Lue keskustelun säännöt.
Missä vaiheessa totesit ettei uusperhe-elämä olekaan sinua varten?
Olen kertakaikkisen turhautunut uusperheellisyyteen. Pelkäsin omaa sopeutumattomuttani jo siinä vaiheessa kun tähän kelkkaan lähdin, ja nyt varmaan lentää kuraa niskaan, mutta jotenkin ajattelin että sopeudun lopulta. Muutama vuosi menikin ihan ok, mutta kun oma lapsi aikuistui ja muutti pois niin nyt tämä on muuttunut sietämättömäksi.
Miehen lapset sinänsä ovat ihan ok ja mukavia, mutta en kertakaikkiaan meinaa kestää kun ovat täällä joka toinen viikonloppu ja lomilla tietty enemmänkin. Olen koittanut järjestää nuo viikonloput täyteen omia menoja ja harrastuksia, mutta se ei sovi miehelle vaan hän mököttää kun en ole paikalla ja läsnä. Ahdistus kasvaa ja kasvaa eikä keskusteluista huolimatta tunnu löytyvän mitään keskitietä. Tykkään miehestä valtavasti ja kun olemme kahdestaan, niin kaikki on todella hyvin enkä hänestä haluaisi luopua. En vaan tiedä pystynkö odottamaan seuraavia 10 vuotta että miehen lapset eivät meillä enää niin notkuisi. Jos jostain syystä tänne muuttaisivat, niin lähtisin saman tien. Nyt kuitenkin verrattain vähän ovat niin mietin saisinko jotenkin sopeutettua itseni tähän vai pitäisikö vaan lähteä
Kommentit (1404)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kaksi aikuista solmii parisuhteen. Täytyy olla avarakatseinen puoliso, joka siihen kuvioon hyväksyy myös toisen lapset, nostan hattua. On eri asia, jos exä ei kuulu kuvioon ollenkaan, silloin voi ydinperheen perustaa ilman rasituksia.
onhan valtaosa uusperheessä elävistä aikuisista (ja lapsista) erittäin tyytyväisiä tilanteeseen.
Ei todellakaan ole tyytyväisiä. Paitsi julkkikset haastateluissa hehkuttavat onneaan. Ja poks; sitten jo erotaankin. Tavikset hehkuttaa somessa uusperheitään ja siellä myös poks vaan erotaan.
Pysähdyin oikein miettimään: tunnen monta pariskuntaa kun eronneet nelikymppiset on muuttaneet teiniensä kanssa yhteen ja naimisiinkin on menty. Valtavaa uuden onnen hehkutusta somessa ja kaikki lapset on rakkaita, oi sitä julistamisen ja ylistämisen määrää. Ja sitten poks erotaankin parin vuoden päästä. Erosta ollaankin visusti hiljaa, ei sanaakaan somessa..
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Yhdeksän kuukauden seurustelun jälkeen totesin, että uusperhe-elämä ei ole minua varten. Olen lapseton nainen ja miehellä oli kolme ala-ikäistä lasta, joista vanhin teiniprinsessa oli koko ajan isällään. Prinsessaksi sanon tyttöä siitä syystä, että oli lellitty, isä osti tytölle kaiken mitä tämä halusi. Totesi, että tyttö on heidän kodin johtajatar. Tytön mukaan piti tehdä kaikki, ja hän yleensä saneli viimeisenä sen, mitä "perheen" kanssa yhdessä tehtäisiin vaikka muut olisivat olleet eri mieltä. Olivat tosi kiinni toisissaan, isä ja tytär. Isä soitteli tunnin välein tai kävi huoneessa kysymässä, että onko tytöllä kaikki ok.
Vein lapsia joskus harrastuksiin, tein ruokaa, osallistuin kodin siistinä pitämiseen ja olin lasten kanssa jopa muutaman yön keskenään, kun heidän isänsä oli työreissussa. Isä olisi halunnut, että olisin osallistunut lasten kuskaamisiin vielä enemmän ja tehnyt heidän kanssaan jotain yhdessä. Ei isäkään heidän kanssaan mitään tehnyt, niin miksi minun olisi pitänyt ryhtyä heidän viihdyttäjäkseen. Kahdenkeskistä aikaa meillä oli todella vähän ja lasten läsnäollessa ei saanut oikein jutellakaan mistään. Lopulta en enää jaksanut, vaan lähdin suhteesta. Sitä paitsi mies ei ollut edes rakastunut minuun, sanoi vain tykkäävänsä joten miksi olisin jäänyt siihen kodin-/lastenhoitajaksi.
Miehille riittää, että on joku vaan siinä, mielellään kulut 50/50.
Harvoin miehet rakkautta enää etsii.
Vierailija kirjoitti:
Useampi vuosi meni. Jatkuva olo siitä, että on kuin vieraana omassa kodissaan, kun omat lapset eivät asuneet meillä. Yhteisistä pelisäännöistä ei päästy yhteisymmärrykseen. Turhautuminen ja jatkuvat pettymykset. Omasta itsestä tuli esiin negatiivisia puolia, joita en tiennyt olevankaan. Toki paljon hyviäkin hetkiä oli. On jännää, miten vähän näistä uusperheen haasteista edelleen puhutaan, vaikka tämä perhemuoto yleistyy koko ajan. Vaatii usein valtavaa sopeutumiskykyä, kompromisseja, pitkäjänteisyyttä ja ennen kaikkea järkähtämätöntä uskoa siihen, että homma saadaan toimimaan. En voi kuin ihailla niitä, jotka tähän pystyvät.
Niinpä
Ihan kokeilematta osasin arvata. Ei ole sellaista sulhoa jonka lapsia olisin suostunut hyysäämään.