Millaista on työskennellä kehitysvammaisten kanssa? Jännittää.
Olen lähihoitaja mutta ei ole kokemusta vammaispuolelta. En tiedä onko se aivan oma maailmansa, todennäköisesti.
Ajattelin hieman opiskella ennen töiden alkua tähän puoleen mutta jännittää silti, onko minusta työhön.
Millaista se on? Olisko jotain päivärutiineja, joista voisitte kertoa?
Kommentit (22)
Tietysti menen avoimin mielin ja yritän todella olla heille avuksi. Silti jännittää koska en ole koskaan työskennellyt tällä osa-alueella.
Toivottavasti menisi hyvin.
Ap
Vierailija kirjoitti:
Heitäkin on erilaisia.
Juuri niin, todella erilaisia joka ikinen. Mielenkiintoisia persoonia, joiden kanssa työskentelystä oikeasti tykkäsin.
Ota huomioon ns. retard strength.
https://www.urbandictionary.com/define.php?term=Retard%20strength
Riippuu aika paljon paikastakin, on ihan eri asia olla vaikka ohjaajana jossain päivätoiminnassa, jossa asiakkaat ovat liikuntakykyisiä ja omatoimisia, kuin jossain palvelukodissa jossa on vaikeammin vammaisia, jotka tarvitsevat apua kaikessa ja hoitotoimenpiteitä.
Oma kokemus vain 6 viikon harjoittelu jaksolta. Riippuu todella paljon kehitysvammaisten vammaisuuden tasosta. Itse en jotenkin päässyt sisään siihen hommaan enkä saanut yhteyttä asukkaisiin. Osastolla jossa olin, oli myös arvaamattomia kehitysvammaisia. Saattoivat lyödä, nipistellä ja puristella kipeästi aivan yhtäkkiä arvaamatta, eikä heille oikein järkeä saanut puhuttua.
On myös tullut vastaan lievästi kehitysvammaisia, joiden kanssa toimiminen on sujunut loistavasti.
Mutta siis, osastoilla on samalla lailla päivärutiinit, kuin missä tahabsa yksikössä. (Aamutoimet, ruokailut, päivän kulku, jne) On sitten.
Palvelutalosta jossa kehitysvammaiset asuvat omissa asunnoissaan, ei ole kokemusta. Joitakin tuttuja näissä ollut töissä, ja osa on tykännyt, ollut kevyempää työtä, lähinnä neuvomista ja opastusta arkielämässä, ulkoilua, jne.
Tosi kivaa, ja se on todella oma maailmansa. Jos aikuisista kysymys, tärkeintä havaita ne heille tärkeät jutut, minkä avulla arki saadaan sujumaan. Tosi hämmentävää aluksi, mutta jos on tilannetajua, oppii tosi nopeasti huomaamaan, miten homma toimii.
Olin itse pitkään lähäri vanhusten ja lasten parissa, opiskellessani uutta tutkintoa tein opintojen ohessa vammaispuolella töitä. Harmittelin ihan, että miksi en aiemmin keksinyt vammaispuolta kokeilla. Suosittelen kyllä kaikille, hyvät muistot jäi.
Kuola valuen hyökkäävät kourimaan hoitajia. Kannattaa olla varuillaan.
Työ on raskasta, mutta pidän kyllä. Puhu ja hymyile paljon.
Mulla on vuosien työkokemus syvästi ja keskivaikeesti kehitysvammaisten ryhmäkodeissa. Se on oma maailmansa, ja siellä oppii mitä on ihmisyys. Mun elämän paras päätös koskaan oli lähtee kevahommiin. Oon nykyään eri alalla, mut en vaihtais mistään hinnasta niitä vuosia.
Ps. Älä säikähä jos tuntuu että heti ei aukee tai tuntuu liian vieraalta. Anna itelles ainakin kuukausi tai kaks aikaa :)
Ihan normaali, kun ei ole ennakkoluuloinen, vaan kohtaa ihmiset ihmisinä.
Vierailija kirjoitti:
Tietysti menen avoimin mielin ja yritän todella olla heille avuksi. Silti jännittää koska en ole koskaan työskennellyt tällä osa-alueella.
Toivottavasti menisi hyvin.
Ap
Asenne ratkaisee. Ihan kaikki uusi työ jännittää. Se on luonnollista.
Siinä saa hyvää perspektiiviä elämään. Opettavaista.
Veikkaan että kestät viikon ennen ensimmäisiä itkujasi.
Sinut kyllä perehdytetään työhön. Rutiinit riippuvat paikasta, joten niitä ei täällä voi kertoa. Ihan siksi, ettemme tiedä juuri sinun tulevan työpaikkasi rutiineja.
Se on hirveää. Väkivallan uhkaa ja toivottomuutta. Tilanne ei siitä muuksi muutu, teit mitä hyvänsä. Vuoden jälkeen ymmärrät tekeväsi työtä joka on arvoitus. Nimim. Kokemusta
Millainen paikka kyseessä? Palveluasumisyksikkö, päivätoimintakeskus, koulu...?
Muistan kun yläasteella oli agressiivinen kehitysvammainen joka huusi ja yritti hyökkäillä muiden oppilaiden kimppuun, puri ilmeisesti huultansa kun veri valui joskus suusta. Ihan kuin joku kauhuelokuvien zombi.
Olen tehnyt töitä todella vaikeasti kehitysvammaisten lasten kanssa. Se ei ollut helppoa, mutta joka päivä toi jotakin uutta. Olen nyt eri uralla, mutta en päivääkään vaihtaisi pois niistä hetkistä.
Ja sanon tähän vielä, että jokainen, joka tekee tätä työkseen, on itse myös ns. erikoisihminen. Se on kutsumustyö.
Joku muu aikaisemmin kommentoi, että odota pari kuukautta siinä duunissa, niin sitten helpottaa. Tämä kommentoija on oikeassa. Sitten kaikki tavallaan loksahtaa paikoilleen. Tsemppiä ja iloa uuteen kokemukseen!
Minusta se on ollut mielenkiintoista ja opettavaista. Olen ollut hoitokodissa jossa keskivaikeasta vaikeasti kehitysvammaisia sekä toiminut vapaaehtoisena kevaporukassa. Vähän kuin isoja lapsia. Aggressiiviset ovat olleet se haaste. Rutiinit ovat tärkeitä ja itse tekeminen mitä suinkin voi.