Lue keskustelun säännöt.
Löysin vihainen minäni vasta lasten myötä
27.07.2008 |
Ikinä en ole kenellekään ollut niin vihainen kuin omille lapsilleni, en ole kenellekään koskaan karjunut sillä tavalla enkä kenenkään ihmisen takia tuntenut niin suunnatonta raivoa, kuin omien lasteni.
Minusta on aika kamalaa, että omat lapset, jotka on minulle rakkainta ja tärkeintä maailmassa, saavat aikaan myös ne kaikkein pahimmat tunteet minussa.
Kommentit (42)
Ainoastaan siskolleni pienena naytin kauhaean minani ja nyt sitten omille lapsilleni.... Ja kaikki pitavan minua hiljaisena ja tosi kilttina luonteena.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itse koin tuon koko vihan kirjon suurimman rakkauteni kanssa. Juuri se mies, jota olen rakastanut kaikkein eniten koko maailmassa, sai minussa pintaan niin kauheaa raivoa ja vihaa, etten aiemmin edes tiennyt kykeneväni sellaisiin tunteisiin.
Entäs sitten ne tyypit, jotka haistatteli kaikille koulussa ja kotona ja joilla oli kauhea murrosikä, onko ne sitten kiltimpiä lapsilleen?
Minäkin olen klassinen kiltti tyttö, ällän paperit ja hyvä käytös. Mutta kun olen yksin lasten kanssa, raivoan, karjun ja näen punaista. Vai onkohan niin, että poden tätä asiaa, koska minulla ei ole juurikaan aiempaa kokemusta raivoamisesta. Ehkä joku joka on raivonnut aiemminkin, pitää sitä ihan normaalina piirteenä itsessään...
ap
Olen aina ollut kiltti, rauhallinen, ja tottelevainen. Nyt kyllä räiskyy ja tempperamenttinen miehenikin jo sanoo, että koita hieman ottaa rennommin.. =( Kiukkuan koko ajan lapsille, mikä on mielestäni todella ikävää. Malttini on hävinnyt täysin! Ei pitkäjänteisyyttä enää pätkääkään jäljellä..Tää on niin rasittavaa...
En kiukkua koko ajan enkä joka päivä, mutta liian herkästi. Mikä auttaisi? Siis jokainenhan joskus lapsille kiukkuaa, mutta jos kyse on siitä, niin kuin minulla, että ei uskalla purkaa kielteisiä tunteitaan keneenkään muuhun kuin lapsiin ja mieheen, jotain minusta on pielessä. Siis että niitä tunteita kertyy, kun on niiin kiltti muille. Tätä on varmaan vaikea ymmärtää sellaisen, joka ei ole kasvanut kiltiksi.
Onko täällä jotakuta "kilttiä raivotarta", joka olisi löytänyt toisenlaisen toimintatavan? Silloin tällöin huutaminen siis ok, mutta jos koko ajan räyhää lapsille, eihän se ole oikein.
Olen miettinyt, millaisia muut ovat kotona lapsilleen. Itse en koskaan julkisilla paikoilla tiuski tai huuda lapsille, ei edes tee mieli, mutta kotona kyllä. Olen miettinyt, miten ne, jotka äksyävät lapsille julkisilla paikoilla, huutavatko he vielä pahemmin kotona? Vai ovatko kotona samanlaisia kuin esim. kaupassa tai kenties ystävällisempiä ja rennompia?
Monesta kiltistä ei ikinä uskoisi, että huutaa lapsilleen. Minullekin on sata kertaa ihailtu, miten pitkäpinnainen olen. Huoh.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
ihan oikeasti. Koska tuo kuulostaa just siltä mitä viimeinen kirjoittaja sanoi: te puratte kiukkuanne lapsiinne, koska kehenkään muuhun ette uskalla sitä kiukkuanne purkaa. Ja sehän on aivan totaalisen väärin!
Mutta kuten olette itsekin tajunneet, kyse on pohjimmiltaan siitä, millaisiksi teidät on kasvatettu. Tästä näkee kuinka tärkeää on, että aikuiset ihmiset pystyvät ottamaan vastaan lastensa kiukun.
