Mitä ihmettä, tutustuin uuteen ihmiseen, joka valitti olevansa kovin yksinäinen

Vierailija kirjoitti:

Niin, on ihan eri asioita olla osa ihmisjoukkoa ja viettää porukoissa aikaa, jos itse kaipaa enemmän sellaista intiimimpää henkistä yhteyttä toiseen ihmiseen.

Jos ei ole kenellekään jakaa omaa sisäistä maailmaa, voi hyvinkin tuntea olonsa yksinäiseksi vaikka olisi joka päivä muutoin ihmisten kanssa tekemisissä.

Tuo on toki totta, mutta onhan se melko outo tilanne, jos on parisuhteessa ja omaa läheisiä kavereita yms, eikä kenellekään muka pysty jakamaan lainkaan sitä omaa sisäistä maailmaansa.

Ehkä silloin oikeampi osoite on parisuhde/psykoterapeutti kuin ystäväpalvelu?

Vierailija kirjoitti:

Kyllä ihmiset voisivat vähän miettiä tuota yksinäisyyttä. Itse olen spr:n kautta ystävätoiminnassa ja olen ystävänä vanhukselle, jolla on perhe lähellä, on naapureiden kanssa tekemisissä, on ystäviä, ajaa autolla ja pystyy tekee kaikkea mitä haluaa.

Vähän harmittaa, kun luulin, että voisin oikeasti auttaa yksinäistä. Jos on yksinäisyyden tunne niin tuskin minäkään sitä poistan.

Kotihoidon työntekijänä olen huomannut saman ilmiön. Eniten vapaaehtoisia ystäviä, ulkoilukaveria ym. on tosiaan heillä, joilla sukulaiset ja ystävät laukkaavat vähän väliä kylässä, joilla joku ystävä soittaa puhelimeen melkein aina kun käynnille menee ja saattavat vaikka istua pihalla naapureiden kanssa milloin haluavat. Yksinäisyyttä, hiljaisuutta ja "kotona möllötystä" valittavat silti. Toisaalta juuri ne ystävät ja omaiset sitten monesti hankkivatkin heille niitä vapaaehtoisia ystäviä tai ovat kotihoitoon yhteydessä, että kärsii yksinäisyydestä ja tarvitsee sellaisen.

Sitten on niitä, joilla ei ole kymmeneen vuoteen käynyt kuin kotihoito ja ruokapalvelu, eivätkä itse pääse kotoa liikkeelle ja joille päivän ainoa iloinen hetki on se, kun hoitaja käy. Mutta he eivät vaadi.

Kerran oli mediassa hyvin ylemmyydentuntoinen otsikko: Diakoni joutuu tapaamaan ihmisiä joita kukaan muu ei halua tavata. Voi hyvänen aika.

Vierailija kirjoitti:

Sulla taisi olla vähän väärät motiivit ap jos olit valmis olemaan hänen kanssaan ikään kuin pelkästä säälistä. Jos hän olisi kiinnostanut sinua ihan vaan ihmisenä ja omana persoonanaan, niin et olisi harmissasi että hänellä onkin muutakin elämää. Että ehkä ihan hyvä hänellekin että ette tapaa.

Itse en ajatellut apn tai toisenkaan ystävätoimintaan osallistuneen olleen mukana säälistä tai itsekorostuksesta tai muun pätemisen tarpeesta. Itsekin olettaisin että sprn ystäviä tarvitsevat ovat todellakin oikeasti yksin, jolloin oikeasti sitä uutta kontaktia tarvitsevat. Outoa ilmoittautua ystävää tarvitsevasi jos on niin sosiaalisesti aktiivinen, ettei ennätä tätä "ystävää" edes tavata. Miksi palvelua käytetään väärin?

Yksinäisyys voi merkitä eri asiaa eri ihmisille. Joillekin se on kirjaimellisesti täyttä yksinäisyyttä vailla ihmiskontakteja, mutta joku voi tuntea yksinäisyyttä vaikka vain tietty ystävyyden "lokero" puuttuisi... esimerkiksi voi olla sosiaalisuutta töissä, harrastuksissa ja illanvietoissa, mutta sitten kokee yksinäisyyttä jos haluaisi pyytää jonkun rauhalliselle kahdenkeskiselle kävelylle tai kotiinsa kahville tai katsomaan leffaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

naiset nyt valittaa aina kaikesta. erityisesti hoitajat ja päiväkotitädit. kukaan nainen ei tiedä mitään todellisesta yksinäisyydestä. naisen yksinäisyys on pahimmiillaan sitä, että on taas joku turha masennus ja ei vaan viitsi tavata niitä satoja ystäviään. tyypillinen naisen yksinäisyys on sitä, että naisella on perhettä, sukulaisia ja paljon ystäviä, joiden kanssa hän on jatkuvasti tekemisissä ja silti valittaa yksinäisyyttä.

