Lue keskustelun säännöt.
Onko aikuinen lapsesi kritisoinut kasvatustasi koskaan?
Tilanne on todennäköisesti pahempi kuin mitä luulet. Kuunnelkaa niitä lapsianne ja pyytäkää anteeksi. Ymmärtäkää, että heidän kokemuksensa on myös arvokas.
Jos lapsesi ei halua pitää vanhempaa elämässään, se on aina vanhemman vika.
Kommentit (613)
Vierailija kirjoitti:
Moneen kertaan mentyään terapiaan. Kaikki viat ja kamaluudet tuli kasvatuksesta ja lisäksi lapsillani oli äiti, joka kävi töissä. Hirveä lapsuus kaikenlaisine balettitunteineen ja lasketteluviikonloppuineen, todella säälittävää elämää ydinperheessä, jossa ei edes juopoteltu, mutta oltiin niin kylmiä ja kamalia, että voi kauhistus sentään.
Jaksoin kuunnella kaikkea tuota kaksi vuotta, sitten lapsi vaihtoi terapeuttia ja kas kummaa, enää ei lapsuus selittänyt kaikkea, nykyisen terapeutin mielestä jokainen kantaan vastuun omista tunteistaan ja kasvaa siksi ihmiseksi, joksi on tarkoitettukin eikä jää rypemään menneeseen.
Nyt lapsella on omasta mielestään ollut todella hyvä lapsuus, välittävät vanhemmat ja hyvät suhteet sisaruksiin. Kyllä terapiasta aina on apua!
Eli teillä jäätiin emotionaalisesti heitteille ja syyllistettiin vielä päälle, kun on maksettu harrastukset ja lasketteluviikonloput?
Kuinka usein sanoit lapsellesi että rakastat häntä ja lohdutit niin, että tarjosit hänelle hellää hoivaa etkä pelkkiä kovia ratkaisuja?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Moneen kertaan mentyään terapiaan. Kaikki viat ja kamaluudet tuli kasvatuksesta ja lisäksi lapsillani oli äiti, joka kävi töissä. Hirveä lapsuus kaikenlaisine balettitunteineen ja lasketteluviikonloppuineen, todella säälittävää elämää ydinperheessä, jossa ei edes juopoteltu, mutta oltiin niin kylmiä ja kamalia, että voi kauhistus sentään.
Jaksoin kuunnella kaikkea tuota kaksi vuotta, sitten lapsi vaihtoi terapeuttia ja kas kummaa, enää ei lapsuus selittänyt kaikkea, nykyisen terapeutin mielestä jokainen kantaan vastuun omista tunteistaan ja kasvaa siksi ihmiseksi, joksi on tarkoitettukin eikä jää rypemään menneeseen.
Nyt lapsella on omasta mielestään ollut todella hyvä lapsuus, välittävät vanhemmat ja hyvät suhteet sisaruksiin. Kyllä terapiasta aina on apua!
Puhut jotenkin tosi epäkunnioittavasti ja kylmästi lapsestasi.
On silloin kuin aikuisena ei ota vastuuta omasta elämästä tekemisetä ja puheista. Syyllistää.
Minulla taas on aikuinen tytär, joka nykyään arvostelee/kommentoi negatiivisesti elämääni aina kun tilaisuus. En tupakoi, en käytä huumeita, töissä käyn. Urheilen säännöllisesti. Alkoholia käytän mutta kohtuudella.Olen ottanut etäisyyttä häneen mutta sekin tuntuu hieman kurjalle.
Aina kun tapaamme on ensin mukavaa, mutta hetken päästä hän alkaa tuputtaa omia elämänarvojaan ja aina sitten loukkaantuu kun ns. ei saa minua käännytettyä.
En halua enää tässä iässä neuvoja itseäni 30vuotta nuoremmalta jolla ei ole juuri mitään elämänkokemusta.
Olen miettinyt minkä virheen olen tehnyt kasvatuksessa kun tilanne on yhtäkkiä kääntynyt tälläiseksi.
