Suomalaiset ovat yksinäisiä. Miksi me ei osata hoitaa tätä ongelmaa?

Suuri osa vain valittaa eikä oikeasti edes halua seuraa. Olen vuosia etsinyt ystäviä somesta. Ei vain onnistu. Johonkin se lopahtaa sillä toisella osapuolella. Nyt viimeksi uuden kaverisovelluksen kautta viestitteli samassa kaupungissa asuvan ihmisen kanssa. Aluksi vastasi heti viesteihin. Nyt ei ole kuulunut mitään yli viikkoon.

Vierailija kirjoitti:

Suuri osa vain valittaa eikä oikeasti edes halua seuraa. Olen vuosia etsinyt ystäviä somesta. Ei vain onnistu. Johonkin se lopahtaa sillä toisella osapuolella. Nyt viimeksi uuden kaverisovelluksen kautta viestitteli samassa kaupungissa asuvan ihmisen kanssa. Aluksi vastasi heti viesteihin. Nyt ei ole kuulunut mitään yli viikkoon.

Monet ovat introverttejä, tämä on hieman vaikea yhtälö kieltämättä. Kyllä introverttikin on yksinäinen, jos ei löydä yhteyttä ympärilleen, mutta ei kuitenkaan välttämättä arjen keskellä ole energiaa tai osaamista tehdä asialle tarpeeksi, kun ystävystyminen vaatii suht paljon vaivaa.

Some tuo uusia mahdollisuuksia, mutta on kuitenkin hieman epäluonteva tapa tutustua (ainakin minulle). Tuntuu että vanhanaikaisessa kulttuurissa ihmisten tapaaminen oli luontevampaa.

Elämänrytmin rauhoittaminen auttaisi, nyt ei ole aikaa muodostaa uusia ihmissuhteita, jos ei sitten sattumalta satu vastaan vaikkapa työn kautta

Puhummeko absoluuttisesta yksinäisyydestä (ei kavereita, perhettä, tuttuja, kumppania) vai lähinnä yksinäisyyden tunteesta, vaikka sulla olisikin kavereita ja lähipiiriä?

Koska yksinäisyyden tunteeseen tuskin voidaan apua saada, kun silloin pitäisi kokea olevansa ymmärretty ja tunte kuuluvansa porukkaan. Absoluuttiseen yksinäisyyteen sen sijaan voidaan tietenkin yrittää koota näitä "absoluuttisen yksinäisiä" vaikka yhteen. Toinen juttu on, tuottaako se mitään tuloksia. 

Mä käytän hoitomuotona pitkiä lomia pattayalla.

Just mietin että Suomessa on tää ilmasto ihan oikeasti todella haastava sosialisoimisen kannalta! Kesällä kaikki herää hetkeksi eloon, on luonnollisia paikkoja avata keskustelua ja kohdata ihmisiä, ihmiset ovat vähän rennompia ja avoimempia sen talvijurottamisen sijaan. Ulkoa ei ole hirveä kiire pois, okei hellejaksot mutta nekin on jotenkin semmoinen yhdistävä asia, voi taivastella yhdessä kuinka kuuma onkaan. Itse olen talvisin semmoinen ettei oikein kiinnosta kuin käpertyä vilttiin ja tehdä vaan pakolliset asiat kun sitä energiaa ei vaan ole.

Tässä nyt ei valitettavasti ollut mitään ratkaisun tynkääkään, kunhan avauduin. 😅

Jos uskoo Jeesukseen niin ei ole koskaan yksin.

Vierailija kirjoitti:

Ihan oma ongelma, no vanhukset poislukien. Jos ei osaa olla sellainen ihminen jonka kanssa muut viihtyvät, ei sille yhteiskunta mitään voi.

Mulla on ollut näitä ystäväksi haluavia, itsekkäitä ovat eivätkä osaa ottaa muita huomioon.

Tämä!! Juuri tämä! Ei yhteiskunnan tarvitse tehdä mitään yksinäisyyden poistamiseksi, vaan jos joku haluaa oikeasti ystävän, niin sitten pitää tutkailla hieman itseään ja katsoa miksi ei ole itse kyennyt olemaan tähän mennessäkään ystävä kenellekään. Asia ei ole kaikkien muiden vika, vaan itsestä löytyy se syypää asiaan. Maailmassa on kuitenkin aika monta ihmistä, mutta jos itselle ei mikään kelpaa, niin ei voi mitään.

Koska suomalaiset eivät voi sietää toisiaan, ovat täysin sairaalloisesti addiktoituneet puhelimiinsa ja someen (siinä määrin että lapset oppivat puhumaan myöhässä kun ei kotona kuule enää puhetta).

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihan oma ongelma, no vanhukset poislukien. Jos ei osaa olla sellainen ihminen jonka kanssa muut viihtyvät, ei sille yhteiskunta mitään voi.

Mulla on ollut näitä ystäväksi haluavia, itsekkäitä ovat eivätkä osaa ottaa muita huomioon.