On myös naisia, jotka ovat oikeasti yksinäisiä ja syrjittyjä, koska mm itselläni luultavasti autismipiirteitä enkä osaa olla luontevasti ihmisten seurassa ja olen monen mielestä ainoastaan outo. Tämän jokunen on humalassa lipsauttanut. Eli miehille kelpaan tyyliin se k siin ja naisille olen se viimeisin vaihtoehto kaveriksi. Työelämässä stressasin itseni kirjaimellisesti melkein kuoliaaksi.

N44

Itselläkin ollut pitkiä yksinäisiä kausia. Se on todella sitä, että ei ole ketään kelle viestittää, ketään jonka kanssa tavata. Lopulta laitoin joskus luokan (olin silloin aikuisopiskelija) someryhmään viestin, että jos joku haluaisi käydä kahvilla tai tehdä jotakin kanssani vapaa-ajalla, niin saa laittaa viestiä. Tykkäyksiä tuli, mutta ei muuta.

No miehiähän kyllä aina on, eikö niin? Ovat ystävällisiä, haluavat lähteä kahville, kävelylle ja vaihtaa viesteillä kuulumisia. Kunnes viimeistään parin kerran jälkeen kyllästyvät esittämään kaveria ja tekevät selväksi, että haluavat seksiä. Kun torjuu yrityksen, haukkuu mies pataluhaksi ja taas ollaan yksin. Vielä yksinäisyyttäkin yksinäisempää on todeta olleensa toiselle vain väline.

Oikeasti yksinäiset ei pidä siitä yksinäisyydestään mekkalaa, se aiheuttaa niin paljon häpeää ja arkuutta. Ainakin itselläni on todella ihmisenä epäonnistunut olo kun olen ollut yksin oikeastaan aina. Toki siihen on jollain tavalla myös tottunut, jopa siinä määrin ettei edes oikein osaa olla ihmisten kanssa. Ei edes halua, koska se tilanne vain ahdistaa ja pelottaa. Kyllähän minäkin nuorena yritin sosiaalistua, mutta ei siitä tullut kuin kauheasti stressiä ja palasin sitten takaisin turvalliseen kammiooni. En onneksi ole ihan yksin silti joutunut olemaan, minulla on ihana äiti joka on paras ystäväni. Olen kiitollinen että olen saanut hänet pitää näin kauan ja kiitollinen jokaisesta päivästä kun hän elää.

N44

Ensiavussa oli joskus sääntö, että hiljaisimmat onnettomuuden uhrit tarvitsevat eniten apua. Ääneen valittavilla uhreilla on vielä elämän voimaa toisin kuin pyörtyneillä jne. Pätisikö tämä sama periaatte pääpiirteittäin henkiseen hyvinvointiin? - Suureen ääneen valittajilla on voimia, elämänhalua ja sosiaalisia suhteita, mutta hiljaisilla, masentuneilla ja aidosti yksinäisillä ei ole enää voimia ja tahtoa vaatia apua.

Minä olen varmasti monella mittapuulla mitattuna yksinäinen vanhus - olen 77 v, asun yksin, ja usein menee viikkoja niin etten puhu sanaakaan kenenkään kanssa. Mutta silti minulle olisi kauhistus, jos ovelleni ilmaantuisi tuollainen spr:n lähettämä ystävä! Mikään ei ole hirveämpää kuin yrittää vääntää jutun juurta jonkun ventovieraan kanssa, eihän meillä välttämättä ole yhtään mitään yhteistä.

Mutta totta on, että yksinäisyys on enemmän tunne kuin konkretia - yksinäinen voi olla ihmisten ympäröimänä, mutta oikeasti ypöyksin oleva ihminen ei välttämättä tunne itseään yksinäiseksi. Luonnekysymyshän se on. Minä olen intovertti ja minulle riittää hyvin se, että tapaan ystäviä (kyllä minulla heitäkin on) muutaman tunnin silloin tällöin, vaikka kuukausien välein. Somessa olen kyllä melko aktiivinen, siellähän minä voin itse päättää kontaktien määrästä ja tiheydestä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä ihmiset voisivat vähän miettiä tuota yksinäisyyttä. Itse olen spr:n kautta ystävätoiminnassa ja olen ystävänä vanhukselle, jolla on perhe lähellä, on naapureiden kanssa tekemisissä, on ystäviä, ajaa autolla ja pystyy tekee kaikkea mitä haluaa.

