Mitä ihmettä, tutustuin uuteen ihmiseen, joka valitti olevansa kovin yksinäinen
No minä empaattisena ihmisenä olen järjestellyt kiireellisempiäkin menojani että olen voinut tavata häntä ja kutsunut kahville kotiini, kun kävi jo ihan sääliksi (olen itse aiemmin kärsinyt yksinäisyydestä, joten kaikki empatiani ovat heti yksinäisyyttä valittelevian puolella ja tahdon auttaa.)
Nyt sitten kuitenkin tunnen oloni petetyksi. Hän lisäsi minut eilen facebookiin kaveriksi, ja päivityksistä näkyy että hänhän on joka ikinen päivä kavereiden, sukulaisten, perheen, harrastusporukoiden jne kanssa jossakin, reissaa paljon, ja on kuvissa isojen kaveriporukoiden keskipisteenä ja hänelle järjestetty juhlia jne. Wtf?
Okei, ymmärrän että ihminen voi tuntea olevansa yksinäinen, vaikka olisi porukassa, mutta hänen puheistaan ei kyllä käynyt laisinkaan ilmi, että oikeasti viettää näin sosiaalista elämää ja ihmisiä ja menoja on joka päivälle. Valitti vaan kuinka on yksin eikä ole ketään ketä kutsua kahville tai lenkille.
Tuntuu että tuhlasin empatiaani turhaan, ja järjestelin omaa aikatauluani ja siirsin menojani täysin turhaan.
No, enää en tee niin.
Kommentit (80)
Vierailija kirjoitti:
Joku oli oikeasti valmis viemään valheensa noin pitkälle vain saadakseen viettää aikaa kanssasi. Joko hän on hieman sekaisin, tai sitten sinä olet oikein jumalallista kahviseuraa.
Jumalallista 😂
No tuskin sentään. Lähinnä luulen että hänellä on epärealistisen suuret odotukset sosiaaliselta elämältä, tai sitten tosiaan on jotenkin sekaisin...
Ap
Kyllä ihmiset voisivat vähän miettiä tuota yksinäisyyttä. Itse olen spr:n kautta ystävätoiminnassa ja olen ystävänä vanhukselle, jolla on perhe lähellä, on naapureiden kanssa tekemisissä, on ystäviä, ajaa autolla ja pystyy tekee kaikkea mitä haluaa.
Vähän harmittaa, kun luulin, että voisin oikeasti auttaa yksinäistä. Jos on yksinäisyyden tunne niin tuskin minäkään sitä poistan.
Vierailija kirjoitti:
Kyllä ihmiset voisivat vähän miettiä tuota yksinäisyyttä. Itse olen spr:n kautta ystävätoiminnassa ja olen ystävänä vanhukselle, jolla on perhe lähellä, on naapureiden kanssa tekemisissä, on ystäviä, ajaa autolla ja pystyy tekee kaikkea mitä haluaa.
Vähän harmittaa, kun luulin, että voisin oikeasti auttaa yksinäistä. Jos on yksinäisyyden tunne niin tuskin minäkään sitä poistan.
Tämä on niin totta! Itsekin olin aiemmin ystävänä hyväntekeväisyysjärjestön kautta, ja luulin tosiaan pääseväni pitämään seuraa oikeasti yksinäiselle.
Lopetin homman, kun tämä "yksinäinen" henkilö perui toistuvasti tapaamisiamme, kun olikin lähdössä elokuviin/näyttelyyn/retkelle/kaupoille jonkun toisen kanssa....
Ap
Oma ajatukseni näistä ns. "vapaaehtoisita ystävistä" on kyllä melkoisen negatiivinen eikä se todellakaan muutu kun luen näitä muutamia kommentteja.
Ollaan niin sääliväisiä ja henkseleitä paukutellen julistetaan miten tässä nyt uhrataan omaa aikaa jotta tuokin reppana saisi edes joskus juttukaveria. Miten alentavaa!
Omaa erinomaisuutta esitellään.
