Missä vaiheessa totesit ettei uusperhe-elämä olekaan sinua varten?

Ihan kokeilematta osasin arvata. Ei ole sellaista sulhoa jonka lapsia olisin suostunut hyysäämään. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kaksi aikuista solmii parisuhteen. Täytyy olla avarakatseinen puoliso, joka siihen kuvioon hyväksyy myös toisen lapset, nostan hattua. On eri asia, jos exä ei kuulu kuvioon ollenkaan, silloin voi ydinperheen perustaa ilman rasituksia.

onhan valtaosa uusperheessä elävistä aikuisista (ja lapsista) erittäin tyytyväisiä tilanteeseen.

Ei todellakaan ole tyytyväisiä. Paitsi julkkikset haastateluissa hehkuttavat onneaan. Ja poks; sitten jo erotaankin. Tavikset hehkuttaa somessa uusperheitään ja siellä myös poks vaan erotaan. 

Pysähdyin oikein miettimään: tunnen monta pariskuntaa kun eronneet nelikymppiset on muuttaneet teiniensä kanssa yhteen ja naimisiinkin on menty. Valtavaa uuden onnen hehkutusta somessa ja kaikki lapset on rakkaita, oi sitä julistamisen ja ylistämisen määrää. Ja sitten poks erotaankin  parin vuoden päästä. Erosta  ollaankin  visusti hiljaa, ei sanaakaan somessa..

Vierailija kirjoitti:

Yhdeksän kuukauden seurustelun jälkeen totesin, että uusperhe-elämä ei ole minua varten. Olen lapseton nainen ja miehellä oli kolme ala-ikäistä lasta, joista vanhin teiniprinsessa oli koko ajan isällään. Prinsessaksi sanon tyttöä siitä syystä, että oli lellitty, isä osti tytölle kaiken mitä tämä halusi. Totesi, että tyttö on heidän kodin johtajatar. Tytön mukaan piti tehdä kaikki, ja hän yleensä saneli viimeisenä sen, mitä "perheen" kanssa yhdessä tehtäisiin vaikka muut olisivat olleet eri mieltä. Olivat tosi kiinni toisissaan, isä ja tytär. Isä soitteli tunnin välein tai kävi huoneessa kysymässä, että onko tytöllä kaikki ok.

 

Vein lapsia joskus harrastuksiin, tein ruokaa, osallistuin kodin siistinä pitämiseen ja olin lasten kanssa jopa muutaman yön keskenään, kun heidän isänsä oli työreissussa. Isä olisi halunnut, että olisin osallistunut lasten kuskaamisiin vielä enemmän ja tehnyt heidän kanssaan jotain yhdessä. Ei isäkään heidän kanssaan mitään tehnyt, niin miksi minun olisi pitänyt ryhtyä heidän viihdyttäjäkseen. Kahdenkeskistä aikaa meillä oli todella vähän ja lasten läsnäollessa ei saanut oikein jutellakaan mistään. Lopulta en enää jaksanut, vaan lähdin suhteesta. Sitä paitsi mies ei ollut edes rakastunut minuun, sanoi vain tykkäävänsä joten miksi olisin jäänyt siihen kodin-/lastenhoitajaksi.

Miehille riittää, että on joku vaan siinä, mielellään kulut 50/50. 

Harvoin miehet rakkautta enää etsii.

Vierailija kirjoitti:

Useampi vuosi meni. Jatkuva olo siitä, että on kuin vieraana omassa kodissaan, kun omat lapset eivät asuneet meillä. Yhteisistä pelisäännöistä ei päästy yhteisymmärrykseen. Turhautuminen ja jatkuvat pettymykset. Omasta itsestä tuli esiin negatiivisia puolia, joita en tiennyt olevankaan. Toki paljon hyviäkin hetkiä oli. On jännää, miten vähän näistä uusperheen haasteista edelleen puhutaan, vaikka tämä perhemuoto yleistyy koko ajan. Vaatii usein valtavaa sopeutumiskykyä, kompromisseja, pitkäjänteisyyttä ja ennen kaikkea järkähtämätöntä uskoa siihen, että homma saadaan toimimaan. En voi kuin ihailla niitä, jotka tähän pystyvät.

Niinpä

Nosto 

Eiköhän valtaosa uusperheessä elävistä lapsista ja aikuisista ole erittäin tyytyväisiä tilanteeseensa.

Sellaista se on, kun yrittää elätettävä omat äpäränsä muilla miehillä :D

Lapsena pidin uusperhettämme normaalina ja hyvänä asiana. Ymmärsin vasta hiljattain että isoveljeni käytösongelmat kärjistyivät kun samaan aikaan vanhemmat erosivat ja uusi isähahmo tuli kuvioihin. Itse olin niin pieni että sopeuduin hyvin ja koin parin vuoden päästä syntyneen siskopuolen tosi läheiseksi. Mutta harmittaa veljen puolesta kun jäi ulkopuoliseksi. Tuntui että tutut aikuisetkin vain syyttivät häntä ja lopulta ihmettelivät kun häipyi koko kaupungista. 

Het kun se kloppi osoittautui nuorpersuksi sekä homoksi.