Vähän harmittaa, kun luulin, että voisin oikeasti auttaa yksinäistä. Jos on yksinäisyyden tunne niin tuskin minäkään sitä poistan.

Tämä on niin totta! Itsekin olin aiemmin ystävänä hyväntekeväisyysjärjestön kautta, ja luulin tosiaan pääseväni pitämään seuraa oikeasti yksinäiselle.

Lopetin homman, kun tämä "yksinäinen" henkilö perui toistuvasti tapaamisiamme, kun olikin lähdössä elokuviin/näyttelyyn/retkelle/kaupoille jonkun toisen kanssa....

Ap

Mulla sama kokemus, yksinäinen mummo ei ollutkaan ihan niin yksinäinen. Toiseksi hän ei halunnut minkäänlaista ystävyyttä vaan jonkun johon kaataa jorinoitaan loppumattomasti. Jos yritin sanoa itsestäni jotain hän keskeytti ja puhui taas omiaan. Ei ihme jos tuntuu yksinäiseltä, kun vain minä itse kiinnostaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä ihmiset voisivat vähän miettiä tuota yksinäisyyttä. Itse olen spr:n kautta ystävätoiminnassa ja olen ystävänä vanhukselle, jolla on perhe lähellä, on naapureiden kanssa tekemisissä, on ystäviä, ajaa autolla ja pystyy tekee kaikkea mitä haluaa.

Vähän harmittaa, kun luulin, että voisin oikeasti auttaa yksinäistä. Jos on yksinäisyyden tunne niin tuskin minäkään sitä poistan.

Tämä on niin totta! Itsekin olin aiemmin ystävänä hyväntekeväisyysjärjestön kautta, ja luulin tosiaan pääseväni pitämään seuraa oikeasti yksinäiselle.

Lopetin homman, kun tämä "yksinäinen" henkilö perui toistuvasti tapaamisiamme, kun olikin lähdössä elokuviin/näyttelyyn/retkelle/kaupoille jonkun toisen kanssa....

Ap

Mulla sama kokemus, yksinäinen mummo ei ollutkaan ihan niin yksinäinen. Toiseksi hän ei halunnut minkäänlaista ystävyyttä vaan jonkun johon kaataa jorinoitaan loppumattomasti. Jos yritin sanoa itsestäni jotain hän keskeytti ja puhui taas omiaan. Ei ihme jos tuntuu yksinäiseltä, kun vain minä itse kiinnostaa.

Valitettavasti on ihmisiä, jotka haluavat tällaisia ihmissuhteita ja kokevat ne ystävyyksiksi. Käytännössä siis halutaan puhua vain itsestä ja omista asioista. Näennäisesti voidaan kohteliaisuutta kysäistä kuulumisia, mutta ei ne kiinnosta. Ja kysyttäessä loukkaannutaan: ei edes ymmärretä mikä käytöksessä on outoa 🤔

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Huomannut vähän samaa, että monella ns yksinäisellä onkin perhe, sukulaisia, naapureita, harrastuskavereita, työkavereita jne ja itselläni on sitä ihan totaalista yksinäisyyttä...jonkun kerran joku on olevinaan hetken hyvänäkin kaverina kunnes yhtäkkiä katoaa tai joku mies piirittänyt se k sin perässä. Nykyään kyllä jo huomaan itsessäni etten osaa olla seurassa enkä enää kaipaakaan ihmisiä. Eli yksinäisyys on siedettävämpää kuin aiemmin, kun yritin kovasti löytää seuraa ja olla osallinen ym. Nyt en enää yritä mitään vaan päinvastoin kartan ihmisiä. Voimaani saan luonnosta ja uskosta, mutta toki minullakin on heikot hetkeni jolloin toivoisin esim kumppania.

