Isäni sanoi kuolinvuoteellaan, että kyllä oli surkea ja mitätön elämä

Jospa se ei ollut sellaista elämää jota hän itse halusi.

Oliko hän jostain katkera mistä sulla ei ole tietoa.

Ikuisuuden ja maailman mittakaavassa jokaisen elämä on juuri tuollainen. Isäsi oli rehellinen ja nöyrä ihminen. Arvostan.

Ehkä olisi halunnut luoda jotain sensaatiomaista, kun eli.

Vierailija kirjoitti:

Ehkä olisi halunnut luoda jotain sensaatiomaista, kun eli.

Tuli sama mieleen - vähintään julkaista historiikkinsa/elämäkertansa. Insinööreillä on usein noita ihmeellisiä suuruusfantasioita.

Oman onnensa seppä.

Elämässä on muutakin kuin materia ja että on saavutettu ja nähty sitä sun tätä, tehty se mitä oppikirjan mukaan ihmisen kuuluisi tehdä.

Kilttimiehellä nyt tuppaa olemaan sellainen elämä 🥺

No vanhempien elämästä ja ajatuksista on kuitenkin vaikeaa sanoa. Hän olisi ehkä nuorempana halunnut olla jotain suurta, jättää itsestään merkin historiaan tai jotain. Kaikki eivät unelmoi pienesti. Ehkä on ajautunut perusporvarilliseen elämään vaikka haaveillut jostain muusta. Ehkä odottanut itseltään enemmän. Vaikeaa sanoa, mutta ei kannata tietysti ottaa itseensä. Tietysti surullista sinänsä että ei kuollut tyytyväisenä itseensä, mutta se on ollut hänen taakkansa. Enemmän miettisin itse, että en kuolisi samoin, vaan että uskaltaisin tehdä tai ainakin yrittää tehdä ja kokea ne asiat joista haaveilen. Otan osaa suruusi.

Haaveili olevansa kuuluisa insinööri. Pystyttävänsä oman eiffel-tornin.

Ehkä hän ei kuitenkaan aina ajatellut noin? Kuoleman läheisyys saa mielen heittelemään.

Olisi halunnut olla peräkammarin poika mutta nainen vei. :(

Kuulostaa todella kurjalle, jos elämän viime hetkillä tuollainen ajatus pyörii mielessä. Toista se oli mummollani, pula-ajan elänyt ihminen, jaksoi aina iloita esimerkiksi tiskikoneesta tai leivänpaahtimesta. Oli pieneen tyytyväinen ja näki hyvää kaikessa. Lähdön ollessa lähellä tunsi itsekin olevansa siihen valmis, kaikki oli eletty, mitä hän oli halunnutkin.

Elämänasenne varmasti vaikuttaa, samoin kuin se, millaiseen elämään sitä sitten lopulta on tyytyväinen. Riittääkö pelkkä eläminen vai pitäisikö juurikin olla jotain "suurenmoista". Sellaisen jahtaaminen vain ei taida johtaa mihinkään.

Vierailija kirjoitti:

Ehkä hän ei kuitenkaan aina ajatellut noin? Kuoleman läheisyys saa mielen heittelemään.

Miksi ihmeessä ei olisi ajatellut noin? Minullakin oli aivan paska elämä, vaikka perhe onkin etc.

Olisin ehdottomasti kysynyt miksi näin ajattelee. Luulen myös että joissain tapauksissa kuoleman lähestyminen voi vetää mielen matalaksi ja vaikuttaa aivokemiaankin niin että kaikki masentaa ja tuntuu mitättömältä.

Ehkä hän koki että eli perhettä varten ja omat haaveet jäi taka-alalle.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ehkä hän ei kuitenkaan aina ajatellut noin? Kuoleman läheisyys saa mielen heittelemään.

Miksi ihmeessä ei olisi ajatellut noin? Minullakin oli aivan paska elämä, vaikka perhe onkin etc.

Oli? Oletko kuollut!? Kerro meille mitä tapahtuu kuoleman jälkeen!

Olisiko lähestyvä kuolema vaan ahdistanut ja masentanut. Yleensä ihan viime hetkillä moni haluaa vetäytyä omiin oloihinsa ja käpertyä itseensä. Näin voi olla vaikka olisi ollut oikein tyytyväinen ja optimisti koko ikänsä. Epätieto ja ehkä pelko siitä mitä on kohtaamassa tai kostaako enää mitään saa varmasti mielen sekaisin.

Jospa kehtasi olla ensimmäistä kertaa elämässään rehellinen. Yhteiskunnan orjana suoritettu elämä on kieltämättä _scheissea_.

Tästä tulee mieleen vaan, että ette vissiin paljon jutelleet mistään todellisista asioista isäsi kanssa? Tunsitko isääsi ollenkaan?