Vierailija kirjoitti:

Lapsena pidin uusperhettämme normaalina ja hyvänä asiana. Ymmärsin vasta hiljattain että isoveljeni käytösongelmat kärjistyivät kun samaan aikaan vanhemmat erosivat ja uusi isähahmo tuli kuvioihin. Itse olin niin pieni että sopeuduin hyvin ja koin parin vuoden päästä syntyneen siskopuolen tosi läheiseksi. Mutta harmittaa veljen puolesta kun jäi ulkopuoliseksi. Tuntui että tutut aikuisetkin vain syyttivät häntä ja lopulta ihmettelivät kun häipyi koko kaupungista. 

Minkä ikäinen sun isoveli oli kun isäpuoli tuli mukaan kuvioihin? Miksi isoveljellesi se oli niin huono juttu?

Heti alkuun jostain syystä lähdin kuitenkin intensiiviseen seurusteluun miehen kanssa koska tykkäsin hänedtä ja sovimme hyvin yhteen ja hänkin piti minusta. Välttelin ja välttelin lapsen tapaamista ja onnekseni mieskin oli sitä mieltä että tapaan lapsen sitten joskus aikojen päästä jos me jatketaan yhdessäoloa. Juu, se sopii, ei mitääääääään kiirettä. No, aika koitti kun oltiin oltu vajaa buosi yhdessä, alku meni odotetulla tavalla, olin sen muutaman tunnin ajan vähän sivustaseuraaja 5 vuotiaalle, tilanne lämpeni vadta kun ostin meille kaikille jätskit. Satunnaiset tapaamiset minun ja lapsen kanssa oli ensin lyhyitä mutta huomadin että lapsen puolelya mustadukkaisuus isää kohtaan sai aika erikoisia piirteitä ja vasn voimistuivat vaikka yritin olla normaslisti ja antaa lapselle "kaiken" huomion liioittelematta kuitenkaan. No, ok en ole mikään lapsi-ihminen, en ole halunnut omia lapsia, enkä halua sitä että minun ja kumppanini harvoin tapahtuva yhteinen aika (tyyliin vain jokatoinen vk loppu ) onkin yhtäkkiä jotain lapsiperhearkea kiukuttelevan pikkuprinsessan oikkujen ja mustasukkaisuus draaman ym temppujen vatvomista, hänen jatkuvaa huomiointia,  vaatimustensa toteuttamista ja ihan isänsä pompottamista johon isänsä kilttinä lähti mukaan ja olisi vaikka päällään seissyt että isin pikku prinsessalla on kaikki hyvin. Kun olimme esim mökillä emme saaneet hetken rauhaa kaksin, lapsi oli kiinni isässään kokoajan ja ihan fyysisedti tuli heti väliimme jos huomadi että edes istumme vierekkäin, lapsi oli jo sen verran fiksu että osadi "pelata" tätä peliä jolla yritti saada minut pois esim samasta tilasta tai koko mökiltä, keksi jopa valheita. Yritin puhua tilanteedta aluksi varovaisemmin, sitten suoremmin, vihjsilin ja koitin näyttää esimerkkiäkin ettei tämä ehkä toimi ellei mies muuta käyttäytymistään, ellei mies tee tytölle rajoja selväksi ja ala ottaa minua huomioon tasavertaisena tyttöön nähden. Koitin saada hänet ymmärtämään tilanteen psykologiaa tytön näkökulmasta ja siitä että sen pilalle paapotun prinsessan tyrannimainen ja todella mustasukkainen käytös ei ole tervettä ja tytön paapominen on loputtava, hän ei määräile minua eikä meitä aikuisia ja lisäksi miehen pitää stopata se että tyttö yrittää eristää minut ja erottaa meidät. Kuten arvata saattaa mies ei ymmärtänyt, minä kuullemma vaan liioittelen eikä hän ollut havainnut tällaista ja se napakalla äänellä sanottu lause "mehän niitä aikuisia ollaan ja meidän pitää ymmärtää lapsen tilanne ja ollaan häntä varten" oli se naula arkun kanteen jossa tajusin että minun mielipide ja näkemys oli turha. Aloin bältellä niitä viikonloppuja ja lomia kun lapsi oli hänellä, jättäydyin pois juhlista johon meidät oli kutsuttu, tekeydyin jopa kipeäksi kerran tai kaksi kun meidän piti olla kahdestaan mökillä mut se kakara tunkikin mukaan. Vuodet vieri ja yritin sietää ja ajattelin että lapsi kasvaa ja kiukkuilu, kieroilu, pelaaminen, mustasukkaisuus menee ohi mutta ei se ei ottanut laantuakseen, helpompaa oli ainoastaan kun tytöllä oli kaveri mukana jolloin he suurimmaksi osaksi teki keskenään jotain. Olisin niin toivonut että lapsi olisi ollut poika eikä tällaista mustadukkaisuusdraamaa olisi ollut ollenkaan ja draamaa ylipäätään vähemmän. Tai olisi tullut hyvät lämpimät välit lapseen jolloin todennäköisrdti meistä olis tullu perhe. Mutta suhde kuivui omaan mahdottomuuteensa. Sittemmin mies löysi jonkun entisen tuttunsa ja tekivöt heti yhteisen lapsen mutta oli kuillemma siitäkin eronnut 4-5 v jälkeen. 

Mutta tämä oli mulla eka ja vika kerta kun oon ees yrittäny.