Mitä ihmettä, tutustuin uuteen ihmiseen, joka valitti olevansa kovin yksinäinen

Vierailija kirjoitti:

Jos on seuraaa ja silti kokee yksinäisyyttä. On kyse siitä ettei tunne itseään ja millainen itse on, pelkää omia ajatuksia ja itsensä kohtaamista. Ehkä jopa läheisriippuvainen ja yksinoloapelkäävä.

Mulla on kyllä niinpän, että porukassa tunnen yksinäisyyttä, ja saatan kaivata kipeästi omaan rauhaani itseni kanssa olemaan. Yksin ollessani en tunne yksinäisyyttä vaikka olenkin silloin yksin. Ajatus on kuitenkin vapaa, ja mieli tyyni, ilman toisten murheita, ja aistit valppaat tekemään sitä mistä suuren tyydytyksen saa, eli huomioimaan tämän hetkistä elämää ja ilmiöitä ympärillä.

Joo mullakin on tuttu/kaveri, joka valittelee säännöllisesti ettei ole ketään ja mainostaa introverttiyttään.

Todellisuus: hänellä on viikossa ehkä yksi päivä, jolloin ei näe kavereita tai tee mitään ihmeellistä, ja usein ei sitä yhtäkään tuollaista päivää.

Sitten jos kymmenen päivän intensiivisen matkustelu-festari-juhla-työ-urheilutapahtuma-putken jälkeen haluaa olla vaan hiljaa yksin kotona päivän, niin tykittää äkkiä introverttimeemejä someen miten introvertti hän on, kun tarvii nyt aikaa olla yksin :D

En ole viitsinyt koskaan sanoa, että itse olen useimmiten yksin ja tarvin päivittäin sen useamman tunnin oman ajan, jos on kovin sosiaalista.

Olen tavatessa yleensä puhelias ja iloinen, joten ihmiset olettaa herkästi tosi ekstrovertiksi jolla on hirveästi menoa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä ihmiset voisivat vähän miettiä tuota yksinäisyyttä. Itse olen spr:n kautta ystävätoiminnassa ja olen ystävänä vanhukselle, jolla on perhe lähellä, on naapureiden kanssa tekemisissä, on ystäviä, ajaa autolla ja pystyy tekee kaikkea mitä haluaa.

Vähän harmittaa, kun luulin, että voisin oikeasti auttaa yksinäistä. Jos on yksinäisyyden tunne niin tuskin minäkään sitä poistan.

Yksinäisyyden tunne on aivan eri asia kuin aito yksinäisyys, tunteehan moni lapsia omaava ja parisuhteessa eläväkin itsensä yksinäiseksi.

En toki vähättele kenenkään yksinäisyyden tunteita, mutta joskus on myös hyvä katsoa peiliin ja suhteuttaa omaa tilannettaan muihin ihmisiin.

Sitten on se oikea, raskas yksinäisyys. Joku viettää viikon, joku kuukauden, joku vuoden puhumatta tai tapaamatta muita kuin lähikaupan kassaa yms arkisia asiointitahoja. On ihmisiä, joilla ei ole yhtä ainutta kaveria tai lähisukulaista. Pahimmillaan vielä jokin sairaus eristää ihmisen kodin seinien sisäpuolelle, jolloin saattaa mennä vuosiakin ilman sen suurempia sosiaalisia kontakteja muiden ihmisten kanssa, ehkä sosiaalityö/kotihoito käy silloin tällöin ja kauppa tuo kerran viikossa ruokaostokset kotiovelle, siinäpä se valitettavan monilla on.

Tuohon vielä jonkin kroonisen sairauden jatkuvat kiputilat päälle, niin sitten voi jo mielestäni puhua kovasta ihmiskohtalosta ja yksinäisyydestä isolla Y:llä.

Lapsia ei omata...

Mitä omaaminen tarkoittaa? Nykyään moni saattaa kirjoittaa omaavansa vaaleat hiukset, vaikka oikea tapa ilmaista asia olisi kertoa, että henkilöllä on vaaleat hiukset. "Omaan lapsia" vs "Minulla on lapsia"?

Yleensä ominaisuuksia omataan. Kaveri ei ole kenenkään ominaisuus. Kaiken voi myös sanoa käyttämättä ko sanaa, mutta jos haluaa käyttää niin itsekin toivoisin että käytettäisiin oikein.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

naiset nyt valittaa aina kaikesta. erityisesti hoitajat ja päiväkotitädit. kukaan nainen ei tiedä mitään todellisesta yksinäisyydestä. naisen yksinäisyys on pahimmiillaan sitä, että on taas joku turha masennus ja ei vaan viitsi tavata niitä satoja ystäviään. tyypillinen naisen yksinäisyys on sitä, että naisella on perhettä, sukulaisia ja paljon ystäviä, joiden kanssa hän on jatkuvasti tekemisissä ja silti valittaa yksinäisyyttä.

