Lue keskustelun säännöt.
Löysin vihainen minäni vasta lasten myötä
27.07.2008 |
Ikinä en ole kenellekään ollut niin vihainen kuin omille lapsilleni, en ole kenellekään koskaan karjunut sillä tavalla enkä kenenkään ihmisen takia tuntenut niin suunnatonta raivoa, kuin omien lasteni.
Minusta on aika kamalaa, että omat lapset, jotka on minulle rakkainta ja tärkeintä maailmassa, saavat aikaan myös ne kaikkein pahimmat tunteet minussa.
Kommentit (42)
ja aikuisen ajatusmallin mukaan ihan järjetöntä. Yritän totta kai olla kärsivällinen ja rakastava ja kasvattava äiti, mutta kun koko ajan pitää olla selällään parkumassa ja hakkaamassa ja näitä tilanteita pitäisi olla jatkuvasti paikkaamassa niin pää repeää, kohta ihan konkreettisesti varmaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
lapsilleen. Kaikki äidit joiden kanssa asiasta olen puhunut, sanovat huutavansa ja räyhäävänsä lapsilleen. Ja pitäisin kyllä aika outona jos joku ei huutaisi niissä tilanteissa mitä omat lapseni joskus kehittelevät minun pääni menoksi. Pitää olla yliluonnollinen itsehillintä että ei ikinä raivostu lapsilleen, tai sitten yliluonnollisen kiltit lapset.
niin huutoa tulee. Olen huomannut myös sen, että mitä huonommin miehen kanssa menee, sen äreämpi olen ja helpommin tiuskin myös lapsille. Miehelläni ei tunnu nykyään olevan pinnaa mihinkään ja huutaa myös, turhaakin mielestäni. Jos ei 2-vuotias tule heti hampaanpesulle, mies räyhää ja sitten laittaa ilman pesua nukkumaan. Tai jos lapsi syö huonosti, räyhää. Ja tuollaiset tyhjät huudot käy kyllä omiin korviin tosi pahasti.
Lasten kanssa kaikki tunneskaalasta on tullut vahvemmin esiin. Rakkaus, kiintymys ja suojelunhalu on suurempaa lapsia kohtaan kuin mitään muuta kohtaan tässä elämässä! Mutta kyllä vanhemmuudessa joutuu tosiaan kohtaamaan itsestään myös ihan eri tavalla niitä negatiivisiakin tunteita, ääripäästä toiseen. Minusta vanhemuus onkin mm. tämän takia aivan ihmeellistä, tuntuu että ne tunteet mitä siitä kumpuaa, ovat jotain niiiin luonnollista, vaistonvaraista, kaukana rationaalisuudesta. Minusta se on hienoa ja upeaa. =) Minäkin huudan ja raivoan joskus lapsilleni mutta yritän muistaa aina tilanteen jälkeen pyytää sitä lapsilta anteeksi. Selitän myös, miksi niin käyttäydyin (yleensä syynä on oma väsymys, kiire, stressi tms.) ja että lapsia rakastan aina. En usko tämän olevan vaarallista lapsille, päinvastoin. Oppivatpahan, että negatiivisiakin tunteita saa näyttää eikä niistä tule tabuja, joita yritetään kaikin tavoin peittää (tällainen, suomalaiseen "kulttuuriin" kuuluva menetelmä nimittäin aiheuttaa usein masennusta myöhemmin...).
Joten älkää huoliko, saa niitä vihan ja raivon tunteita tuoda esiin myös äitinä/isänä. Rajana voisi pitää sitä, että lapsi ei pelkäisi tilanteissa ja että aikuinen osaa pyytää anteeksi huutamistaan ja "sanallistaa" lapselle tilannetta myöhemmin.
terv. äiti ja psykologi
Itse myös yritän aina välttää kaikkia ristiriitoja, minua alkaa ahdistaa jos joudun seuraamaan vierestä riitaa/tappeluita. Lapsen kanssa tilanteesta ei pääsekään pois, mutta itsellä ei ole keinoja hallita tilannetta... 18
Itselläkin joskus sellaisia vihantuntemuksia, joita en ole ennen tuntenut. Toisaalta kukaan ei ole ennen yrittänyt sylkeä naamaani minuuttitolkulla ja alkanut parkumaan hysteerisesti kun se kielletään. Kukaan ei ole ennen yrittänyt repiä, hakata, potkia minua tai pissinyt tahallaan sänkyyni. Ei ole ihmekään että vihantunteet tulevat esiin, kun joutuu ekan kerran kohtaamaan näitä "järjettömyyksiä" joita pikkulapsiksi kutsutaan.