N44

Minua vihastuttaa niin nämä ihmiset jotka on muka "yksinäisiä" ja ovat täysin ihmisten ympärillä. Oma yksinäisyys on sitä, että oikeasti olen istunut jo vuosikausia sohvalla yksin. Äidille ja veljelle joskus whatsappailen ja vastaus on usein "joo". Töissä välillä näe muuta kuin muutaman asiakkaan. Hulluksihan tässä on  tullut, kun aikaisemmin elänyt esim koulumaailmassa ihmiskontaktissa 8h per päivä vuosikausia. Joo,kaverit meni kun sairastelin ja kivut vei hulluksi. Nyt ei ole enää ketään. Välillä vaan toivoo ettei olisi syntynytkään.

Tuo on kyllä valitettavan yleistä, että ystävät jää vakavan sairastumisen myötä.

Ole kuitenkin onnellinen, että sinulla sentään on työkykyä ja se työ. Moni on vastaavassa tilanteessa, mutta puuttuu lisäksi se työkyky ja työpaikka, joten sosiaaliset kuviot jää vielä ohuemmiksi.

Ehkä sinun kannattaisi kokeilla vaihtaa työpaikkaa johonkin, missä ollaan enemmän ihmisten parissa tekemisissä, mikäli siis sellaista kaipaat enemmän elämääsi? Tai vaihdat alaa kokonaan, niin pääset taas muutamaksi vuodeksi sosialisoimaan opintojen parissa sen 8h/päivä ja sen jälkeen sitten vielä sosiaalisempi työ?

Enää teen töitä kerran viikossa, koska ei tosiaan pää enää ole siinä kunnossa että pystyy enempää. Toiveessa on toki työ, josta saisi sisältöä elämään ja jaksaisi tehdä enemmän, mutta kyllä tekee pahaa yrittää tällä voinnilla sitäkin yrittää etsiä..Olen jo alaa vaihtanut kerran, en enää jaksa ja ei anna rahatilanne kovin periksi enää..en elä tuilla,itse olen säästöillä kiduttanut ja töitä aina sen koittanut tehdä minkä pystyy.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä ihmiset voisivat vähän miettiä tuota yksinäisyyttä. Itse olen spr:n kautta ystävätoiminnassa ja olen ystävänä vanhukselle, jolla on perhe lähellä, on naapureiden kanssa tekemisissä, on ystäviä, ajaa autolla ja pystyy tekee kaikkea mitä haluaa.

Vähän harmittaa, kun luulin, että voisin oikeasti auttaa yksinäistä. Jos on yksinäisyyden tunne niin tuskin minäkään sitä poistan.

Tämä on niin totta! Itsekin olin aiemmin ystävänä hyväntekeväisyysjärjestön kautta, ja luulin tosiaan pääseväni pitämään seuraa oikeasti yksinäiselle.

Lopetin homman, kun tämä "yksinäinen" henkilö perui toistuvasti tapaamisiamme, kun olikin lähdössä elokuviin/näyttelyyn/retkelle/kaupoille jonkun toisen kanssa....

Ap

Mulla sama kokemus, yksinäinen mummo ei ollutkaan ihan niin yksinäinen. Toiseksi hän ei halunnut minkäänlaista ystävyyttä vaan jonkun johon kaataa jorinoitaan loppumattomasti. Jos yritin sanoa itsestäni jotain hän keskeytti ja puhui taas omiaan. Ei ihme jos tuntuu yksinäiseltä, kun vain minä itse kiinnostaa.

Kaikkein karuin ihmistyyppi on tuo, joka ei oikeasti ole kykenevä minkäänlaiseen vastavuoroisuuteen, mutta kaipaa silti seuraa 🙄

Vierailija kirjoitti:

Ensiavussa oli joskus sääntö, että hiljaisimmat onnettomuuden uhrit tarvitsevat eniten apua. Ääneen valittavilla uhreilla on vielä elämän voimaa toisin kuin pyörtyneillä jne. Pätisikö tämä sama periaatte pääpiirteittäin henkiseen hyvinvointiin? - Suureen ääneen valittajilla on voimia, elämänhalua ja sosiaalisia suhteita, mutta hiljaisilla, masentuneilla ja aidosti yksinäisillä ei ole enää voimia ja tahtoa vaatia apua.

Sanoisin, että tämä pitää paikkansa. Olen huomannut sen itsestäkin. Mennyt entistä hiljaisemmaksi,ei oikein olekaan enää sanottavaa tai kiinnosta sanoa mitään jos olisikin tilaisuus. Toiset ihmiset ei jaksa kiinnostaa,koska mitä väliä silläkään on. Vuosia sitten yritin saada apua,en saanut, enää en aio yrittää koska yritän pitää viimeiset ihmisarvon rippeet ja itsekunnioituksen enkä enää kerjää itku kurkussa apua.