Tämä!! Juuri tämä! Ei yhteiskunnan tarvitse tehdä mitään yksinäisyyden poistamiseksi, vaan jos joku haluaa oikeasti ystävän, niin sitten pitää tutkailla hieman itseään ja katsoa miksi ei ole itse kyennyt olemaan tähän mennessäkään ystävä kenellekään. Asia ei ole kaikkien muiden vika, vaan itsestä löytyy se syypää asiaan. Maailmassa on kuitenkin aika monta ihmistä, mutta jos itselle ei mikään kelpaa, niin ei voi mitään.

Entäs kun ne kaikki muut ihmiset sattuvat olemaan kuvaamasi tapaisia?

Vierailija kirjoitti:

Jos uskoo Jeesukseen niin ei ole koskaan yksin.

Uskon Jumalaan, mutta kyllä hälle kiukuttelin yksinäisyydessäni, ettet sä ole mua täällä konkreettisesti halaamassa.

Noh, nyt on kolme lasta. En ole ikinä yksin.

Vierailija kirjoitti:

Suuri osa vain valittaa eikä oikeasti edes halua seuraa. Olen vuosia etsinyt ystäviä somesta. Ei vain onnistu. Johonkin se lopahtaa sillä toisella osapuolella. Nyt viimeksi uuden kaverisovelluksen kautta viestitteli samassa kaupungissa asuvan ihmisen kanssa. Aluksi vastasi heti viesteihin. Nyt ei ole kuulunut mitään yli viikkoon.

Jaaha, että toisella lopahti? Mitäs sinä kirjoittelit? Ehkä sinun kirjoituksissa oli sen verran outoja juttuja, että homma lopahti?

Kirjoittelin jonkun aikaa entisen koulukaverini kanssa. Tämä koulukaverini oli ollut ihan hyvä kaverini ala-asteella ja hän otti minuun yhteyttä vanhan kaveruuden takia. Alku oli ihan kivaa ja mukavaa rupattelua, mutta sitten juttu siirtyi kokonaan ja tyypiltä alkoi tulla niin lennokasta juttua, että en todellakaan halunnut enää lukea niitä. Yritin palauttaa jutut vähän tasaisempiin aiheisiin, mutta toisella oli jäänyt levy jumiin ja siihen se lopahti. En meinaa enää vastata hänelle, mutta jos joskus näemme, niin moikkaan kyllä. En tarvitse riesaa elämääni.

Vierailija kirjoitti:

Puhummeko absoluuttisesta yksinäisyydestä (ei kavereita, perhettä, tuttuja, kumppania) vai lähinnä yksinäisyyden tunteesta, vaikka sulla olisikin kavereita ja lähipiiriä?

Koska yksinäisyyden tunteeseen tuskin voidaan apua saada, kun silloin pitäisi kokea olevansa ymmärretty ja tunte kuuluvansa porukkaan. Absoluuttiseen yksinäisyyteen sen sijaan voidaan tietenkin yrittää koota näitä "absoluuttisen yksinäisiä" vaikka yhteen. Toinen juttu on, tuottaako se mitään tuloksia. 

En puhu syrjäytyneistä (absoluuttisesta yksinäisyydestä), vaan ihan tavallisista ihmisistä. Hyvin moni tuntuu olevan yksinäinen. Ihmissuhteita löytyy, mutta ne ovat jotenkin löyhiä ja "kaikki pärjäävät omillaan". Harvalla on läheiset verkostot esim. perheeseen tai sukuun. Ap

Vierailija kirjoitti:

Pitää olla tietyn ikäinen, kokoinen, näköinen, painoinen, värinen, suuntauksinen, yhtä köyhä tai hieman köyhimpi kuin itse, samaa siviilisäätyä, samassa elämänvaiheessa, tykätä just samoista asioista, asua samanlaisessa asumismuodossa kuin itse jne. vaatimuksia on kymmeniä.

Minusta tuntuu, että tässä on suomalaisten yksinäisyysongelman ydin. Ystävystymään lähdetään ikään kuin väärästä päästä eli ulkoisten seikkojen perusteella. Täällä monille vaikuttaa olevan tärkeää se, että ystävä on tismalleen samassa elämäntilanteessa kuin itse on, samaa sukupuolta ja samaa ikä- ja sosiaaliluokkaa. Puitteet ovat tärkeämpiä kuin sisältö. Sitten moni kuitenkin valittaa ystävistään, kuinka he ovat itsekkäitä, kiireisiä, päällepäsmäröiviä eikä yhdessäolo muutenkaan oikein suju. Jos ihmiset malttaisivat pysähtyä miettimään, mitä piirteitä ja ominaisuuksia he ystävässä arvostavat ja millaisia ystäviä he itse ovat toisille, voisivat ystävyyssuhteetkin olla terveempiä ja antoisampia. Lika barn leka bäst mutta pelkkien ulkoisten kriteerien varaan ei ystävyyttä välttämättä kannata rakentaa.

