Naimisissa ja oman elämänsä vanki

Olen 28v nainen, 5 ja 7 vuotiaiden lasten äiti. Mies rakentaa taloa meille. Minä hoidan lapset, koiran, kodin, harrastukset yms. Syksyllä sanoin miehelle että olen tosi yksinäinen ja onneton. Koko ajan vastaukseksi olen saanut ”koita jaksaa” lapsellamme on adhd ja nyt rakennus aikana käytös on ihan räjähtänyt käsiin, kun isää ikävä ja se puretaan minuun tietenkin. Töissä oli hyvä olla, ja juttelin yhen työkaverin (miehen) kanssa, kohta juteltiin useemmin ja enemmän, hetken päästä hakeuduimme toistemme seuraan jatkuvasti. Mies katsoi syvälle silmiin, halusi auttaa, kysyi mitä mulle kuuluu, oli aivan ihana. Huomasin että en voinut ajatella muuta kuin häntä, tajusin että olen ihastunut, olemme miehen kanssa olleet teinistä saakka yhdessä, enkä ikinä aiemmin ole tuntenut tälläistä. Yritin vältellä tätä miestä kun tajusin tunteeni, mutta en vain pystynyt. Tämä mies tiesi koko ajan että olen naimisissa ja että rakennetaan taloa ja lapsista, mutta tunne meidän välillä tuntuu vaan niin voimaakkaalta, mitä ei pysty lopettaan. Sain paremman työpaikan, meinasin etten ota sitä vastaan, hänen takiaan. Mutta lähdin ja itkin monesti viimeset viikot koska kaipasin valmiiksi häntä niin paljon, en tiedä miten asiat meni niin mutta sovittiin että nähdään hänen kotonaan, ja siellä olen nyt käynyt joka viikko 2 kuukauden ajan, ikinä meidän välillä ei ole tapahtunut mitään, ollaan vaan juteltu. Viestitellään aamusta iltaan, kaikesta. En tiedä miten tässä kävi näin, valehtelen miehelleni mihin menen, jos halaan miestäni, ajattelen tätä toista miestä. Miehelle kenen luona salaa käyn, olen kertonut että en voi erota vaikka onneton olen, en voi tuhota miehen ja lasten elämää vaan oman onneni takia, meillä taloa vasta rakennetaan, tällä hetkellä ei nähdä miehen kanssa edes, mutta kohta asutaan uudessa unelmien talossa, ja mua ahdistaa vaan käydäkki siellä koska se on kaikki mitä ikinä olen halunnut, ja samaan aikaan en pysty ajattelemaan kuin tätä toista miestä. Hän on sanonut että tekis mitä vaan puolestani ja ettei ole ikinä tavannut ketään kaltaistani. Tää kaikki on vaan niin sydäntä raastavaa ja ihan sama mitä teen särjen oman sydämeni ja jonkun muunki, tähän tarinaan ei taida olla onnellista loppua olemassa. Enkä haluisi satuttaa ketään.. tuntuu kuin olisin oman elämäni vanki enkä pysty toiminaan järkevästi, järki sanoo että tämä on väärin, mutta sydän vaan haluaa tämän miehen lähelle.