Mä taasen olen, kuten joku kirjoitti just sellainen, joka teininä kiukkusi ja haistatti pitkät kaikille ja käytöksessä oli kutonen... ja nyt esim. vanhempieni ystävät, jotka ovat nähneet mua kaupungilla kolmen lapseni kanssa (siis siten, että itse en ole heitä nähnyt/tunnistanut), ovat vanhemmilleni sitten puhuneet, kuinka he olivat oikein kiinnittäneet huomiota siihen, kuinka kauniisti puhun lapsilleni. Enkä siis kotonakaan heille huuda ja pauhaa, vaikka kolme vilkasta poikaa on.
JOten mammat hyvät, nyt vähän työstämistä tuon asian kanssa! Lapsenne ansaitsevat parempaa!
Pohditte asiaa enemmän kun sellaiset jotka ovat raivonneet koko ikänsä?
Jos siihen raivoamiseen on tottunut ensimmäisen 20v ajan niin tuskin sitä enää itse edes huomaa että raivoaa jotenkin enemmän lapsilleen?
En tiedä onko näin mutta en nyt jotenkaan usko että kiltiksi kasvatettu ihminen olisi jotenkin huonompi äiti kun sekään joka raivoskelee koko elämänsä?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen ollut kiltti ja pelokas lapsi, ja vieläkin esim. työhön liittyvissä tilanteissa usein liian kiltti. Traumaattisen työelämän burn out -kokemuksen jälkeen olen päättänyt heittäytyä hieman vastuuttomaksi ja ikäväksi ihmiseksi (oikeasti ei minusta taida sellaista tulla ;) ihan oman jaksamiseni ja perheeni kannalta.
Olen nyt ehkä välillä kiukkuinen äiti ja vaimo enkä enää niin nöyrä työntekijäkään, mutta luulen että kaiken kaikkiaan hyvään suuntaan mennään. Mitä lapsiin tulee, kiukunpurkauksilla pitää tietysti olla rajat, mitenkään en puolustele lapsille karjumista tms. mutta toisaalta parempi ehkä sekin, kuin antaa lapsille malli, että äiti on kiltti hymistelevä tossukka, joka sietää mitä vaan.
kiukkuaa kyllä lapsille, mutta on kaikille muille kiltti hymistelevä tossukka, joka sietää mitä vain. Minä olen opetellut pois tuosta, mutta paljon on työtä vielä jäljellä, että oppisin tuosta pois tarpeeksi. On mielenkiintoista lukea muiden kommentteja, mm. 10. Kiltteyshän on hyvä ominaisuus ihmisessä, mutta liika kiltteys vie kyllä voimia.
Minusta tosiasia on, että jatkuva lapsille raivoaminen on ilman muuta todella väärin, johtuipa raivo mistä syystä tahansa. Siis korostan: jatkuva raivoaminen. Jokainenhan joskus, mutta ei se lapsen vika ole, jos aikuisella on aina paha olo, eikä lapsen vastuulla, aikuisen pitäisi hoitaa olonsa kuntoon muuten.
T. se kiltteyden kanssa taisteleva 9
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Eilen juuri mietin, että teen aloituksen tästä aiheesta. Siis siitä, että tunteeko kukaan koskaan ihan järkyttävää vihaa lapsiaan kohtaan. Itsekin olen siis aina ollut todella mukautuva, koskaan en ole menettänyt hermojani oikeastaan mihinkään, pitkästä pinnasta ja kärsivällisyydestä on kiitelty töissä ja muutenkin. Eikä hermo menekään esim. muiden lapsiin, mutta tuo oma saa toisinaan niin hirvittävän vihan jylläämään, etten aina edes tunnista itseäni. Kaikki se tottelemattomuus, inttäminen ja väittäminen...
Luulen, että vihaa minussa ainakin aiheuttaa se, että kuvittelin olevani erilainen äiti. Se, jolla on pinnaa keskustella asioista, se joka saa lapsensa käyttäytymään kauniisti, äiti jonka ei tarvitse nostaa ääntään.