On myös naisia, jotka ovat oikeasti yksinäisiä ja syrjittyjä, koska mm itselläni luultavasti autismipiirteitä enkä osaa olla luontevasti ihmisten seurassa ja olen monen mielestä ainoastaan outo. Tämän jokunen on humalassa lipsauttanut. Eli miehille kelpaan tyyliin se k siin ja naisille olen se viimeisin vaihtoehto kaveriksi. Työelämässä stressasin itseni kirjaimellisesti melkein kuoliaaksi.

N44

Itselläkin ollut pitkiä yksinäisiä kausia. Se on todella sitä, että ei ole ketään kelle viestittää, ketään jonka kanssa tavata. Lopulta laitoin joskus luokan (olin silloin aikuisopiskelija) someryhmään viestin, että jos joku haluaisi käydä kahvilla tai tehdä jotakin kanssani vapaa-ajalla, niin saa laittaa viestiä. Tykkäyksiä tuli, mutta ei muuta.

No miehiähän kyllä aina on, eikö niin? Ovat ystävällisiä, haluavat lähteä kahville, kävelylle ja vaihtaa viesteillä kuulumisia. Kunnes viimeistään parin kerran jälkeen kyllästyvät esittämään kaveria ja tekevät selväksi, että haluavat seksiä. Kun torjuu yrityksen, haukkuu mies pataluhaksi ja taas ollaan yksin. Vielä yksinäisyyttäkin yksinäisempää on todeta olleensa toiselle vain väline.

Mitä ihmettä tämä nyt taas tarkoittaa yksinäisyyttä käsittelevässä ketjussa jossa puhutaan juurikin niistäkin jotka ovat parisuhteissa ja silti valittelevat yksinäisyyttä. Sitä paitsi ei mulla ainakaan ole koko 40 vuotiaan elämäni aikana ollut mitään miehiä kyllä aina on... Ei yhtäkään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ensiavussa oli joskus sääntö, että hiljaisimmat onnettomuuden uhrit tarvitsevat eniten apua. Ääneen valittavilla uhreilla on vielä elämän voimaa toisin kuin pyörtyneillä jne. Pätisikö tämä sama periaatte pääpiirteittäin henkiseen hyvinvointiin? - Suureen ääneen valittajilla on voimia, elämänhalua ja sosiaalisia suhteita, mutta hiljaisilla, masentuneilla ja aidosti yksinäisillä ei ole enää voimia ja tahtoa vaatia apua.

Kyllä se vähän näin tuntuu menevän. Traumatisoituneimmilla on usein jo niin paha luottamuspula muihin ihmisiin ja mieletön määrä ohittamista, mitätöintiä ja kohtaamattomuutta kokemuspankissa että jossain vaiheessa kuka tahansa luovuttaa. Myös sekin että jos on täydellisessä lamaannuksen tilassa, tai sitten päinvastoin täysissä adrenaliineissa 100% ahdistuneena niin eipä siinä itseilmaisu kovin hyvin onnistu.

Tuollainen ihminen myös käpertyy itseensä niin että hänellä ei itsellään ole oikein antaa toisille mitään. Vastavuoroisuutta kuitekin ystävyydet tarvitsevat. Jos on noin pahat traumat niin kyllä mt-puolelle kannattaa hommata hoito, ja kun on paremmalla tolalla niin sitten niitä uusia ystäviä vasta. Ei toisia voi käyttää oman sairauden hoitoon.

Erikoista toimintaa vihjailla että kaikki traumaoireilevat vaan käyttävät toisia ihmisiä, eivät omaa minkäänlaista itsereflektiokykyä, ovat 24/7 käpertyneenä itseensä eikä heillä ole mitään annettavaa kenellekään. Ehkä sinun kokemuksesi on sitten tällainen, sen pohjalta yleistämistä en pidä kovin fiksuna käytöksenä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

naiset nyt valittaa aina kaikesta. erityisesti hoitajat ja päiväkotitädit. kukaan nainen ei tiedä mitään todellisesta yksinäisyydestä. naisen yksinäisyys on pahimmiillaan sitä, että on taas joku turha masennus ja ei vaan viitsi tavata niitä satoja ystäviään. tyypillinen naisen yksinäisyys on sitä, että naisella on perhettä, sukulaisia ja paljon ystäviä, joiden kanssa hän on jatkuvasti tekemisissä ja silti valittaa yksinäisyyttä.

