Lue keskustelun säännöt.
Millä mielellä odotitte toista lastanne? Vieläkö muistatte..
20.02.2010 |
Minä odotan tokaa, enkä voi väittää olevani huippuinnoissani aina. Tarkoituksella toinen tulossa, mutta esikoisen kanssa kaksi ekaa vuotta olivat helvetillisen rankkoja, ja jännittää jo valmiiksi miten jaksaa toisen kanssa. Jos taas koliikit yms. Välillä miettii, olisiko pitänyt jättää yhteen lapseen, sitten taas ajattelee että esikoinen tarvitsee sisaruksen ja myöhemmin mukavaa kun on useampi lapsi. Mutta tässä odotusaikana moni asia pyörii mielessä, mitä taas edessä..
Kommentit (4)
Mulle olisi tehnyt hyvää olla välillä töissä ja saada etäisyyttä kotiin, mutta kun työtä ei ollut, ajattelimme että annetaan toiselle mahdollisuus tulla heti. Sitten ehdin tehdä työtä vielä vuosikymmeniä.. kun vaan osaisi tsempata itsensä tähän kotielämään! Ja taas yövalvomisiin jne. Osaisi ottaa rennommin. Mies sanoo että on nyt valmiimpi, niin kovasti toivon että olisikin enemmän mukana vauvanhoidossa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Meillä taas ensimmäisen kanssa on ollut niin ihanaa, että pakko oli saada toinen. Nyt vähän hirvittää, kun tietää kuinka paljon rankempaa kahden kanssa on. En ole ehtinyt kauheasti edes miettimään tätä uutta kun on niin paljon hommaa töissä ja kotona ja esikoisen kanssa. Kävin juuri ekassa ultrassa ja hämmästytti että joo, on sielä tosiaan vauva masussa, jaahas. Selvästi olen vähemmän neuroottinen kuin ekan raskauden kanssa.
Meilläkin yksi iso syy on se että haluttiin ekalle sisarus ettei tarvitse yksin kotona olla kun eletään aika epäsosiaalista elämää - vaikka tietäähän se, että tappeluksihan se sitten menee. Mutta oppiipahan sitten tappelemaan : )
Hiukka hirvittää se eka puoli vuotta kun sitä on niin paketissa sen vauvan kanssa. Lähinnä jännittää, miten saa varastettua aikaa ensimmäiselle lapselle ettei koe jäävänsä ihan syrjään. Mutta kyllä se kai siitä, vähän myöhästä katua : D
Toisaalta olin tosi onnellinen että olin taas raskaana, toisaalta pelkäsin taas keskenmenoa tai että muuten sattuu jotain.
Olin ehtinyt ekan ja tokan välillä käydä töissä ja tehdä kaikenlaista kodin ulkopuolella, nukkua univelat oikeen kunnolla pois ja olin siltä osin kyllä tosi valmis toiseen lapseen.
Hyvää tekee taas välillä olla kotona ja vaan keskittyä kotielämään. Nyt taas jaksaa.
Täällä odotetaan myös toista, ihan loppusuoralla jo kohta (rv. 35+5) ja tunnelma on lähinnä utelias. Meillä esikoinen nyt 5v ja eka vuosi, ehkä toinenkin oli aikamoista tappelua. Nyt kuitenkin mieli on innostunut ja kiinnostunut, että osaakohan sitä suhtautua asioihin nyt toisella tavalla. Lisäksi uusi mies, jolta toivon enemmän tukea haastavaan ekaan vuoteen. Kyllähän sitä kaikenlaista miettii, mutta nyt ainakin lohduttaa se, että se kaikki loppuu aikanaan ja elämää on vielä vauvavuoden jälkeenkin :)