Ihana kuitenkin tietää, että on muitakin joilla omat lapset saa aikaan tällaisia reaktioita... Kiitos ap aloituksesta :)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Menin ihan hämilleen, kuinka paljon meitä on! Oon aina luullut olevani ainoa, joka huutaa lapsilleen. En tapaa huutaa kenellekkään muulle. Nyt pyysin mieheltäni ymmärrystä ja tukea, jotta puran kiukkuni häneen, vessassa hengittelyyn ja lenkillä. Suurin syy kiukkuun on kuitenkin kaksi uhmaikäistä, jotka vie hermot totaalisesti! Kiitos ketjuun kirjoittaneille, se aina lohduttaa, kun on kanssasisaria.
että olet alkanut opetella pois liiasta kiltteydestä esim. työnantajaa kohtaan! Monesti ainakin itselläni on niin, että jokin jonkun kanssa meneillään oleva hankala juttu ahdistaa tai vaivaa ja sitten tulee oltua äksy lapsille sen takia, väärin.
T. 9
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen ollut aina rauhallinen ja kiltti ihminen, aina kaikille mieliksi. Äitiysneuvolassa terkkakin kehui kun odotin esikoiskaksosiani että kyllä sinä pärjäät kahdenkin kanssa kun olet noin rauhallinen etkä hötkyile. Nyt kun tuplat on uhmaiässä tuntuu että en pärjää alkuunkaan. Pinna palaa hetkessä enkä tosiaan ole tuntenut sellaista raivoa ennen kun lasten kanssa välillä tunnen. Minulle myös lapset ovat tärkeintä tässä maailmassa, siksi en ymmärrä miksi en pysty kuitenkaan hillitsemään itseäni.
Omalta kohdalta epäilen tämän juontavan juurensa lapsuudesta. Muistelen äitini olleen samanlainen kun minä nyt.
Aiemmin siis olin hyvin säyseä, mikään ei oikeastaan hetkauttanut. Lapsen saatuani olen alkanut tiuskimaan ystävillenikin, jos ovat sanoneet jotain epämieluisaa. Ennen olin lähinnä anteeksiantavainen tyylillä "kaikillehan niitä virheitä sattuu", nykysin tyyli on lähinnä "silmä silmästä, hammas hampaasta". Olen tullut kostonhimoiseksi ja ilkeäksikin toisinaan... Surullista...
Oletteko miettineet miksi te olette niin kilttejä? No, koska teidät on kasvatettu raivon kanssa. Te jatkatte sitä samaa kasvatustapaa mitä teidän vanhempanne ovat käyttäneet.
Tuloksena on liian kilttejä lapsia, jotka sitten raivoaa taas omille lapsilleen ja näin se vain jatkuu ja jatkuu....
Haluatko lapsestasi samanlaisen kuin sinä?
joskin muita kohtaan passiivis aggressiivisia ja sitä on jojskus vaiikeampi huomata
muumimammaa ulkopuolisille ja kotona onkin pirttihirmu. Lopettakaa tuo skitsoilu. Liiassa kitteydessä ei ole mitään hyvää.
Itselläkin joskus sellaisia vihantuntemuksia, joita en ole ennen tuntenut. Toisaalta kukaan ei ole ennen yrittänyt sylkeä naamaani minuuttitolkulla ja alkanut parkumaan hysteerisesti kun se kielletään. Kukaan ei ole ennen yrittänyt repiä, hakata, potkia minua tai pissinyt tahallaan sänkyyni. Ei ole ihmekään että vihantunteet tulevat esiin, kun joutuu ekan kerran kohtaamaan näitä "järjettömyyksiä" joita pikkulapsiksi kutsutaan.
Kävin kerran työpaikkaan liittyen laajamittaisissa psykologisissa testeissä, joissa psykologi sanoi mm minun olevan kiltiksi kasvatettu. Olen miettinyt olenko sittenkin todelliselta luonteeltani paljon paljon vihaisempi ja ilkeämpi kuin olen aina kuvitellut. Lapsien myötä minusta on tullut kauhea pirttihirmu ja raivoaja!