Onko muilla tälläistä?
Vierailija kirjoitti:
Minulla taas on aikuinen tytär, joka nykyään arvostelee/kommentoi negatiivisesti elämääni aina kun tilaisuus. En tupakoi, en käytä huumeita, töissä käyn. Urheilen säännöllisesti. Alkoholia käytän mutta kohtuudella.Olen ottanut etäisyyttä häneen mutta sekin tuntuu hieman kurjalle.
Aina kun tapaamme on ensin mukavaa, mutta hetken päästä hän alkaa tuputtaa omia elämänarvojaan ja aina sitten loukkaantuu kun ns. ei saa minua käännytettyä.
En halua enää tässä iässä neuvoja itseäni 30vuotta nuoremmalta jolla ei ole juuri mitään elämänkokemusta.
Olen miettinyt minkä virheen olen tehnyt kasvatuksessa kun tilanne on yhtäkkiä kääntynyt tälläiseksi.
Onko muilla tälläistä?
Näin keittiöpsykologina sanoisin, että tyttäresi näkee sinussa jotain omia varjopuoliaan, joita ei itsessään hyväksy. Vaikea sallia sinullekaan sitten niitä piirteitä. Ahdistus usein näkyy ulkoisten tekijöiden (esim ihmiset) kontrolloinnin haluna. Ehkä hän on vailla jotain mitä ei osaa pyytää? Hyväksyntä, validaatio, tunnustus?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija<br />
En halua enää tässä iässä neuvoja itseäni 30vuotta nuoremmalta jolla ei ole juuri mitään elämänkokemusta.
</p>
<p>Olen miettinyt minkä virheen olen tehnyt kasvatuksessa kun tilanne on yhtäkkiä kääntynyt tälläiseksi.
</p>
<p>Onko muilla tälläistä?[/quote kirjoitti:Saman tyyppistä täällä. Saan kuulla arvostelua, neuvoja ja kehotuksia mennä terapiaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Moneen kertaan mentyään terapiaan. Kaikki viat ja kamaluudet tuli kasvatuksesta ja lisäksi lapsillani oli äiti, joka kävi töissä. Hirveä lapsuus kaikenlaisine balettitunteineen ja lasketteluviikonloppuineen, todella säälittävää elämää ydinperheessä, jossa ei edes juopoteltu, mutta oltiin niin kylmiä ja kamalia, että voi kauhistus sentään.
Jaksoin kuunnella kaikkea tuota kaksi vuotta, sitten lapsi vaihtoi terapeuttia ja kas kummaa, enää ei lapsuus selittänyt kaikkea, nykyisen terapeutin mielestä jokainen kantaan vastuun omista tunteistaan ja kasvaa siksi ihmiseksi, joksi on tarkoitettukin eikä jää rypemään menneeseen.
Nyt lapsella on omasta mielestään ollut todella hyvä lapsuus, välittävät vanhemmat ja hyvät suhteet sisaruksiin. Kyllä terapiasta aina on apua!
Eli teillä jäätiin emotionaalisesti heitteille ja syyllistettiin vielä päälle, kun on maksettu harrastukset ja lasketteluviikonloput?
Kuinka usein sanoit lapsellesi että rakastat häntä ja lohdutit niin, että tarjosit hänelle hellää hoivaa etkä pelkkiä kovia ratkaisuja?
Tai sitten ensimmäinen terapeutti selitti kaiken lapsuudella, toinen terapeutti lähti siitä, että omia tunteitaan voi hallita ja ottaa niistä vastuun. Yksi lapsuus, kaksi terapeuttia ja kaksi erilaista tapaa katsoa asioita. On helppo syyllistää lapsuutta, koska silloin ei tarvitse kantaa vastuuta omista teoistaan.
Vierailija kirjoitti:
Minulla taas on aikuinen tytär, joka nykyään arvostelee/kommentoi negatiivisesti elämääni aina kun tilaisuus. En tupakoi, en käytä huumeita, töissä käyn. Urheilen säännöllisesti. Alkoholia käytän mutta kohtuudella.Olen ottanut etäisyyttä häneen mutta sekin tuntuu hieman kurjalle.
