Millainen ihminen ei välitä omista iäkkäistä vanhemmistaan?

Odottaako tämä itsekäs sisar perintöä kieli pitkällä?

Semmonen jota on lapsesta asti nälvitty syyllistetty ja ollut aina musta lammas. Eli lapsuudesta voi johtua

Suosikit vs ei niin tärkeät lapset. Noin saattaa sitten käydä. -sivusta

Minä välitän hyvin vähän. Vanhempani ovat olleet minua kohtaan ilkeitä ja väkivaltaisia, lapsena tulin pahoinpidellyksi lukemattomia kertoja. Aikuisena mikään mitä teen ei ole heille kelvannut, valitsin väärän ja huonon ammatin, huonon miehen, lapseni ovat väärän näköisiä kun ovat miehen suvun piirteet perineet, käytän vääränlaisia vaatteita ja teen vääränlaista ruokaa jne. Jos jossain asiassa olen vanhempiani auttanut olen senkin tehnyt väärin. Siskoni on aina ollut vanhempieni suosikki, mutta nyt kun vanhemmat ovat vanhentuneet ovat alkaneet enemmän ilkeillä siskollekin. 

Apu jonka vanhempani tulevat saamaan siinä kohtaa kun eivät enää pärjää, on se että voin tehdä heistä huoli-ilmoituksen ja hoitakoot yhteiskunta tai jättäköön hoitamatta. 

Kysymys oli, millainen ihminen ei välitä omista iäkkäistä vanhemmistaan. Vastaus on: sellainen, joka ei välitä omista iäkkäistä vanhemmistaan.

Miettikääpä tuota.

Minä oon ollut täysin uupunut omien muistisairaiden vanhempieni hoitamiseen ja auttamiseen. Palkaksi heiltä saa vielä usein haukut. Jossain kohtaa pitää valita uhraako itsensä ja oman terveytensä kokonaan vai laittaako rajat sille kuinka paljon jaksaa auttaa. 

narsistilla on aina se oma kultalapsi ja sitten se toinen. yleensä se toinen "jostain kumman syystä" ottaa oman henkensä...

Oma isä on lähes 80-vuotias. Asutaan samassa kaupungissa. Joskus harvoin nähdään. Vielä ihan kunnossa. Millä lailla pitäisi erikseen välittää?

Tulen toimeen vanhempieni kanssa, mutten viitsi ajaa joka päivä 200 kilometriä suuntaansa.

Totta kai välittää, jos on ollut hyvät ja rakastavat vanhemmat. Jos taas ei, miksi välittäisi?

Vierailija kirjoitti:

Oma isä on lähes 80-vuotias. Asutaan samassa kaupungissa. Joskus harvoin nähdään. Vielä ihan kunnossa. Millä lailla pitäisi erikseen välittää?

Hienoa kun isäsi on noin hyvässä kunnossa. Mitä teet siinä vaiheessa jos häneltä muisti menee, ei kykene enää huolehtimaan itsestään, ei muista syödä, ottaa lääkkeet miten sattuu tai jättää ottamatta, pissaa housuun, hoivakotiin ei pääse ja kotona on heitteillä paitsi kotihoidosta hoitaja käy pari minuuttia paikalla kääntymässä? 

Vanhemmat tosiaan voi kohdella lapsiaan ihan eri tavalla. Minä oon kokenut lapsuuteni hyväksi, veljeni huonoksi. Myönnän että minua on suosittu. Isälle varsinkin oli kova paikka kun poikalapsi oli hiljainen ja ujo eikä "miehekäs". 

Epäilen että ei ole ihan yksi yhteen sen kanssa, millainen vanhempi on ollut, että kuinka jälkipolvi sitten kohtelee.

Siinä voi käydä vanhemmille hyvä tai huono säkä, millainen luonne lapselle kehittyy. Ei ihminen ole vain kasvatuksen tulos. Itsekin huolehdin vanhasta isästäni lähes päivittäin, mutta myös tädistäni, joka oli ihan kiva täti, mutta ei mikään superläheinen minulle lapsena. Naapurin vanha mummo kuuluu myös autettaviini. On ihan mukava auttaa aina kun voin.

Minä en välitä. En ole nähnyt vuoteen.
Lapsena he suosivat aina vanhempaa siskoani, taloudellisesti ja pitivät fiksumpana ym.
Olen vielä aikuisena korjaillut jälkiä jotka isä jätti itsetuntooni. Äiti pahoinpiteli ja oli kylmä.
Ei ole tarvetta tavata. Olen saanut elämääni ihmisiä jotka rakastavat ja ovat lämpimiä. Pelkkä sukulaisuus ja velvollisuudentunto eivät nykymaailmassa enää riitä. Ihmissuhteet ovat kaksisuuntaisia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oma isä on lähes 80-vuotias. Asutaan samassa kaupungissa. Joskus harvoin nähdään. Vielä ihan kunnossa. Millä lailla pitäisi erikseen välittää?

Hienoa kun isäsi on noin hyvässä kunnossa. Mitä teet siinä vaiheessa jos häneltä muisti menee, ei kykene enää huolehtimaan itsestään, ei muista syödä, ottaa lääkkeet miten sattuu tai jättää ottamatta, pissaa housuun, hoivakotiin ei pääse ja kotona on heitteillä paitsi kotihoidosta hoitaja käy pari minuuttia paikalla kääntymässä? 

No, isällä on "uusi" nuorempi vaimo.