On myös naisia, jotka ovat oikeasti yksinäisiä ja syrjittyjä, koska mm itselläni luultavasti autismipiirteitä enkä osaa olla luontevasti ihmisten seurassa ja olen monen mielestä ainoastaan outo. Tämän jokunen on humalassa lipsauttanut. Eli miehille kelpaan tyyliin se k siin ja naisille olen se viimeisin vaihtoehto kaveriksi. Työelämässä stressasin itseni kirjaimellisesti melkein kuoliaaksi.

N44

Mä voisin olla sun ystävä! Mua ei outoudet haittaa, koska näen selkeästi outouksien läpi että kuka on ystävyyden arvoinen, eli vastavuoroinen, ei kateellinen, toivoo ystävälle hyvää, haluaa oikeasti olla kanssani tekemisissä koska pitää minusta, eikä vain silloin kun tarvitsee jotain.

Kaupan päälle voin luvata että jos alat ystäväkseni, niin ei mene kauaakaan, kun et ota minuun enää yhteyttä koska olet löytänyt uusia kavereita :D Näin on käynyt niin monta kertaa nimittäin, että en jaksa enää olla ponnahduslautana yksinäisille, koska he jättävät sitten kuitenkin minut taas yksin :D

Yksinäisyys esiintyy juuri tuollaisena kroonisena tautina vähän kuten masennus. Sen toteen näyttämiseksi ikään kuin etsii todisteita kokoajan. Kun kämppis muuttaa pois, yksinäinen ihminen saattaa ajatella, että taas joku hylkäsi minut. Hylkäämisen tunne on inhimillistä eikä sinänsä oire mistään, vähän niin kuin suru epäonnistumisesta. Kroonisesta yksinäisyydestä/melankoliasta kärsivällä koko oireidenkirjo on ihan toisella tasolla.

Muuten varmaan ihan kiva analyysi, mutta en ole yksinäinen ;) 

Todiste siitä että kaveri häipyy on konkreettinen, eli hänestä ei kuulu enää mitään. tätä varten ei tarvitse etsiä mitään todistetta, henkilö kun todistaa sen itse. Tämä on siis fakta, eikä kokemus, tai tunne. 

Se ettei jaksa ystävystyä taas jälleen kerran jonkun kanssa joka sitten häipyy muihin kavereihin ottamatta enää koskaan mitään yhteyttä on tervettä. 

Moni myös tiedostamattaan takertuu yksinäisyyteen. Siitä tulee arjessa kannatteleva voimavara.

Ihmettelen kyllä erästä joka valittaa yksinäisyyttään, vaikka puhelin pimputtaa yhtä mittaa viestejä mutta hän ei kuitenkaan halua tavata ketään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ensiavussa oli joskus sääntö, että hiljaisimmat onnettomuuden uhrit tarvitsevat eniten apua. Ääneen valittavilla uhreilla on vielä elämän voimaa toisin kuin pyörtyneillä jne. Pätisikö tämä sama periaatte pääpiirteittäin henkiseen hyvinvointiin? - Suureen ääneen valittajilla on voimia, elämänhalua ja sosiaalisia suhteita, mutta hiljaisilla, masentuneilla ja aidosti yksinäisillä ei ole enää voimia ja tahtoa vaatia apua.

Kyllä se vähän näin tuntuu menevän. Traumatisoituneimmilla on usein jo niin paha luottamuspula muihin ihmisiin ja mieletön määrä ohittamista, mitätöintiä ja kohtaamattomuutta kokemuspankissa että jossain vaiheessa kuka tahansa luovuttaa. Myös sekin että jos on täydellisessä lamaannuksen tilassa, tai sitten päinvastoin täysissä adrenaliineissa 100% ahdistuneena niin eipä siinä itseilmaisu kovin hyvin onnistu.

Tuollainen ihminen myös käpertyy itseensä niin että hänellä ei itsellään ole oikein antaa toisille mitään. Vastavuoroisuutta kuitekin ystävyydet tarvitsevat. Jos on noin pahat traumat niin kyllä mt-puolelle kannattaa hommata hoito, ja kun on paremmalla tolalla niin sitten niitä uusia ystäviä vasta. Ei toisia voi käyttää oman sairauden hoitoon.

Erikoista toimintaa vihjailla että kaikki traumaoireilevat vaan käyttävät toisia ihmisiä, eivät omaa minkäänlaista itsereflektiokykyä, ovat 24/7 käpertyneenä itseensä eikä heillä ole mitään annettavaa kenellekään. Ehkä sinun kokemuksesi on sitten tällainen, sen pohjalta yleistämistä en pidä kovin fiksuna käytöksenä.

Itse olet traumoissasi varmaan nyt tosi herkillä, mitään tuollaista kun en ole sanonut. Monesti tuollaiset lukevat rivien vällistä sellaista mitä siellä ei ole, ja loukkaantuvat siitä. On vaikea olla sellaisen kanssa ystävä.