En ole itse koskaan hakeutunut mihinkään rettelöihin, en ole ymmärtänyt miksi jotkut ehdoin tahdoin haluaa tapella, kun voi tehdä asiat mukavastikin. Jos aiemmin joku on yrittänyt haastaa riitaa kanssani, olen yleensä jotenkin lähtenyt pois tilanteesta, enkä ole mennyt mukaan. Mutta eipä omien lasten luota voi mihinkään lähteä ja niin minulla on ongelma, kun joudun pakostakin kohtaamaan lasten hulluja uhmakohtauksia ja tahallista tottelemattomuutta. Poltan päreeni täydellisesti ja se häiritsee minua, koska olen aina yrittänyt vältellä sellaisia tilanteita. Minusta myös tuntuu, että koska en ole tottunut noihin vihantunteisiin, en osaa hallita sitä, vaan kiukku pursuu ihan yli äyräidensä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
jotka lässyttävät hunajaisella äänellä lapsilleen, teeskentelevät ja sössöttävät. Mua katsovat karsastaen, koska en mene samaan pelleilyyn mukaan, vaan jätän nämä läpinäkyvät feikit omaan arvoonsa ja siirryn syrjemmälle.
Kotona ei tule lapselle huudettua. En ole kokenut vihan tunteita lastani kohtaan, mutta muita ihmisiä kohtaan kyllä, voimakkaitakin. Voin olla ns. vaikea ihminen, mutta en lastani kohtaan. Ehkäpä tämä johtuu siitä, etten ole pelkuriraukka joka lässyttää ja hymistelee päivät pitkät lapsilleen ja aikuisille, vaan otan asiat asioina enkä teeskentele tahi nuoleskele ketään.
Aika pelottavia ja kaksinaamaisia äitejä olette.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
vihan ja raivon tunteita omia lapsiaan kohtaan...mutta sitten ajattelin itseäni tarkemmin esim. laittaessani eilen illalla puoli kahdentoista aikaan kuopusta nukkumaan...Kyllä: Ne olivat raivon, vihan ja toivottomuuden tunteita puhtaimmillaan, joita kävin niinä myöhäisillan tunteina läpi. Hyssyttelin lastani rakastavasti, mutta olisin voinut tunteitteni puolesta heittää vauvan vaikka päin seinää.
tämän asian kanssa!
Äitien raivo/viha lastaan kohtaan on niin vaiettu asia, etten usko, että tulo-/koulutustason ja asian välistä yhteyttä on ainakaan Suomessa tutkittu.
Itse olen oppiarvoltani tohtori, enkä lässytä lapsilleni julkisesti tai kotona ja silti myönnän, että tunnen välillä voimakasta aggressiota/raivoa lapsiani kohtaan. Tunteiden kokeminen ja niiden myöntäminen itselleen ja muille on sallittua, muttei aggression toteuttaminen! Siinä menee se raja!
Pikemminkin ajattelisin, että jos joku väittää ettei ikinä tunne näin, on tunneskaalaltaan vajaa. Tai sitten tekopyhää hurskastelua...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
on kyllä täällä suunnassa kovinkin usein.
Mutta, ihan samoin käyttäydyn lapsen kanssa sekä kotona että ulkona. Jos turhaan kitinään ja mankunaan menee hermo, niin ihan yhtälailla ärähdän julkisissakin tiloissa...
Itse kysymykseen: en siis minäkään ole koskaan ennen moisia tunteita tuntenut, kuin nyt vasta oman lapseni kanssa. Ja ainokainen jääkööt ainoaksi, en halua lisätä tätä tunneskaalan ääripäätä tippaakaan.
heh luin väärin omiin tarpeisiini sopivammin, nimittäin minä löysin vihaisen miniäni vasta lasten myötä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tosin en kyllä julkisestikaan lässytä lapsilleni vaan komentelen. Hermo tosin ei ehkä mene niin herkästi. Olen sellaista tyyppiä että viihtyisin menossa koko ajan ja kun viihdyn, niin silloin lapsetkaan eivät ärsytä yhtä lailla! Mutta jos joudun esim. olemaan pitkään vain lasten kanssa niin kyllä mä välillä voin tuntea sekä vihaa että raivoa heitä kohtaan!
Minusta tässä on kyse monistakin asioista: ensinnäkin lapsiaan rakastaa ihan eri tavoin kuin ketään muuta ihmistä maailmassa. Ja VIHA ja rakkaus ovat sukulaisia keskenään. Toiseksi se suhde lapseen on niin intiimi ja kiivas, ettei ihmekään että välillä niitä negatiivisia tunteita pulpahtaa pintaan! Lapsi vaatii paljon enemmän kuin kukaan muu ihminen koskaan! Kuka kestäisi sellaista välillä ärtymättä vuodesta toiseen?? Minusta ei kukaan normaali ihminen ainakaan.