Joskus tosin olen törmännyt ihmiseen jotka ovat aidosti hyvästä sydämestä halunneet olla ystäviä yksinäiselle ja siitä on sitten muodotunut oikea aito ystävyys, ei mikään farisealainen oman itsensä korostus ja sädekehän kiillottaminen.
Tiedän erään julkisuuden henkilön, hyvinkin tunnetun joka ystävystyi erään vanhan naisen kanssa ja se ystävyys kesti vuosia, sen vanhuksen kuolemaan. Hän kävi tapaamassa tätä liikuntakyvytöntä ihmistä säännöllisesti ja heidän välillään oli aito kiintymys.
Sulla taisi olla vähän väärät motiivit ap jos olit valmis olemaan hänen kanssaan ikään kuin pelkästä säälistä. Jos hän olisi kiinnostanut sinua ihan vaan ihmisenä ja omana persoonanaan, niin et olisi harmissasi että hänellä onkin muutakin elämää. Että ehkä ihan hyvä hänellekin että ette tapaa.
Vierailija kirjoitti:
Kyllä ihmiset voisivat vähän miettiä tuota yksinäisyyttä. Itse olen spr:n kautta ystävätoiminnassa ja olen ystävänä vanhukselle, jolla on perhe lähellä, on naapureiden kanssa tekemisissä, on ystäviä, ajaa autolla ja pystyy tekee kaikkea mitä haluaa.
Vähän harmittaa, kun luulin, että voisin oikeasti auttaa yksinäistä. Jos on yksinäisyyden tunne niin tuskin minäkään sitä poistan.
Tuo varmaan johtuu siitä, että avun kohteeksi joutuminen/pääseminen vaatii aktiivisuutta, eikä oikeasti passivoituneet ihmiset tuohon lähde.
Vierailija kirjoitti:
Oma ajatukseni näistä ns. "vapaaehtoisita ystävistä" on kyllä melkoisen negatiivinen eikä se todellakaan muutu kun luen näitä muutamia kommentteja.
Ollaan niin sääliväisiä ja henkseleitä paukutellen julistetaan miten tässä nyt uhrataan omaa aikaa jotta tuokin reppana saisi edes joskus juttukaveria. Miten alentavaa!
Omaa erinomaisuutta esitellään.
Joskus tosin olen törmännyt ihmiseen jotka ovat aidosti hyvästä sydämestä halunneet olla ystäviä yksinäiselle ja siitä on sitten muodotunut oikea aito ystävyys, ei mikään farisealainen oman itsensä korostus ja sädekehän kiillottaminen.
Tiedän erään julkisuuden henkilön, hyvinkin tunnetun joka ystävystyi erään vanhan naisen kanssa ja se ystävyys kesti vuosia, sen vanhuksen kuolemaan. Hän kävi tapaamassa tätä liikuntakyvytöntä ihmistä säännöllisesti ja heidän välillään oli aito kiintymys.
Nyt vedit kyllä ihan omiasi. Kuten jo aloituksessa sanoin, olen itse kärsinyt yksinäisyydestä, ja siksi tunnen empatiaa, ja haluan tarjota juttuseuraa yksinäisille, jota itse olisin joskus menneisyydessä kipeästi kaivannut, kun ei _oikeasti_ ollut ketään.
Miten esim. tämä toimintani eroaa ihailemastasi aidosta hyväsydämisyydestä? Kerrotko vähän tarkemmin? Ja missä ja miten "paukuttelen henkseleitä" ? Kertomalla asiasta _nimettömänä_ vauvapalstalla? 🤔😅
Ap
Huomannut vähän samaa, että monella ns yksinäisellä onkin perhe, sukulaisia, naapureita, harrastuskavereita, työkavereita jne ja itselläni on sitä ihan totaalista yksinäisyyttä...jonkun kerran joku on olevinaan hetken hyvänäkin kaverina kunnes yhtäkkiä katoaa tai joku mies piirittänyt se k sin perässä. Nykyään kyllä jo huomaan itsessäni etten osaa olla seurassa enkä enää kaipaakaan ihmisiä. Eli yksinäisyys on siedettävämpää kuin aiemmin, kun yritin kovasti löytää seuraa ja olla osallinen ym. Nyt en enää yritä mitään vaan päinvastoin kartan ihmisiä. Voimaani saan luonnosta ja uskosta, mutta toki minullakin on heikot hetkeni jolloin toivoisin esim kumppania.