Vierailija kirjoitti:

Yksinäisyys voi merkitä eri asiaa eri ihmisille. Joillekin se on kirjaimellisesti täyttä yksinäisyyttä vailla ihmiskontakteja, mutta joku voi tuntea yksinäisyyttä vaikka vain tietty ystävyyden "lokero" puuttuisi... esimerkiksi voi olla sosiaalisuutta töissä, harrastuksissa ja illanvietoissa, mutta sitten kokee yksinäisyyttä jos haluaisi pyytää jonkun rauhalliselle kahdenkeskiselle kävelylle tai kotiinsa kahville tai katsomaan leffaa.

Näinhän se on.

Itsekin viihdyn aivan hyvin yksin silloin kun olen parisuhteessa ja elämä tuntuu mielekkäältä. Vaan auta armias, kun ei ole parisuhdetta, niin tunnen kaameaa yksinäisyyttä ja pyrin viettämään kaiken aikani ihmisten seurassa ja kaipaan valtavasti sosiaalisuutta.

Olen siis introvertti luonteeltani ja minulle se "lokero" joka tekee onnelliseksi on parisuhde. Silloin ei haittaa, vaikkei kukaan muu pitäisi minuun yhteyttä ja kaikki yksin tekeminen tuottaa nautintoa.

Aika tyypillinen mies siis, ainakin jos lukee näitä valituksia mitä mammat miehistään kirjoittelee. Miehet ovat tyytyväisiä, kun se toinen vaan on siinä rinnalla. Naiset taas kaipaavat mieheltäkin sitä sosiaalisuutta ja riennoissa käymistä etteivät kokisi oloaan yksinäiseksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Yksinäisyys voi merkitä eri asiaa eri ihmisille. Joillekin se on kirjaimellisesti täyttä yksinäisyyttä vailla ihmiskontakteja, mutta joku voi tuntea yksinäisyyttä vaikka vain tietty ystävyyden "lokero" puuttuisi... esimerkiksi voi olla sosiaalisuutta töissä, harrastuksissa ja illanvietoissa, mutta sitten kokee yksinäisyyttä jos haluaisi pyytää jonkun rauhalliselle kahdenkeskiselle kävelylle tai kotiinsa kahville tai katsomaan leffaa.

Näinhän se on.

Itsekin viihdyn aivan hyvin yksin silloin kun olen parisuhteessa ja elämä tuntuu mielekkäältä. Vaan auta armias, kun ei ole parisuhdetta, niin tunnen kaameaa yksinäisyyttä ja pyrin viettämään kaiken aikani ihmisten seurassa ja kaipaan valtavasti sosiaalisuutta.

Olen siis introvertti luonteeltani ja minulle se "lokero" joka tekee onnelliseksi on parisuhde. Silloin ei haittaa, vaikkei kukaan muu pitäisi minuun yhteyttä ja kaikki yksin tekeminen tuottaa nautintoa.

Aika tyypillinen mies siis, ainakin jos lukee näitä valituksia mitä mammat miehistään kirjoittelee. Miehet ovat tyytyväisiä, kun se toinen vaan on siinä rinnalla. Naiset taas kaipaavat mieheltäkin sitä sosiaalisuutta ja riennoissa käymistä etteivät kokisi oloaan yksinäiseksi.

Millä tavoin siis olet introvertti? Miten se ilmenee?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Yksinäisyys voi merkitä eri asiaa eri ihmisille. Joillekin se on kirjaimellisesti täyttä yksinäisyyttä vailla ihmiskontakteja, mutta joku voi tuntea yksinäisyyttä vaikka vain tietty ystävyyden "lokero" puuttuisi... esimerkiksi voi olla sosiaalisuutta töissä, harrastuksissa ja illanvietoissa, mutta sitten kokee yksinäisyyttä jos haluaisi pyytää jonkun rauhalliselle kahdenkeskiselle kävelylle tai kotiinsa kahville tai katsomaan leffaa.

Näinhän se on.

Itsekin viihdyn aivan hyvin yksin silloin kun olen parisuhteessa ja elämä tuntuu mielekkäältä. Vaan auta armias, kun ei ole parisuhdetta, niin tunnen kaameaa yksinäisyyttä ja pyrin viettämään kaiken aikani ihmisten seurassa ja kaipaan valtavasti sosiaalisuutta.

Olen siis introvertti luonteeltani ja minulle se "lokero" joka tekee onnelliseksi on parisuhde. Silloin ei haittaa, vaikkei kukaan muu pitäisi minuun yhteyttä ja kaikki yksin tekeminen tuottaa nautintoa.