Myös se voi vaikuttaa, millaiset auttamisen mahdollisuudet kenelläkin on. Lähellä asuvalla voi olla työkiireitä, lapsista huolehtimista, itsellä sairautta... Kaikilla ei ole resursseja käydä tiheästi auttamassa, eikä kaikkien muiden asioiden laittaminen sivuun vanhempien auttamisen vuoksi olisi välttämättä edes oikein - muukin asia voi olla tärkeä. Kaikki auttaminen ei välttämättä myöskään tapahdu niin, että itse käy paikan päällä, vaan harvemmin näyttäytyvä voi kotoaan käsin järjestellä ja jopa maksaa vanhemmilleen erilaisia palveluita, joiden suorittamiseen ei välttämättä tarvita lähiomaista. Itse keskittyy sitten siihen seuran tarjoamiseen :)

Biologia ei velvoita mihinkään eikä määrittele sitä, kenen kanssa on läheinen ja kenen ei. Miten monet mielenterveysongelmat johtuvatkaan siitä, että aikuiset ihmiset roikkuvat vanhemmissaan, vaikka hommat eivät toimi mitenkään. Korkea ikä ei myöskään tee ihmisistä mitään täydellisiä pyhimyksiä.

Vierailija kirjoitti:

Semmonen jota on lapsesta asti nälvitty syyllistetty ja ollut aina musta lammas. Eli lapsuudesta voi johtua

Voi olla jopa niin, että yksi jos toinekin juttu meni mynkään sen "olen paskaa"- sisäistyksen kautta.

Jossain vaiheessa sitä alkaa ynnäilemään, että miten mun vanhempani voivat olla tyyliin kansakunnan kermaa, kun minun "täytyy" olla paskaa.

No, tuossa lyhyesti oma selitykseni.

Älä sinä luule tietäväsi ulkopuolelta mitä toisten ihmisten välillä on tai mitä ihmiset tuntee. Etenkin lasten ja vanhempien väliseen suhteeseen liittyy vuosikymmenien ajalta kaikkea, mistä sinä tuskin tiedät mitään. Mitä tapahtuu tämän "ei välitä"-ihmisen elämässä tällä hetkellä, mitä hän kokee suhteessa vanhempiinsa? Omat vanhempani eivät ole osanneet irroittaa minusta vieläkään, vaikka olen jo 32 ja perheellinen. Rakastan heitä ja tiedän heidän rakastavan minua - tavallaan. Rakkaus merkitsee meille eri asioita. He eivät rakasta rajojani, itsemääräämisoikeuttani, jaksamistani, vapauttani... He näkevät minut edelleen jonkinlaisena itsensä jatkeena, näin on aina ollut. Heidän unelmiensa tulisi olla omiani, niin ammatillisesti kuin elämässä yleensä. Pyrkivät rakentamaan jatkuvasti riippuvuussuhdetta itseensä, jotta tarvitsisin heitä. Odottavat minun ja puolisoni muuttavan hoitamaan heitä kun eivät enää pärjää. Olen heille toiveiden toteuttaja. Näen heitä usein. Usein koen tulevani loukatuksi äitinä tai ihmisenä. Suhteeni heihin on kieroutunut jo hyvin aikaisessa vaiheessa. Olen ollut pienestä asti jollakin tunnetasolla se aikuinen suhteessamme. Kun he sanovat jotain, joka on pöyristyttävää kumppaninikin korviin, en osaa loukkaantua siinä hetkessä heidän lähellään. Vasta päästyäni kotiin, oma ääneni alkaa karjua että "mitä v**tua nyt taas!?, kuinka ne kehtaa... aivan absurdia settiä..." minulta voi mennä kaksi päivää kokonaan pilalle vierailun jälkeen kun oma ääneni karjuu ja puhuu itsekseen pitkiä puolustuspuheenvuoroja. Nämä huomiot tulevat muun lomassa, itse olen käyttänyt jo kauan ilmaisua "toinen käsi lyö, kun toinen hoivaa". Tein rankkaa työskentelyä lapsuuden haavojeni (ja niiden jälkeisten!) Käsittelyssä pitkälle varhaisaikuisuuteeni, melkein kolmekymppiseksi asti. Mitä enemmän annan, sitä enemmän vaatimukset kasvaa - AINA. Mikään ei riitä. Tiedän, että heillä molemmilla käy aika vähiin ja toisen muisti menee kamalaa vauhtia, haluan antaa heille isovanhemmuuden ja lapselleni isovanhemmat. Haluan olla heidän elämässään vielä kun he täällä ovat. Mutta maksan siitä kalliin hinnan. Kamalinta on kun huomaan, että myös mieheni ja pieni lapseni joutuu siitä välillä maksamaan minun kauttani. Kyllä olen heille kiitollinen elämästäni, mutta en elämääni velkaa. He valitsivat minut tähän maailmaan synnyttää. En ikinä voisi kuvitella, että oma lapseni joutuisi maksamaan minulle kiitollisuuden velkaa omasta elämästään niin kuin minä olen maksanut.

Äiti on tehnyt selväksi lukemattomilla eri tavoilla etten kelpaa koska olen väärän miehen lapsi. Miehen, jonka kanssa oli naimisissa 5v. Hänelle tulee paha olo minut nähdessään hänen omia sanoja lainatakseni.

Nyt kelpaan kun hän on 70v.
Kumma kun en ole kiinnostunut.