Aina kun tapaamme on ensin mukavaa, mutta hetken päästä hän alkaa tuputtaa omia elämänarvojaan ja aina sitten loukkaantuu kun ns. ei saa minua käännytettyä.
En halua enää tässä iässä neuvoja itseäni 30vuotta nuoremmalta jolla ei ole juuri mitään elämänkokemusta.
Olen miettinyt minkä virheen olen tehnyt kasvatuksessa kun tilanne on yhtäkkiä kääntynyt tälläiseksi.
Onko muilla tälläistä?
Minä olin parikymppisenä kova arvostelemaan vanhempiani. Meiltä puuttui vanhempien kanssa keskinäinen kunnioitus, kun he eivät suostuneet minun ottavan aikuisen roolia. Neuvoivat ja arvostelivat elämääni ja asioitani tietämättä mistään mitään, ja näin vaikuttivat silmissäni aivan idiooteilta. Minä vastasin heille sitten samalla mitalla takaisin.
Nyt kolmekymppisenä olen suusanallisesti kieltänyt heitä neuvolasta jos ei ole puudutti. Olen lopettanut puhelun tai poistunut tilanteesta, kun he alkavat arvostella valintojani (asioista joista eivät yhäkään ymmärrä mitään). Olen toki itsekin lopettanut tekemästä samaa heille.
Nykyään etäisen kohteliaat välit ja rauha maassa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Moneen kertaan mentyään terapiaan. Kaikki viat ja kamaluudet tuli kasvatuksesta ja lisäksi lapsillani oli äiti, joka kävi töissä. Hirveä lapsuus kaikenlaisine balettitunteineen ja lasketteluviikonloppuineen, todella säälittävää elämää ydinperheessä, jossa ei edes juopoteltu, mutta oltiin niin kylmiä ja kamalia, että voi kauhistus sentään.
Jaksoin kuunnella kaikkea tuota kaksi vuotta, sitten lapsi vaihtoi terapeuttia ja kas kummaa, enää ei lapsuus selittänyt kaikkea, nykyisen terapeutin mielestä jokainen kantaan vastuun omista tunteistaan ja kasvaa siksi ihmiseksi, joksi on tarkoitettukin eikä jää rypemään menneeseen.
Nyt lapsella on omasta mielestään ollut todella hyvä lapsuus, välittävät vanhemmat ja hyvät suhteet sisaruksiin. Kyllä terapiasta aina on apua!
Puhut jotenkin tosi epäkunnioittavasti ja kylmästi lapsestasi.
Mistä ihmeestä sen tiedät, olemmeko joskus jutelleet asiasta? Tietääkseni en ole puhunut tästä, vain kirjoittanut.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Moneen kertaan mentyään terapiaan. Kaikki viat ja kamaluudet tuli kasvatuksesta ja lisäksi lapsillani oli äiti, joka kävi töissä. Hirveä lapsuus kaikenlaisine balettitunteineen ja lasketteluviikonloppuineen, todella säälittävää elämää ydinperheessä, jossa ei edes juopoteltu, mutta oltiin niin kylmiä ja kamalia, että voi kauhistus sentään.
Jaksoin kuunnella kaikkea tuota kaksi vuotta, sitten lapsi vaihtoi terapeuttia ja kas kummaa, enää ei lapsuus selittänyt kaikkea, nykyisen terapeutin mielestä jokainen kantaan vastuun omista tunteistaan ja kasvaa siksi ihmiseksi, joksi on tarkoitettukin eikä jää rypemään menneeseen.
Nyt lapsella on omasta mielestään ollut todella hyvä lapsuus, välittävät vanhemmat ja hyvät suhteet sisaruksiin. Kyllä terapiasta aina on apua!
Eli teillä jäätiin emotionaalisesti heitteille ja syyllistettiin vielä päälle, kun on maksettu harrastukset ja lasketteluviikonloput?