Aika tyypillinen mies siis, ainakin jos lukee näitä valituksia mitä mammat miehistään kirjoittelee. Miehet ovat tyytyväisiä, kun se toinen vaan on siinä rinnalla. Naiset taas kaipaavat mieheltäkin sitä sosiaalisuutta ja riennoissa käymistä etteivät kokisi oloaan yksinäiseksi.

Minä, N35, olen siis tyypillinen mies. Hyvin ainakin kuvasit tunteeni, eli kyllä meitä siis naisissakin on. Ajattelen samoin, että minulla on elämässäni lokero vain yhdelle ihmiselle, ja kaikki muu on vähän niin kuin ylimääräistä roskapostia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ensiavussa oli joskus sääntö, että hiljaisimmat onnettomuuden uhrit tarvitsevat eniten apua. Ääneen valittavilla uhreilla on vielä elämän voimaa toisin kuin pyörtyneillä jne. Pätisikö tämä sama periaatte pääpiirteittäin henkiseen hyvinvointiin? - Suureen ääneen valittajilla on voimia, elämänhalua ja sosiaalisia suhteita, mutta hiljaisilla, masentuneilla ja aidosti yksinäisillä ei ole enää voimia ja tahtoa vaatia apua.

Kyllä se vähän näin tuntuu menevän. Traumatisoituneimmilla on usein jo niin paha luottamuspula muihin ihmisiin ja mieletön määrä ohittamista, mitätöintiä ja kohtaamattomuutta kokemuspankissa että jossain vaiheessa kuka tahansa luovuttaa. Myös sekin että jos on täydellisessä lamaannuksen tilassa, tai sitten päinvastoin täysissä adrenaliineissa 100% ahdistuneena niin eipä siinä itseilmaisu kovin hyvin onnistu.

Tuollainen ihminen myös käpertyy itseensä niin että hänellä ei itsellään ole oikein antaa toisille mitään. Vastavuoroisuutta kuitekin ystävyydet tarvitsevat. Jos on noin pahat traumat niin kyllä mt-puolelle kannattaa hommata hoito, ja kun on paremmalla tolalla niin sitten niitä uusia ystäviä vasta. Ei toisia voi käyttää oman sairauden hoitoon.

Erikoista toimintaa vihjailla että kaikki traumaoireilevat vaan käyttävät toisia ihmisiä, eivät omaa minkäänlaista itsereflektiokykyä, ovat 24/7 käpertyneenä itseensä eikä heillä ole mitään annettavaa kenellekään. Ehkä sinun kokemuksesi on sitten tällainen, sen pohjalta yleistämistä en pidä kovin fiksuna käytöksenä.

Itse olet traumoissasi varmaan nyt tosi herkillä, mitään tuollaista kun en ole sanonut. Monesti tuollaiset lukevat rivien vällistä sellaista mitä siellä ei ole, ja loukkaantuvat siitä. On vaikea olla sellaisen kanssa ystävä.

🙂 Oletat asioita melko paljon. Teen itse töitä mt-puolella ja pidin kommenttiasi yksinkertaisesti ajattelemattomana ja leimaavana. Tältä palstalta saa hyvää käsitystä siitä mitä nämä ihmiset joutuvat kohtaamaan, tai ovat kenties kohdanneet.

Sitten taas tuo että ensin väittää jotain, jonka jälkeen yrittää väittää ettei kyllä sanonut niin ja toinen osapuoli vaan reagoi yliherkästi, se kielii omanlaisistaan ongelmista se.

Jälleen yksi tapaus, jossa ihminen tuomitsee yhden tapauksen perusteella kaikki aihepiirin ihmiset (en auta enää koskaan).

Et voi olla noin yksinkertainen, että lyöt leiman kaikkien yksinäisten päälle, kun sinulla kävi YHDEN kerran huono tuuri.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Huomannut vähän samaa, että monella ns yksinäisellä onkin perhe, sukulaisia, naapureita, harrastuskavereita, työkavereita jne ja itselläni on sitä ihan totaalista yksinäisyyttä...jonkun kerran joku on olevinaan hetken hyvänäkin kaverina kunnes yhtäkkiä katoaa tai joku mies piirittänyt se k sin perässä. Nykyään kyllä jo huomaan itsessäni etten osaa olla seurassa enkä enää kaipaakaan ihmisiä. Eli yksinäisyys on siedettävämpää kuin aiemmin, kun yritin kovasti löytää seuraa ja olla osallinen ym. Nyt en enää yritä mitään vaan päinvastoin kartan ihmisiä. Voimaani saan luonnosta ja uskosta, mutta toki minullakin on heikot hetkeni jolloin toivoisin esim kumppania.

