Lue keskustelun säännöt.
Onko vanhempasi laiminlyöneet huolenpitoasi?
09.02.2022 |
Jos on, niin miten?
Olen itse +30v perheenäiti ja olen viime vuosina jopa katkeroitunut siitä kuinka ns pienellä vaivalla vanhempani olisivat voineet minua hoitaa ja auttaa paremmin. Vanhempani ovat molemmat lukeneita ihmisiä, eikä meillä ole ollut rahallisesti tiukkaa, joten osaamista ja resursseja olisi kyllä ollut.
Minusta pidettiin kyllä päälle päin hyvää huolta. Oli puhtaat vaatteet, lapsille/nuorille tärkeitä tavaroita ja ruokaa kaapissa. Lomalla päästiin huvipuistoon.
Mutta esimerksi vanhempani eivät välittäneet mitä söin. Kukaan ei laittanut minulle aamu/väli/iltapalaa edes ollessani esikoulussa. Söin aina kaapista sokeria, kaakaojauhetta ja karkkeja nälkääni. Muistan eläneeni lähes pelkällä sokerilla niin kauan kun olen vanhemmillani asunut. Olin niin laiha, että vanhemmat vain sanoivat että kunhan jotain syön. Minulla oli anemia ja muitakin puutostiloja, mutta ei vanhemmat asiaan koskaan mitenkään puuttuneet. Ostivat vain vitamiineja (eivätkä edes katsoneet söinkö niitä).
Vanhempani eivät koskaan auttaneet minua missään läksyissä tai lukeneet minulle satuja. En meinannut millään oppia lukemaan ja olin todella ujo. Pelkäsin mennä kouluun. Ala-asteella sain jopa 4 arvosanoja kokeista (koska tosiaan pelkäsin koulua, enkä oppinutkaan siksi mitään). Äitini vain huusi ettei minusta tule mitään.
Kärsin syömishäiriöstä 15-18 ikävuodet. Lenkkeilen kaikki vapaa-ajan ja söin lähinnä rasvatonta jugurttia. Söin ulostuslääkkeitä. Kerran sanoin äidilleni itkien että olen koukussa ulostuslääkkeisiin. Äitini vain nauroi minulle. Yksi poikaystäväni sanoi minulle kerran että laihduta kaksi kiloa, koska pohkeeni ovat liian isot. (Olin tuolloin n.162cm ja 45kg). Sanoin äidilleni asiasta ja hän sanoi että kai sinä nyt laihdutat jos hän haluaa. Olin tuolloin juuri "parantumassa" syömishäiriöstä, jota siis kukaan ei koskaan muka huomannut.
Näitä asioita olisi vaikka kuinka paljon....minua vielä tänäkin päivänä itkettää, että miksei vanhempani huolehtineet minusta. Aina piti kaikesta selvitä yksin. Tunteita ei saanut näyttää tai ne ohitettiin.
Onko muilla vastaavia kokemuksia?
Kommentit (11)
Voi tsiisus, että sinulla on olevinaan ongelmat! Jossa listaisit mielummin ne hyvät puolet ja lopettaisit turhien asioiden jahkailut. Jos isoin ongelmasi oli lapsuudessasi se, että sinua ei passattu, vaan söit mitä mieli teki ja kaapista löytyi (ja sieltähän löytyi), niin hohhoijaa vaan.
Sinun pitäisi nyt astua sellaisten ihmisten saappaisiin, joilla on ollut oikeita ongelmia. Sellaisia on nytkin ja voisit vaikka alkaa auttamaan vapaaehtoisena teinejä, joilla ei ole yhtään mitään.
Kasva ap aikuiseksi, hanki jotain hyödyllistä tekemistä ja lopeta säälittävä typerä volina turhasta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei katsottu, että menen ajoissa nukkumaan. Vanhemmat menivät aiemmin ja itse jäin tuijottamaan telkkarista liian pelottavia myöhäisillan ohjelmia.
Harvoin löytyi kaapeista särkylääkettä tai terveyssiteitä, jotka olisivat olleet aika tarpeellisia kolmen teini-ikäisen tyttären perheessä.
Lapsia ei viety lääkäriin kuin äärimmäisessä hädässä (jos silloinkaan) ja muistona tästä minulla on karmea arpi kädessä, laitettiin vaan laastari päälle ja toivottiin parasta. Haava olisi ehdottomasti vaatinut tikit eikä varmaan olisi parantuminenkaan kestänyt niin kauan.
Yläasteella mulla oli poissaoloja vaikka kuinka paljon ja näihin ei kukaan kotona (eikä koulussakaan) puuttunut.
Kyllä...olin pahasti koulukiusattu mutta kukaan ei puuttunut. Vähäteltiin ja kerrottiin omia kokemuksia "kerran yksi tyttö veto hiuksista koulussa." Harrastuksiin ei jaksettu viedä, ts en saanut harrastaa mitään koska ei jaksettu viedä. Vasta myöhemmin, lähempänä ylä-kouluikää sain harrastaa, ite piti mennä. Meillä oli auto mutta sitä ei käytetty "ettei kulu." Kaikki mistä oli "vaivaa" niin sitä ei tehty. Vitamiineja tosin tais olla ja ruoka oli ok, tosin yleensä einestä. Emotionaalisesti ei kyllä oltu läsnä, tunteita ei saanut näyttää ja huudettiin. Sairastuin myös mm syömishäiriöön ja masennukseen. Syömishäiriöstä syyllistettiin ja peloteltiin "joudut sairaalaan letkuihin niin onko sitten kivaa!!!???" Tämmöstä. Kyllä välillä katkeroittaa ja on surullinen olo, niin paljon vastoinkäymisiä ns turhaan jotka oltaisiin voitu välttää puuttumalla ajoissa. Puolet aikuisiästä ollut kamppailua masennuksen ym kanssa. Nyt rupean olemaan ok. Pelottaa tosin osaanko nyt itse olla hyvä vanhempi omille lapsille, paljon yritän opetella nyt tunnetaitoja ym mitä en itse ikinä oppinut (tosin näistä ei kai aiemmin juuri puhuttu)
Vierailija kirjoitti:
Voi tsiisus, että sinulla on olevinaan ongelmat! Jossa listaisit mielummin ne hyvät puolet ja lopettaisit turhien asioiden jahkailut. Jos isoin ongelmasi oli lapsuudessasi se, että sinua ei passattu, vaan söit mitä mieli teki ja kaapista löytyi (ja sieltähän löytyi), niin hohhoijaa vaan.