N44
Vierailija kirjoitti:
Huomannut vähän samaa, että monella ns yksinäisellä onkin perhe, sukulaisia, naapureita, harrastuskavereita, työkavereita jne ja itselläni on sitä ihan totaalista yksinäisyyttä...jonkun kerran joku on olevinaan hetken hyvänäkin kaverina kunnes yhtäkkiä katoaa tai joku mies piirittänyt se k sin perässä. Nykyään kyllä jo huomaan itsessäni etten osaa olla seurassa enkä enää kaipaakaan ihmisiä. Eli yksinäisyys on siedettävämpää kuin aiemmin, kun yritin kovasti löytää seuraa ja olla osallinen ym. Nyt en enää yritä mitään vaan päinvastoin kartan ihmisiä. Voimaani saan luonnosta ja uskosta, mutta toki minullakin on heikot hetkeni jolloin toivoisin esim kumppania.
N44
Minua vihastuttaa niin nämä ihmiset jotka on muka "yksinäisiä" ja ovat täysin ihmisten ympärillä. Oma yksinäisyys on sitä, että oikeasti olen istunut jo vuosikausia sohvalla yksin. Äidille ja veljelle joskus whatsappailen ja vastaus on usein "joo". Töissä välillä näe muuta kuin muutaman asiakkaan. Hulluksihan tässä on tullut, kun aikaisemmin elänyt esim koulumaailmassa ihmiskontaktissa 8h per päivä vuosikausia. Joo,kaverit meni kun sairastelin ja kivut vei hulluksi. Nyt ei ole enää ketään. Välillä vaan toivoo ettei olisi syntynytkään.
Mulla oli sama erään tindertuttavuuden kanssa. Antoi vaikutelman itsestään yksinäisenä, mutta todellisuudessa kavereita siellä täällä ja koko ajan menossa.
Sama heppu myös väitti olevansa ujo, mutta todellisuus oli toinen.
Aivan kahjo tapaus.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Huomannut vähän samaa, että monella ns yksinäisellä onkin perhe, sukulaisia, naapureita, harrastuskavereita, työkavereita jne ja itselläni on sitä ihan totaalista yksinäisyyttä...jonkun kerran joku on olevinaan hetken hyvänäkin kaverina kunnes yhtäkkiä katoaa tai joku mies piirittänyt se k sin perässä. Nykyään kyllä jo huomaan itsessäni etten osaa olla seurassa enkä enää kaipaakaan ihmisiä. Eli yksinäisyys on siedettävämpää kuin aiemmin, kun yritin kovasti löytää seuraa ja olla osallinen ym. Nyt en enää yritä mitään vaan päinvastoin kartan ihmisiä. Voimaani saan luonnosta ja uskosta, mutta toki minullakin on heikot hetkeni jolloin toivoisin esim kumppania.
N44
Minua vihastuttaa niin nämä ihmiset jotka on muka "yksinäisiä" ja ovat täysin ihmisten ympärillä. Oma yksinäisyys on sitä, että oikeasti olen istunut jo vuosikausia sohvalla yksin. Äidille ja veljelle joskus whatsappailen ja vastaus on usein "joo". Töissä välillä näe muuta kuin muutaman asiakkaan. Hulluksihan tässä on tullut, kun aikaisemmin elänyt esim koulumaailmassa ihmiskontaktissa 8h per päivä vuosikausia. Joo,kaverit meni kun sairastelin ja kivut vei hulluksi. Nyt ei ole enää ketään. Välillä vaan toivoo ettei olisi syntynytkään.