Kuinka usein sanoit lapsellesi että rakastat häntä ja lohdutit niin, että tarjosit hänelle hellää hoivaa etkä pelkkiä kovia ratkaisuja?
Tai sitten ensimmäinen terapeutti selitti kaiken lapsuudella, toinen terapeutti lähti siitä, että omia tunteitaan voi hallita ja ottaa niistä vastuun. Yksi lapsuus, kaksi terapeuttia ja kaksi erilaista tapaa katsoa asioita. On helppo syyllistää lapsuutta, koska silloin ei tarvitse kantaa vastuuta omista teoistaan.
Lapsella on paha olla ja sinä keskityt arvostelemaan terapeuttia. Kuka tässä nyt ei kanna vastuuta?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Moneen kertaan mentyään terapiaan. Kaikki viat ja kamaluudet tuli kasvatuksesta ja lisäksi lapsillani oli äiti, joka kävi töissä. Hirveä lapsuus kaikenlaisine balettitunteineen ja lasketteluviikonloppuineen, todella säälittävää elämää ydinperheessä, jossa ei edes juopoteltu, mutta oltiin niin kylmiä ja kamalia, että voi kauhistus sentään.
Jaksoin kuunnella kaikkea tuota kaksi vuotta, sitten lapsi vaihtoi terapeuttia ja kas kummaa, enää ei lapsuus selittänyt kaikkea, nykyisen terapeutin mielestä jokainen kantaan vastuun omista tunteistaan ja kasvaa siksi ihmiseksi, joksi on tarkoitettukin eikä jää rypemään menneeseen.
Nyt lapsella on omasta mielestään ollut todella hyvä lapsuus, välittävät vanhemmat ja hyvät suhteet sisaruksiin. Kyllä terapiasta aina on apua!
Puhut jotenkin tosi epäkunnioittavasti ja kylmästi lapsestasi.
Mistä ihmeestä sen tiedät, olemmeko joskus jutelleet asiasta? Tietääkseni en ole puhunut tästä, vain kirjoittanut.
No voi anteeksi :D Tarkoitan, että ilmaiset ajatuksesi lapsestasi tosi epäkunnioittavan ja kylmän kuuloisesti.
Naurattaa tuo kun et muka tajunnut viestiäni :D
On. Teinipojalle selvisi, että oli kotihoidossa sisarensa kanssa elämänsä ensimmäiset 3 vuotta ja totesi, että No siksi meistä on tullut tällaisia :/
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Moneen kertaan mentyään terapiaan. Kaikki viat ja kamaluudet tuli kasvatuksesta ja lisäksi lapsillani oli äiti, joka kävi töissä. Hirveä lapsuus kaikenlaisine balettitunteineen ja lasketteluviikonloppuineen, todella säälittävää elämää ydinperheessä, jossa ei edes juopoteltu, mutta oltiin niin kylmiä ja kamalia, että voi kauhistus sentään.
Jaksoin kuunnella kaikkea tuota kaksi vuotta, sitten lapsi vaihtoi terapeuttia ja kas kummaa, enää ei lapsuus selittänyt kaikkea, nykyisen terapeutin mielestä jokainen kantaan vastuun omista tunteistaan ja kasvaa siksi ihmiseksi, joksi on tarkoitettukin eikä jää rypemään menneeseen.
Nyt lapsella on omasta mielestään ollut todella hyvä lapsuus, välittävät vanhemmat ja hyvät suhteet sisaruksiin. Kyllä terapiasta aina on apua!
Eli teillä jäätiin emotionaalisesti heitteille ja syyllistettiin vielä päälle, kun on maksettu harrastukset ja lasketteluviikonloput?
Kuinka usein sanoit lapsellesi että rakastat häntä ja lohdutit niin, että tarjosit hänelle hellää hoivaa etkä pelkkiä kovia ratkaisuja?