Ja ovathan lapsetkin osaltaan "erityisiä", esim. oma 2,5 vuotiaani vastustelee lähes kaikkea mitä hänelle sanon. Onko teillä sitten sellaisia aikuisiakin ympärillänne? Aikuisen kanssahan pystyy keskustelemaan ja sopimaan asioista, lapsen kanssa ei! Että ilmankos että joskus räiskyy!!
Lisäksi uskon että vieläkin nykypäivänä äideistä maalataan sellalista marttyyrimaista kaikenkestävää aina-rakastavaa-kuvaa: vaikka totuus onkin että kyllä äiditkin suuttuvat ja väsyvät aina välillä!!!
t. yksi välillä raivoava.
olen ollut "aina ystävällinen" enne lasten saantia
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ainakaan minä en ole koskaan oikein saanut näyttää tunteitani vanhemmilleni. Vieläkään en uskalla sanoa heille vastaan! Ainakaan ädiilleni!!! Myötäilen vain vaikka mielessäni kihisisi!!! Onhan se väärin tietysti. Täytyy yrittää työstää tätä.
Joskus tosiaan tulee räyhättyä lapsille, mutta tiedän että se ei AINA ole oikein. Enkä sano että se aina olisi väärinkään. Olen myös nähnyt tapauksia ja perheitä, joissa lapsille ei ikinä pidetä mitään rajoja eikä uskalleta suuttua. Ei sekään voi olla oikein!!
että aidot tunteet tulee näyttää lapselle eikä nauraen teeskennellä, ettei ole vihainen- eli kaksoisviestinnän antaminen on pahempi juttu kuin suuttuminen
---
toki suuttumisen jälkeen äiti voi pyyttää anteeksi lapsiltaan ja mieheltään
Eli jos menee miehen kanssa huonosti tai ei ole saanut pitkään aikaan omaa aikaa, se kostautuu lapsille kiukutteluna. En nyt välttämättä huuda, mutta olen kärsimätön, tiuskin ja olen "naurettava", siis otan 5v. vastustajani ihan kuin ikäiseni, käytän ironiaa ja muuta idioottimaista.
Jos huomaan käyttäytyneeni asiattomasti tai poikkeavasti, siis että pinna palaa turhasta tai turhan äkkiä, menen kyllä aina rauhottuttuani lapsen luo ja pyydän anteeksi, selitän mistä johtui ja kerron että rakastan, "äitiä vaan alkoi harmittamaan kun et totellut ja siksi äiti sanoi kovalla äänellä". Mielestäni se on ihan ok ja inhimillistä.
Sitä tunnetta ei ole, en peitä sitä, enkä ole kaksinaamainen.
Mutta kotona lapseni käytös myös muuttuu hiukan samoin minun paljon.
Onko kukaan miettinyt niinkuin minä, että kaikki raivoaminen ja viha on pettymystä .
Pettymystä siitä lapsi ei olekkaan täydellinen. etei perhe-elämä olekkaan sitä mitä kuvitteli, ettei osaakkaan kasvattaa, ettei lapsi opi jne jne.
Mitä jos antaisimme anteeksi kaikki epätäydellisyydet ja tyytyisimme mitä siihen mitä meille on annettu (geenit, taidot, rajallisuus jne)
Ehkä meillä ei olisi niin paljon pettymyksiä ja sitä kautta vihaa?
että aidot tunteet tulee näyttää lapselle eikä nauraen teeskennellä, ettei ole vihainen- eli kaksoisviestinnän antaminen on pahempi juttu kuin suuttuminen
---
Liikenteessä en tunne raivoa enkä vihaa. Kotona asia on toisin. Kyllä kai se on pettymystä, juuri sitä ettei perhe-elämä ole sitä mitä odotti. Ehkä lapsetkin ovat erilaisia. Yksi lapsistani on erityislapsi, en uskonut saavani "sellaista".
Kaikki muut vissiin pitää edelleenkin, paitsi omat lapset...
En ole itse koskaan hakeutunut mihinkään rettelöihin, en ole ymmärtänyt miksi jotkut ehdoin tahdoin haluaa tapella, kun voi tehdä asiat mukavastikin. Jos aiemmin joku on yrittänyt haastaa riitaa kanssani, olen yleensä jotenkin lähtenyt pois tilanteesta, enkä ole mennyt mukaan. Mutta eipä omien lasten luota voi mihinkään lähteä ja niin minulla on ongelma, kun joudun pakostakin kohtaamaan lasten hulluja uhmakohtauksia ja tahallista tottelemattomuutta. Poltan päreeni täydellisesti ja se häiritsee minua, koska olen aina yrittänyt vältellä sellaisia tilanteita. Minusta myös tuntuu, että koska en ole tottunut noihin vihantunteisiin, en osaa hallita sitä, vaan kiukku pursuu ihan yli äyräidensä.