Multa ihmiset ympäriltä myös vei pitkäaikainen sairastelu ja myös muut vastoinkäymiset joille ei tullut loppua. Lopulta tajusin olevani ihan yksin eikä ketään kiinnosta p.... Enkä sairaana ole uusille ihmisille yhtään kiinnostava, enkä enää yritäkään olla mitenkään kiinnostava. Vähän sellainen fiilis että pitäkää tunkkinne ja jatkan tätä soffalla möllöttämistä yksinäni :)
Aivan helvetin raivostuttavaa. Minusta tuollaisiin ystäväpalveluihin pitäisi tehdä jopa esikarsinta. Itse en pysty sairauden vuoksi juurikaan liikkumaan kodistani, ja olen todella yksin. Sen verran kuitenkin traumatisoitunut ystäväkandidaateista, etten pystyisi näennäisystävyyteen vapaaehtoistyöntekijän kanssa. Sen sijaan voin kuvitella, kuinka monisairas vanhus olisi todellakin tällaista palvelua vailla.
Onkohan ap:n kaveri kontrolloiva tyyppi luonteeltaan?
Mä kilahtaisin, jos olisin ap.
Vierailija kirjoitti:
Kyllä ihmiset voisivat vähän miettiä tuota yksinäisyyttä. Itse olen spr:n kautta ystävätoiminnassa ja olen ystävänä vanhukselle, jolla on perhe lähellä, on naapureiden kanssa tekemisissä, on ystäviä, ajaa autolla ja pystyy tekee kaikkea mitä haluaa.
Vähän harmittaa, kun luulin, että voisin oikeasti auttaa yksinäistä. Jos on yksinäisyyden tunne niin tuskin minäkään sitä poistan.
Yksinäisyyden tunne on aivan eri asia kuin aito yksinäisyys, tunteehan moni lapsia omaava ja parisuhteessa eläväkin itsensä yksinäiseksi.
En toki vähättele kenenkään yksinäisyyden tunteita, mutta joskus on myös hyvä katsoa peiliin ja suhteuttaa omaa tilannettaan muihin ihmisiin.
Sitten on se oikea, raskas yksinäisyys. Joku viettää viikon, joku kuukauden, joku vuoden puhumatta tai tapaamatta muita kuin lähikaupan kassaa yms arkisia asiointitahoja. On ihmisiä, joilla ei ole yhtä ainutta kaveria tai lähisukulaista. Pahimmillaan vielä jokin sairaus eristää ihmisen kodin seinien sisäpuolelle, jolloin saattaa mennä vuosiakin ilman sen suurempia sosiaalisia kontakteja muiden ihmisten kanssa, ehkä sosiaalityö/kotihoito käy silloin tällöin ja kauppa tuo kerran viikossa ruokaostokset kotiovelle, siinäpä se valitettavan monilla on.
Tuohon vielä jonkin kroonisen sairauden jatkuvat kiputilat päälle, niin sitten voi jo mielestäni puhua kovasta ihmiskohtalosta ja yksinäisyydestä isolla Y:llä.
Outo stoori. Outo motiivi ystävystyä.
Niin, on ihan eri asioita olla osa ihmisjoukkoa ja viettää porukoissa aikaa, jos itse kaipaa enemmän sellaista intiimimpää henkistä yhteyttä toiseen ihmiseen.
Jos ei ole kenellekään jakaa omaa sisäistä maailmaa, voi hyvinkin tuntea olonsa yksinäiseksi vaikka olisi joka päivä muutoin ihmisten kanssa tekemisissä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Huomannut vähän samaa, että monella ns yksinäisellä onkin perhe, sukulaisia, naapureita, harrastuskavereita, työkavereita jne ja itselläni on sitä ihan totaalista yksinäisyyttä...jonkun kerran joku on olevinaan hetken hyvänäkin kaverina kunnes yhtäkkiä katoaa tai joku mies piirittänyt se k sin perässä. Nykyään kyllä jo huomaan itsessäni etten osaa olla seurassa enkä enää kaipaakaan ihmisiä. Eli yksinäisyys on siedettävämpää kuin aiemmin, kun yritin kovasti löytää seuraa ja olla osallinen ym. Nyt en enää yritä mitään vaan päinvastoin kartan ihmisiä. Voimaani saan luonnosta ja uskosta, mutta toki minullakin on heikot hetkeni jolloin toivoisin esim kumppania.