Tai sitten ensimmäinen terapeutti selitti kaiken lapsuudella, toinen terapeutti lähti siitä, että omia tunteitaan voi hallita ja ottaa niistä vastuun. Yksi lapsuus, kaksi terapeuttia ja kaksi erilaista tapaa katsoa asioita. On helppo syyllistää lapsuutta, koska silloin ei tarvitse kantaa vastuuta omista teoistaan.
Lapsella on paha olla ja sinä keskityt arvostelemaan terapeuttia. Kuka tässä nyt ei kanna vastuuta?
Itse asiassa lapsella ei edes ole paha olla, hän käy terapeutilla ihan muista syistä. Kuten muuten iso osa noin 25 v naisista nykyisin tekee.
Omat lapset ovat vasta lapsia. Itse olen kritisoinut mielessäni omaa kasvatustani. Ääneen en sanoisi tätä ikinä ihan silkasta rakkaudesta, ymmärryksestä ja kunnioituksesta äitiäni kohtaan: Minä olisin tarvinnut sääntöjä, tiukempia rajoja, keskustelua ja emotionaalista tukea.
Äitini oli yksinhuoltaja. Hän halusi olla minulle lempeä, antaa olla pitkään lapsi. Antaa vapaan kasvatuksen, vailla vastuuta ja velvollisuuksia.
Kaunis ajatus, mutta käytännössä olin epävarma ja sellainen sormi suussa lapsi. Kavereilla oli kotiintuloajat, viikkorahat ja kotityöt. Mulla ei mitään. En tehnyt läksyjä, kun ei ollut pakko. En mennyt kouluun, jos ei huvittanut. Huonosta käytöksestä ei seurannut mitään muuta kuin ihmetystä, miksei se sano mitään, kun kaverikin sentään sai arestia. Jätin laiskuuttani harrastukset kesken, enkä oikein kokenut saavuttamisen, onnistumisen tai ansaitsemisen tunteita mistään. Sain katsoa telkusta mitä halusin. Pelottavaakin juttuja. Ei tehnyt hyvää lapsen itsetunnolle sellainen vapaus.
Nyt aikuisena ja lapsiperheen äitinä ymmärrän omaa äitiäni, mutta olen tietoisesti valinnut erilaisen tien lasten kasvatuksessa. Ei toista ääripäätä, vaan sellainen kultainen keskitie.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulla taas on aikuinen tytär, joka nykyään arvostelee/kommentoi negatiivisesti elämääni aina kun tilaisuus. En tupakoi, en käytä huumeita, töissä käyn. Urheilen säännöllisesti. Alkoholia käytän mutta kohtuudella.Olen ottanut etäisyyttä häneen mutta sekin tuntuu hieman kurjalle.
Aina kun tapaamme on ensin mukavaa, mutta hetken päästä hän alkaa tuputtaa omia elämänarvojaan ja aina sitten loukkaantuu kun ns. ei saa minua käännytettyä.
En halua enää tässä iässä neuvoja itseäni 30vuotta nuoremmalta jolla ei ole juuri mitään elämänkokemusta.
Olen miettinyt minkä virheen olen tehnyt kasvatuksessa kun tilanne on yhtäkkiä kääntynyt tälläiseksi.
Onko muilla tälläistä?
Minä olin parikymppisenä kova arvostelemaan vanhempiani. Meiltä puuttui vanhempien kanssa keskinäinen kunnioitus, kun he eivät suostuneet minun ottavan aikuisen roolia. Neuvoivat ja arvostelivat elämääni ja asioitani tietämättä mistään mitään, ja näin vaikuttivat silmissäni aivan idiooteilta. Minä vastasin heille sitten samalla mitalla takaisin.
Nyt kolmekymppisenä olen suusanallisesti kieltänyt heitä neuvolasta jos ei ole puudutti. Olen lopettanut puhelun tai poistunut tilanteesta, kun he alkavat arvostella valintojani (asioista joista eivät yhäkään ymmärrä mitään). Olen toki itsekin lopettanut tekemästä samaa heille.
Nykyään etäisen kohteliaat välit ja rauha maassa.
