Mies ei pysty koskaan olemaan onnellinen lasteni saavutuksista/puolesta, mitä tehdä?

Seurustelemme viidettä vuotta yhdessä, kummallakin lapset aiemmasta liitosta. Suhteen aikana on alkanut korostumaan miehen kykenemättömyys iloita minun lasteni saavutuksista ja onnesta. Itse olen aina myös hänen lastensa onnessa mukana samoin kuin kannustan tärkeissä tilanteissa. Koen asetelman hyvin epäreiluksi ja jotenkin koen, että mies odottaakin asian olevan näin.

Kun hän on ylpeä ja onnellinen lastensa saavutuksista yms., niin pahoittaisi hän takuulla kovasti mielensä, jos en siinä onnessa olisi mukana tai olisin välinpitämätön tms. Esim. miehen musiikkia harrastavalla lapsella on konsertteja aina silloin tällöin ja omasta halustani olen lähtenyt niihin mukaan, onhan ne hienoja hetkiä ja ymmärrän myötäisesti, kuinka tärkeitä hetkiä nuo lapsille ja heidän vanhemmilleen on, tottakai! Tasan ei mene tämä osallistuminen ollenkaan ja se näkyy yhä selvemmin. Etenkin vanhin poikani, missä tahansa onnistuukaan tms, niin mies tuntuu aina keksivän jotakin negatiivista tai latistavaa sanottavaa, yhä useammin ajattelen, että ei kai aikuinen mies voi olla kateellinen lapsen saavutuksista?!

Nyt kun pojalla oli sotilasvala ja tilaisuus oli tietenkin koskettava ja hieno minusta äitinä ja kerroin siitä liikuttuneena miehellekin (emme asu yhdessä), niin ensimmäinen kommentti oli, ettei hän edes muista armeija-ajastaan kyseistä päivää, matkan kyllä sinne, mutta itse päivä ei ollut kummempi muiden joukossa kuulemma. Monta muuta tärkeämpää päivää ja tapahtumaa kuulemman armeijasta muistaa, mutta tuo päivä nyt ei ollut juuri mitään... Kysyi kuitenkin muutakin tilaisuudesta ja valamarssista ja kun kerroin, niin siihen alettiin kertomaan päälle miten se oli ennen paljon kovempi juttu huonoilla varusteilla ja kovissa olosuhteissa. Kerrottiin juurta jaksain, omia muistoja ja kokemuksia tuolta marssilta - se kyllä muistui tarkasti mieleen. Minäpä sitten vaikenin ja lopetin tuon kokemuksen jakamisen, joka oli ollut minulle tärkeä ja ikimuistoinen. Tuli paha mieli ja jälleen kerran sain huomata, että mies ei tasapuolisesti pysty onnestani eikä lasteni onnesta iloitsemaan, vaikka se ei häneltä mitenkään ole pois.

Olen alkanut miettimään, että voiko tällaisella suhteella olla tulevaisuutta ja haluanko jatkaa ja jakaa elämääni miehen kanssa, joka käyttäytyy näin. Mitä ajatuksia teissä asia herättää? Vaikka lapset ovatkin kohta isoja aikuisia jo kaikki, niin en silti halua jakaa heidän maailmaansa luultavasti ihmisen kanssa, joka ei pysty osallistumaan yhteiseen iloon.