Jos niillä on väärä kuva omassa päässä asioita? Näkee oman tilnteen eri tavalla ,kuin se oikeesti edes on?

Itellä ollut nuorempana paljon ystäviä ja menoja. Osa jäänyt jo pois, aika iso osa. En tarvii jatkuvaa seuraa muista (on mulla perhe) ja nautin myös yksinolosta. 

Ei oikee huvita enää mitkää kekkerit ja yritän välttää myö kaikenmaailamn tykypäiviä ym. En vaan oieen saa mitään siitä laumautumisesta.

Ja sekös varmaa ihmiisä ihmetyttää, ku en jaksa juosta kaikenmaailman riennoissa , missä ollaan laumoina

Voivatko ystävyydet olla kulisseja? Miellyttää muita jotta saisi kutsuja tapaamisiin? Sitten on oppinut, että kertomalla yksinäisyydestä muut tuntevat empatiaa ja kutsuvat mukaan.

Some-kuvien jakaminen muiden kanssa tehdyistä asioista kertoo usein halusta hyötyä ihmissuhteista. Kuvissa esiintyvät usein haluavat saada kuvilla näkyvyyttä, mainetta pidettynä, lisää tykkäyksiä ja ehkä taas uusia kutsuja. Jos kyseessä on vaikka harrastus, silloin voi olla kyseessä halu saada sosiaalista tukea harrastukselle.

Kokemukseni mukaan ihmiset, jotka jakavat vähemmän kuvia muiden näkemisestä ovat aidommin aikaa tuttujensa kanssa viettäviä. Eivät kaikki tietenkään ja moni voi olla yksinäinen. Jatkuva sosiaalisten kuvien jakaminen voi kuitenkin liittyä juuri kulissien takaisiin paljastuksiin.

Voi se some-elämäkin olla valetta.

Vierailija kirjoitti:

Some-kuvien jakaminen muiden kanssa tehdyistä asioista kertoo usein halusta hyötyä ihmissuhteista. Kuvissa esiintyvät usein haluavat saada kuvilla näkyvyyttä, mainetta pidettynä, lisää tykkäyksiä ja ehkä taas uusia kutsuja. Jos kyseessä on vaikka harrastus, silloin voi olla kyseessä halu saada sosiaalista tukea harrastukselle.

Kokemukseni mukaan ihmiset, jotka jakavat vähemmän kuvia muiden näkemisestä ovat aidommin aikaa tuttujensa kanssa viettäviä. Eivät kaikki tietenkään ja moni voi olla yksinäinen. Jatkuva sosiaalisten kuvien jakaminen voi kuitenkin liittyä juuri kulissien takaisiin paljastuksiin.

Tämä on mennyt joillakin aivan yli. Tiedän ihmisen, joka - omien kuvien ohessa - julkaisi jotakin vanhoja kuvia Face-ryhmissä. Ei tässäkään mitään, mutta seurasi silmä tarkkana tykkäämisiä jotka sitten informoi tyyliin *jo yli 800 tykkäystä*. Tämä selkeästi motivoi häntä touhuun 🤔

Vierailija kirjoitti:

Ensiavussa oli joskus sääntö, että hiljaisimmat onnettomuuden uhrit tarvitsevat eniten apua. Ääneen valittavilla uhreilla on vielä elämän voimaa toisin kuin pyörtyneillä jne. Pätisikö tämä sama periaatte pääpiirteittäin henkiseen hyvinvointiin? - Suureen ääneen valittajilla on voimia, elämänhalua ja sosiaalisia suhteita, mutta hiljaisilla, masentuneilla ja aidosti yksinäisillä ei ole enää voimia ja tahtoa vaatia apua.

Kyllä se vähän näin tuntuu menevän. Traumatisoituneimmilla on usein jo niin paha luottamuspula muihin ihmisiin ja mieletön määrä ohittamista, mitätöintiä ja kohtaamattomuutta kokemuspankissa että jossain vaiheessa kuka tahansa luovuttaa. Myös sekin että jos on täydellisessä lamaannuksen tilassa, tai sitten päinvastoin täysissä adrenaliineissa 100% ahdistuneena niin eipä siinä itseilmaisu kovin hyvin onnistu.