Neuvomasta jos ei ole pyydetty*
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Moneen kertaan mentyään terapiaan. Kaikki viat ja kamaluudet tuli kasvatuksesta ja lisäksi lapsillani oli äiti, joka kävi töissä. Hirveä lapsuus kaikenlaisine balettitunteineen ja lasketteluviikonloppuineen, todella säälittävää elämää ydinperheessä, jossa ei edes juopoteltu, mutta oltiin niin kylmiä ja kamalia, että voi kauhistus sentään.
Jaksoin kuunnella kaikkea tuota kaksi vuotta, sitten lapsi vaihtoi terapeuttia ja kas kummaa, enää ei lapsuus selittänyt kaikkea, nykyisen terapeutin mielestä jokainen kantaan vastuun omista tunteistaan ja kasvaa siksi ihmiseksi, joksi on tarkoitettukin eikä jää rypemään menneeseen.
Nyt lapsella on omasta mielestään ollut todella hyvä lapsuus, välittävät vanhemmat ja hyvät suhteet sisaruksiin. Kyllä terapiasta aina on apua!
Eli teillä jäätiin emotionaalisesti heitteille ja syyllistettiin vielä päälle, kun on maksettu harrastukset ja lasketteluviikonloput?
Kuinka usein sanoit lapsellesi että rakastat häntä ja lohdutit niin, että tarjosit hänelle hellää hoivaa etkä pelkkiä kovia ratkaisuja?
Tai sitten ensimmäinen terapeutti selitti kaiken lapsuudella, toinen terapeutti lähti siitä, että omia tunteitaan voi hallita ja ottaa niistä vastuun. Yksi lapsuus, kaksi terapeuttia ja kaksi erilaista tapaa katsoa asioita. On helppo syyllistää lapsuutta, koska silloin ei tarvitse kantaa vastuuta omista teoistaan.
Lapsella on paha olla ja sinä keskityt arvostelemaan terapeuttia. Kuka tässä nyt ei kanna vastuuta?
Siis joku kysyy, että onko aikuinen lapsesi kritisoinut kasvatustasi ja toinen vastaa, että on. Ja sitten sinä syyllistät tätä kertojaa siitä, että hän kertoo kahdesta erilaisesta terapeutista ja siitä vallasta, jota nämä käyttävät ja saavat terapoitavan uskomaan asioita, jotka eivät välttämättä ole totta kuin jälkikäteen herätettyjen tunteiden tasolla.
Ei, ainoastaan isäänsä on kritisoinut. Kertonut minulle, että ei koskaan ole ollut isänsä kanssa samalla taajuudella. Koskaan eivät tehneet mitään yhdessä. Minä olin se, joka käytti kirjastossa ja jutteli elämästä. Isänsä hälle kuulemma ollut ihminen , jota ei ole koskaan ymmärtänyt.
Erottiin, kun lapsi oli viiden
Nykyään sama juttu. Kertoo minulle asiansa, joita haluaa kertoa. Isälleen ei soita joka vuosi
Kyllä sen huomaa kun lapset eivät ole yhteydessä.
Moneen kertaan mentyään terapiaan. Kaikki viat ja kamaluudet tuli kasvatuksesta ja lisäksi lapsillani oli äiti, joka kävi töissä. Hirveä lapsuus kaikenlaisine balettitunteineen ja lasketteluviikonloppuineen, todella säälittävää elämää ydinperheessä, jossa ei edes juopoteltu, mutta oltiin niin kylmiä ja kamalia, että voi kauhistus sentään.
Jaksoin kuunnella kaikkea tuota kaksi vuotta, sitten lapsi vaihtoi terapeuttia ja kas kummaa, enää ei lapsuus selittänyt kaikkea, nykyisen terapeutin mielestä jokainen kantaan vastuun omista tunteistaan ja kasvaa siksi ihmiseksi, joksi on tarkoitettukin eikä jää rypemään menneeseen.
Nyt lapsella on omasta mielestään ollut todella hyvä lapsuus, välittävät vanhemmat ja hyvät suhteet sisaruksiin. Kyllä terapiasta aina on apua!