On todella vaikeaa löytää ystäviä. Muutin toiselle paikkakunnalle. Olen pienten lasten äiti, joten uskoin sitä kautta tutustuvani uusiin ihmisiin ja perheisiin. Toki korona pilasi aika paljon, mutta kyllä ihmiset ovat niin kiireisiä omissa elämissään ilmeisesti, ettei ole aikaa ja tilaa muille. Oudointa on, että aikuiset äidit puhuvat kun olisi niin kiva nähdä, mutta yksi toisensa jälkeen ghostaa eikä vastaa mitään kun yrittää ehdottaa tapaamista.

Mulla on tärkeitä lapsuuden ja nuoruuden ystäviä vuosien takaa entisellä kotipaikkakunnalla, joten en ihan allekirjoita tuota edellisten kommenttia, että itsessäni olisi ihan kauheasti ainakaan vikaa.

Koen itseni yksinäiseksi kun ei ole ihmisiä, joiden kanssa viettää livenä aikaa. Pelkään, että se periytyy lapsille kun ei ole lapsillakaan vielä omia kavereita.

Vierailija kirjoitti:

Koska suomalaiset eivät voi sietää toisiaan, ovat täysin sairaalloisesti addiktoituneet puhelimiinsa ja someen (siinä määrin että lapset oppivat puhumaan myöhässä kun ei kotona kuule enää puhetta).

Tässä on kenties ikävä kierre. Siihen someen addiktoidutaan helposti, koska se lievittää yksinäisyyttä. Jne..

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Suuri osa vain valittaa eikä oikeasti edes halua seuraa. Olen vuosia etsinyt ystäviä somesta. Ei vain onnistu. Johonkin se lopahtaa sillä toisella osapuolella. Nyt viimeksi uuden kaverisovelluksen kautta viestitteli samassa kaupungissa asuvan ihmisen kanssa. Aluksi vastasi heti viesteihin. Nyt ei ole kuulunut mitään yli viikkoon.

Jaaha, että toisella lopahti? Mitäs sinä kirjoittelit? Ehkä sinun kirjoituksissa oli sen verran outoja juttuja, että homma lopahti?

Kirjoittelin jonkun aikaa entisen koulukaverini kanssa. Tämä koulukaverini oli ollut ihan hyvä kaverini ala-asteella ja hän otti minuun yhteyttä vanhan kaveruuden takia. Alku oli ihan kivaa ja mukavaa rupattelua, mutta sitten juttu siirtyi kokonaan ja tyypiltä alkoi tulla niin lennokasta juttua, että en todellakaan halunnut enää lukea niitä. Yritin palauttaa jutut vähän tasaisempiin aiheisiin, mutta toisella oli jäänyt levy jumiin ja siihen se lopahti. En meinaa enää vastata hänelle, mutta jos joskus näemme, niin moikkaan kyllä. En tarvitse riesaa elämääni.

Minkätyyppistä juttua? Ihan vaan mielenkiinnon pelotanko ihmisiä pois keskustelun aiheillani.

Vierailija kirjoitti:

On todella vaikeaa löytää ystäviä. Muutin toiselle paikkakunnalle. Olen pienten lasten äiti, joten uskoin sitä kautta tutustuvani uusiin ihmisiin ja perheisiin. Toki korona pilasi aika paljon, mutta kyllä ihmiset ovat niin kiireisiä omissa elämissään ilmeisesti, ettei ole aikaa ja tilaa muille. Oudointa on, että aikuiset äidit puhuvat kun olisi niin kiva nähdä, mutta yksi toisensa jälkeen ghostaa eikä vastaa mitään kun yrittää ehdottaa tapaamista.

Mulla on tärkeitä lapsuuden ja nuoruuden ystäviä vuosien takaa entisellä kotipaikkakunnalla, joten en ihan allekirjoita tuota edellisten kommenttia, että itsessäni olisi ihan kauheasti ainakaan vikaa.

Koen itseni yksinäiseksi kun ei ole ihmisiä, joiden kanssa viettää livenä aikaa. Pelkään, että se periytyy lapsille kun ei ole lapsillakaan vielä omia kavereita.

Juuri tällaisia tilanteita tarkoitin. Tavallisia, mukavia ihmisiä, jotka tuntevat olonsa yksinäisiksi. Tuntuu olevan todella yleistä. Ap

Vierailija kirjoitti:

Koska suomalaiset eivät voi sietää toisiaan, ovat täysin sairaalloisesti addiktoituneet puhelimiinsa ja someen (siinä määrin että lapset oppivat puhumaan myöhässä kun ei kotona kuule enää puhetta).

Pöh.

Syytät siis muita ystävättömyydestäsi?

Minulla on ystäviä ja ihana perhe. Mieheni on paras ystäväni ja muitakin ystäviäni olen löytänyt aikaa ennen kännyköitä. Olen löytänyt uusia ihania ihmisiä myös kännyköiden aikana mm. harrastusten kautta. Esimerkiksi maastopyöräillessä ei paljoa kännykkää tuijoteta, ei myöskään Lapissa vaelluksilla, koska kenttää ei ole ja kirjoja lukiessa ei kännykkä ole se juttu. Veikkaanpa siis, että sinulla on ongelma, ei kaikilla muilla.

Kun alkoi työnantaja ja virkavallan liitto. Maamme on kuollut.