N44

Minua vihastuttaa niin nämä ihmiset jotka on muka "yksinäisiä" ja ovat täysin ihmisten ympärillä. Oma yksinäisyys on sitä, että oikeasti olen istunut jo vuosikausia sohvalla yksin. Äidille ja veljelle joskus whatsappailen ja vastaus on usein "joo". Töissä välillä näe muuta kuin muutaman asiakkaan. Hulluksihan tässä on  tullut, kun aikaisemmin elänyt esim koulumaailmassa ihmiskontaktissa 8h per päivä vuosikausia. Joo,kaverit meni kun sairastelin ja kivut vei hulluksi. Nyt ei ole enää ketään. Välillä vaan toivoo ettei olisi syntynytkään.

Joskus sitä voi tuntea olonsa vielä yksinäisemmäksi ihmisten keskellä, jos ne ympärillä olevat ihmiset eivät jaa samanlaista arvo- ja ajatusmaailmaa kuin sinä itse.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ensiavussa oli joskus sääntö, että hiljaisimmat onnettomuuden uhrit tarvitsevat eniten apua. Ääneen valittavilla uhreilla on vielä elämän voimaa toisin kuin pyörtyneillä jne. Pätisikö tämä sama periaatte pääpiirteittäin henkiseen hyvinvointiin? - Suureen ääneen valittajilla on voimia, elämänhalua ja sosiaalisia suhteita, mutta hiljaisilla, masentuneilla ja aidosti yksinäisillä ei ole enää voimia ja tahtoa vaatia apua.

Kyllä se vähän näin tuntuu menevän. Traumatisoituneimmilla on usein jo niin paha luottamuspula muihin ihmisiin ja mieletön määrä ohittamista, mitätöintiä ja kohtaamattomuutta kokemuspankissa että jossain vaiheessa kuka tahansa luovuttaa. Myös sekin että jos on täydellisessä lamaannuksen tilassa, tai sitten päinvastoin täysissä adrenaliineissa 100% ahdistuneena niin eipä siinä itseilmaisu kovin hyvin onnistu.

Tuollainen ihminen myös käpertyy itseensä niin että hänellä ei itsellään ole oikein antaa toisille mitään. Vastavuoroisuutta kuitekin ystävyydet tarvitsevat. Jos on noin pahat traumat niin kyllä mt-puolelle kannattaa hommata hoito, ja kun on paremmalla tolalla niin sitten niitä uusia ystäviä vasta. Ei toisia voi käyttää oman sairauden hoitoon.

Erikoista toimintaa vihjailla että kaikki traumaoireilevat vaan käyttävät toisia ihmisiä, eivät omaa minkäänlaista itsereflektiokykyä, ovat 24/7 käpertyneenä itseensä eikä heillä ole mitään annettavaa kenellekään. Ehkä sinun kokemuksesi on sitten tällainen, sen pohjalta yleistämistä en pidä kovin fiksuna käytöksenä.

Itse olet traumoissasi varmaan nyt tosi herkillä, mitään tuollaista kun en ole sanonut. Monesti tuollaiset lukevat rivien vällistä sellaista mitä siellä ei ole, ja loukkaantuvat siitä. On vaikea olla sellaisen kanssa ystävä.

🙂 Oletat asioita melko paljon. Teen itse töitä mt-puolella ja pidin kommenttiasi yksinkertaisesti ajattelemattomana ja leimaavana. Tältä palstalta saa hyvää käsitystä siitä mitä nämä ihmiset joutuvat kohtaamaan, tai ovat kenties kohdanneet.

Sitten taas tuo että ensin väittää jotain, jonka jälkeen yrittää väittää ettei kyllä sanonut niin ja toinen osapuoli vaan reagoi yliherkästi, se kielii omanlaisistaan ongelmista se.

Lue nyt hyvä ihminen mitä itse kirjoitit ensin! Sanomattakin on selvää että tuollasiessa elämänvaiheessa pitää sen itsensä hoitamisen olla pääasiassa, eikä yrittää löytää uusia ystäviä.

Ammattilaisen luulisi tämän asian tietävän, mutta ethän sellainen olekaan, koska jos olisit, et vihjalisi "omanlaisistaan ongelmista" nettikirjoituksen perusteella, vaan ymmärtäisit että dg:t tekee ammattilainen, eli lääkäri, etkä sinä.

Vierailija kirjoitti:

Huomannut vähän samaa, että monella ns yksinäisellä onkin perhe, sukulaisia, naapureita, harrastuskavereita, työkavereita jne ja itselläni on sitä ihan totaalista yksinäisyyttä...jonkun kerran joku on olevinaan hetken hyvänäkin kaverina kunnes yhtäkkiä katoaa tai joku mies piirittänyt se k sin perässä. Nykyään kyllä jo huomaan itsessäni etten osaa olla seurassa enkä enää kaipaakaan ihmisiä. Eli yksinäisyys on siedettävämpää kuin aiemmin, kun yritin kovasti löytää seuraa ja olla osallinen ym. Nyt en enää yritä mitään vaan päinvastoin kartan ihmisiä. Voimaani saan luonnosta ja uskosta, mutta toki minullakin on heikot hetkeni jolloin toivoisin esim kumppania.