N44
Minua vihastuttaa niin nämä ihmiset jotka on muka "yksinäisiä" ja ovat täysin ihmisten ympärillä. Oma yksinäisyys on sitä, että oikeasti olen istunut jo vuosikausia sohvalla yksin. Äidille ja veljelle joskus whatsappailen ja vastaus on usein "joo". Töissä välillä näe muuta kuin muutaman asiakkaan. Hulluksihan tässä on tullut, kun aikaisemmin elänyt esim koulumaailmassa ihmiskontaktissa 8h per päivä vuosikausia. Joo,kaverit meni kun sairastelin ja kivut vei hulluksi. Nyt ei ole enää ketään. Välillä vaan toivoo ettei olisi syntynytkään.
Tuo on kyllä valitettavan yleistä, että ystävät jää vakavan sairastumisen myötä.
Ole kuitenkin onnellinen, että sinulla sentään on työkykyä ja se työ. Moni on vastaavassa tilanteessa, mutta puuttuu lisäksi se työkyky ja työpaikka, joten sosiaaliset kuviot jää vielä ohuemmiksi.
Ehkä sinun kannattaisi kokeilla vaihtaa työpaikkaa johonkin, missä ollaan enemmän ihmisten parissa tekemisissä, mikäli siis sellaista kaipaat enemmän elämääsi? Tai vaihdat alaa kokonaan, niin pääset taas muutamaksi vuodeksi sosialisoimaan opintojen parissa sen 8h/päivä ja sen jälkeen sitten vielä sosiaalisempi työ?
Vierailija kirjoitti:
naiset nyt valittaa aina kaikesta. erityisesti hoitajat ja päiväkotitädit. kukaan nainen ei tiedä mitään todellisesta yksinäisyydestä. naisen yksinäisyys on pahimmiillaan sitä, että on taas joku turha masennus ja ei vaan viitsi tavata niitä satoja ystäviään. tyypillinen naisen yksinäisyys on sitä, että naisella on perhettä, sukulaisia ja paljon ystäviä, joiden kanssa hän on jatkuvasti tekemisissä ja silti valittaa yksinäisyyttä.
Kuitenkin on myös naisia, joilla ei ole yhtään ketään. Syystä tai toisesta. Se että sinä et sitä usko ei muuta asiaa miksikään.
Vierailija kirjoitti:
naiset nyt valittaa aina kaikesta. erityisesti hoitajat ja päiväkotitädit. kukaan nainen ei tiedä mitään todellisesta yksinäisyydestä. naisen yksinäisyys on pahimmiillaan sitä, että on taas joku turha masennus ja ei vaan viitsi tavata niitä satoja ystäviään. tyypillinen naisen yksinäisyys on sitä, että naisella on perhettä, sukulaisia ja paljon ystäviä, joiden kanssa hän on jatkuvasti tekemisissä ja silti valittaa yksinäisyyttä.
On myös naisia, jotka ovat oikeasti yksinäisiä ja syrjittyjä, koska mm itselläni luultavasti autismipiirteitä enkä osaa olla luontevasti ihmisten seurassa ja olen monen mielestä ainoastaan outo. Tämän jokunen on humalassa lipsauttanut. Eli miehille kelpaan tyyliin se k siin ja naisille olen se viimeisin vaihtoehto kaveriksi. Työelämässä stressasin itseni kirjaimellisesti melkein kuoliaaksi.
N44
Joku oli oikeasti valmis viemään valheensa noin pitkälle vain saadakseen viettää aikaa kanssasi. Joko hän on hieman sekaisin, tai sitten sinä olet oikein jumalallista kahviseuraa.