, kun en joko oikein tunne raajojani tai tuntuu että ne lähtee irti. Jossain syystä nää tuntemukset painottuu vasemmalle puolelle kehoa.Sitä olen ihmetellyt, kun terveydenhuolto ja psykiatria ei ole ikinä tarttunut näihin ongelmiin vaikka ihan umpihullultahan tuo kuulostaa.
"Mulla on ylimääräisiä varpaita, mutta kukaan ei näe niitä!"
Mä olen kokenut, että olen eri muotoinen kuin olen, ei lihava tai laiha vaan ihan eri muotoinen, ei ihmisen muotoinen. En ole ikinä ajatellut, että se olisi dissosiaatiota, voisiko se olla sitä? Kohtauksittain siis, en koko ajan.
Aika pitkälle olen piilotellut. Kerron toki kysyttäessä.
Mun ympärille tosin tuntuu hakeutuvan vain muita mielenterveysongelmaisia ja päihdeongelmaisten, joskus tuntuu että mä olen joku hiton majakka näille.
Mitäpä siinä itsekään salailemaan. Tunsin parhaan kaverini varmaan 8 vuotta ennenkuin kerroin eräästä ongelmasta sellaisena kuin se on. Yllätys oli se, että kaveri sanoi "Hei, mullakin on tommosia! Onkos sulla tämmöstä?" ja siitä lähtien brutaalin rehellisiä mt-ongelmista. On nyttemmin paljastunut, että meillä on useampiakin samoja diagnooseja. Vertaillaan lääkkeitä, diagnooseja ja terapiakokemuksia. Vaikka ei osaa aina edes sanoin ilmaista miltä tuntuu, niin toinen osaa siihen samaistua. Ihan turhaan kumpikaan meistä ei noista asioista vuosiin hiiskunut.
Ihan hauskaa ja lohduttavaa <3
Ainoastaan muille mt-ongelmaisille läheisilleni kehtaan puhua ongelmistani.
Minä en ainakaan pysty pitää niitä salassa, kun töissä alkoi hermot napsumaan ja melkein itkua pukkasi ja sama vähän muuallakin ihmisten kanssa.
Mulla ei riitä voimat eikä kiinnostus mihinkään kulissien pystyssä pitoon, joten voin hyvinkin avoimesti kertoa masennuksestani ja uupumuksesta jos aihe tulee jollain tavalla puheeksi. Läheiset ja läheisimmät ystävät tietää ja ihan samalla tavalla ovat suhtautuneet kuin ennenkin. Kaikkein eniten mua uuvuttaa esittäminen, joten se ei ole oikein luonnistu. En kuitenkaan mitenkään erikseen toitota tai somessa julista asiaa, mutta läheisille kerron ja muillekin voin asiasta puhua jos tosiaan tulee jotenkin puheeksi.
En piilottelee. Jos esim. masentuisin pahasti, kertoisin ensimmäisenä siitä lääkärille. Ei ole hyvä pitää mitään möykkyjä sisällään.
onkohan oma lääkitys siellä kohdillaan, vai onko edes diagnisoitu?[/quote]
Voi Pelsu kuule, kaikki on kohillaan: on lääkitys ( apteekissa) ja varsikin on diagnosoitu! Kaikki naapurit? Kumminkaimat, Hevosmiesten tietotoimisto, pari valepoliisia, näitä asiantuntijoita riittää! Mutta se ihmetyttää, kun olin 45min lääkärin vastaanotolla, niin diagnoosi oli "ehkä vähän paranoidisuutta"? Ota näistä nyt sitten selvää!