N44

No tiedättekö että se muiden kanssa tekemisissä oleva ihminen voi olla just niin yksinäinen tai jopa yksinäisempikin kuin sellainen joka elää ilman mitään sosiaalisia kontakteja (osa saattaa olla jopa elämäänsä tyytyväisempiä erakkona).

Itse en näe ystäviäni koskaan, mutta perhettä ja sukua vähän liikaakin. Tämä johtuu siitä että en koe pärjääväni elämässä vaikka perhesuhteet on suorastaan epäterveet. Vietän siis heidän kanssaan aikaa, koska muuten olisin täysin yksin. Ei ole muutakaan. Silti voin paremmin kun välillä turhaudun enkä ole tekemisissä.

Älkää aina katsoko niitä ulkoisia seikkoja. Sukujuhlissa sitä vasta onkin yksin. Varsinkin jos ei kunnioiteta toisen rajoja ja kohdellaan kuin ilmaa tai unohdetaan että "ai säkin olit olemassa, etkö saanut kakkua? sori syötiin jo kaikki herkut ja yritettiin vielä tyrkyttää kolmesti kaikille" (toistuvasti).

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä ihmiset voisivat vähän miettiä tuota yksinäisyyttä. Itse olen spr:n kautta ystävätoiminnassa ja olen ystävänä vanhukselle, jolla on perhe lähellä, on naapureiden kanssa tekemisissä, on ystäviä, ajaa autolla ja pystyy tekee kaikkea mitä haluaa.

Vähän harmittaa, kun luulin, että voisin oikeasti auttaa yksinäistä. Jos on yksinäisyyden tunne niin tuskin minäkään sitä poistan.

Minulla täsmälleen sama kokemus SPR:n ystävätoiminnasta. Valitettavasti on niin, että hyväosaiset ja toimintakykyiset pystyvät ja osaavat hyödyntää palveluita (myös järjestöjen ilmaisia) paljon paremmin kuin ne, joita varten kyseinen toiminta varsinaisesti on suunniteltu. Tässä on iso vastuu ja rooli myös palvelun organisoijalla eli tässä tapauksessa SPR:llä. Pitäisi olla jonkinlaiset kriteerit tai jonotussyysteemi palveluun. Samoin olisi tarpeen tehdä etsivää työtä esim. kotihoidon ja sosiaalipalveluiden kanssa, jotta eniten SPR:n ystävää tarvitsevat löydettäisiin.

Toisaalta voi ajatella, että tekemäsi vapaaehtoistyö on arvokasta noinkin, vaikka ei ehkä kohdennukaan parhaalla mahdollisella tavalla. Eli parempi jatkaa kuin lopettaa?

En ole itsekään kokenut usein tuota SPR:n toimintaa kovin toimivana. Laitoin sitten ihan somen kautta ilmoitusta ja tällaisena "freelancerina" käyn nykyään yhden ikäihmisen luona, käydään vähän ulkona ym. ja soitellaan myös. Tosi jees! Ei siihen aina tarvita jotain järjestöä väliin. Tabuhan tämä taitaa itseasiassa olla koska pyhä SPR

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

naiset nyt valittaa aina kaikesta. erityisesti hoitajat ja päiväkotitädit. kukaan nainen ei tiedä mitään todellisesta yksinäisyydestä. naisen yksinäisyys on pahimmiillaan sitä, että on taas joku turha masennus ja ei vaan viitsi tavata niitä satoja ystäviään. tyypillinen naisen yksinäisyys on sitä, että naisella on perhettä, sukulaisia ja paljon ystäviä, joiden kanssa hän on jatkuvasti tekemisissä ja silti valittaa yksinäisyyttä.

On myös naisia, jotka ovat oikeasti yksinäisiä ja syrjittyjä, koska mm itselläni luultavasti autismipiirteitä enkä osaa olla luontevasti ihmisten seurassa ja olen monen mielestä ainoastaan outo. Tämän jokunen on humalassa lipsauttanut. Eli miehille kelpaan tyyliin se k siin ja naisille olen se viimeisin vaihtoehto kaveriksi. Työelämässä stressasin itseni kirjaimellisesti melkein kuoliaaksi.

N44

Mä voisin olla sun ystävä! Mua ei outoudet haittaa, koska näen selkeästi outouksien läpi että kuka on ystävyyden arvoinen, eli vastavuoroinen, ei kateellinen, toivoo ystävälle hyvää, haluaa oikeasti olla kanssani tekemisissä koska pitää minusta, eikä vain silloin kun tarvitsee jotain.

Kaupan päälle voin luvata että jos alat ystäväkseni, niin ei mene kauaakaan, kun et ota minuun enää yhteyttä koska olet löytänyt uusia kavereita :D Näin on käynyt niin monta kertaa nimittäin, että en jaksa enää olla ponnahduslautana yksinäisille, koska he jättävät sitten kuitenkin minut taas yksin :D

Mahtavaa :D Mä taas olen erikoistunut (siis ennen kuin luovutin ihmisten suhteen kokonaan) ihmisiin, jotka mun seurassa lähinnä seurustelee puhelimensa kanssa, ei ota yhteyttä muuten kuin palveluksia odottaessa tai että saa oksentaa jotain draamaa päälle tuntikaupalla,,, miehiltä sain öisiä kännivonkauksia tai ihmeellisiä avautumisia ja kun olisin jotain enempää ollut joltain suhteelta vailla niin kiinnostus oli lähinnä nolla. Eli selvästi olet aivan liian täysipäinen minun seuraani, outous ei ihmisiä muka haittaa, mutta kuitenkin pitäisi olla outo jollain söpöllä tavalla :)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

naiset nyt valittaa aina kaikesta. erityisesti hoitajat ja päiväkotitädit. kukaan nainen ei tiedä mitään todellisesta yksinäisyydestä. naisen yksinäisyys on pahimmiillaan sitä, että on taas joku turha masennus ja ei vaan viitsi tavata niitä satoja ystäviään. tyypillinen naisen yksinäisyys on sitä, että naisella on perhettä, sukulaisia ja paljon ystäviä, joiden kanssa hän on jatkuvasti tekemisissä ja silti valittaa yksinäisyyttä.

On myös naisia, jotka ovat oikeasti yksinäisiä ja syrjittyjä, koska mm itselläni luultavasti autismipiirteitä enkä osaa olla luontevasti ihmisten seurassa ja olen monen mielestä ainoastaan outo. Tämän jokunen on humalassa lipsauttanut. Eli miehille kelpaan tyyliin se k siin ja naisille olen se viimeisin vaihtoehto kaveriksi. Työelämässä stressasin itseni kirjaimellisesti melkein kuoliaaksi.

N44

Mä voisin olla sun ystävä! Mua ei outoudet haittaa, koska näen selkeästi outouksien läpi että kuka on ystävyyden arvoinen, eli vastavuoroinen, ei kateellinen, toivoo ystävälle hyvää, haluaa oikeasti olla kanssani tekemisissä koska pitää minusta, eikä vain silloin kun tarvitsee jotain.

Kaupan päälle voin luvata että jos alat ystäväkseni, niin ei mene kauaakaan, kun et ota minuun enää yhteyttä koska olet löytänyt uusia kavereita :D Näin on käynyt niin monta kertaa nimittäin, että en jaksa enää olla ponnahduslautana yksinäisille, koska he jättävät sitten kuitenkin minut taas yksin :D

Mahtavaa :D Mä taas olen erikoistunut (siis ennen kuin luovutin ihmisten suhteen kokonaan) ihmisiin, jotka mun seurassa lähinnä seurustelee puhelimensa kanssa, ei ota yhteyttä muuten kuin palveluksia odottaessa tai että saa oksentaa jotain draamaa päälle tuntikaupalla,,, miehiltä sain öisiä kännivonkauksia tai ihmeellisiä avautumisia ja kun olisin jotain enempää ollut joltain suhteelta vailla niin kiinnostus oli lähinnä nolla. Eli selvästi olet aivan liian täysipäinen minun seuraani, outous ei ihmisiä muka haittaa, mutta kuitenkin pitäisi olla outo jollain söpöllä tavalla :)

Taidetaan vetää puoleemme ihan samanlaisia ihmisiä! Naurattaa (ja sisäisesti itkettää), kun draaman oksentajilla tuntuu olevan taktiikkana puhua 20 minuuttia putkeen omasta asiastaan, minä otan välillä kantaa ja nyökyttelen. Sitten kaveri vetää henkeä ja huomaa, että "no nyt on puhuttu vain minusta! Mitä SINULLE kuuluu?" Ja kun aloitan puhumaan jotakin, hän kaivaa välittömästi puhelimen esiin ja alkaa selailla sitä, hymähdellen ja sanoen "joo" vähän missä sattuu välissä, esittäen että kuuntelee. Jos vain kokonaan olen hiljaa, saattaa kaveri kohta herätä, että "Sori mä kirjoitin viestiä". Aina!