Sinun pitäisi nyt astua sellaisten ihmisten saappaisiin, joilla on ollut oikeita ongelmia. Sellaisia on nytkin ja voisit vaikka alkaa auttamaan vapaaehtoisena teinejä, joilla ei ole yhtään mitään.
Kasva ap aikuiseksi, hanki jotain hyödyllistä tekemistä ja lopeta säälittävä typerä volina turhasta.
Jos nuo kerran eivät sinusta ole oikeita ongelmia ja laiminlyöntiä niin kerropa millainen sinun lapsuutesi oli äläkä vain hauku ja mitätöi muita! Muuten haukuillasi ei ole mitään arvoa, ovat vain tyhjänpäivästä sanaroskaa...
Oletan, ettei tuo kertomuksesi ollut provo. Tunnen suurta myötätuntoa sinua kohtaan. Hyvä, maittava ja terveellinen ravitsemus on lapsen perusoikeus. Itsekeskeisiä ja väliinpitämättömiä olivat vanhempasi! Ole sinä nyt hoivaava itseäsi kohtaan!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tulin hakatuksi henkihieveriin koulussa moneen kertaan, sairaalaankin asti, mutta "rakkaudesta se hevonenkin potkii". Koulukiusaaminen oli kasarilla, varsinkin Steiner-kouluissa, aika armotonta. Äitini kyllä pyysi pari vuosikymmentä myöhemmin anteeksi, ettei tajunnut, että jotain oli vialla, kun aloin kirkua kauhusta aina kun olisi pitänyt lähteä kouluun ja tosiaan jouduin usein paikattavaksi (koulusta ehdottomasti kiellettiin kertomasta vanhemmille mitään, tai muuten). Miksei tajunnut jäi arvoitukseksi, meillä ei ollut toimeentulo- tai päihdeongelmia tai mitään, vanhempia vain ei kiinnostanut että alakouluikäinen oli usein hakatussa kunnossa. Heillä oli uraa ja parisuhdedraamaa ja sellaista, ei siinä verta vuotavia lapsia ehdi huomata. Toivon todella, että vaikka olenkin itse pienituloinen ja masentunut, jaksan aina huomata miten pienokaiseni voi ja huolehtia avioliitostani (siinä järjestyksessä). Hyvät kulissit eivät ole kaikki kaikessa.
Nykyajan hyväosaisten nuorten valitus siitä, kun eivät pääse harrastuksiin korona-aikana, on ihme valitusta verrattuna omaan elämääni, joka on ollut kuin ikuista koronakaranteenia. Minulla ei ollut mitään maksullisia harrastuksia, eikä minua kuskattu minnekään. Leikin vain kaikki päivät yksin kotona tai luin kirjaa. Lomilla ei ollut mitään erityistä tekemistä, ei käyty matkoilla edes kotimaassa. Yh-äitini oli aina töissä ja minä yksin kotona. Ei ollut isovanhempia tai ketään muitakaan sukulaisia. Ne muutama sukulainen, jotka olivat olemassa, hylkäsivät minut, enkä tiedä vieläkään, miksi.
Äitini ei juuri koskaan tehnyt ruokaa, jos teki, niin eineksistä. En saanut vitamiineja tai särkylääkkeitä, vaikka olin sairaana usein. Minua ei suojattu auringolta, olen nähnyt kuvia pikku lapsiajalta, joilloin olin ravun punainen, kun olin niin palanut.
Minäkin olin koulukiusattu eikä minulla ollut yhtään ystävää yläasteella eikä oikeastaan muutenkaan.
Äitini sanoi, että olin epätoivottu lapsi, kun olin vasta lapsi. En saanut koskaan haleja tai hellyyttä, minulle ei kerrottu, että rakastetaan tai välitetään tai että tulisi ikävä, kun muutin ulkomaille. Muutin heti, kun pystyin 18-v. yksin asumaan, koska en kestänyt kotioloja. En saanut minkäänlaista tukea - rahallista tai henkistä- olin täysin omillani. Elämä oli köyhää sinnittelyä ja välillä kärsin nälkää eikä ollut varaa mennä edes terveyskeskuksen lääkäriin. Köyhyys ja jatkuva stressi varmasti vaikuttivat nuorena aivojeni kehitykseen. Olin hyvä koulussa ja minussa olisi ollut potentiaalia vaikka mihin, jos vain olisin saanut tukea, apua ja välittämistä. Sen sijaan yliopistolla ja työpaikoillakin vain kiusattiin.
Kaikki miessuhteeni ovat olleet vähintäänkin henkisesti väkivaltaisia. Äitini ei ole koskaan ollut tukenani tai minun puolellani, on jopa syyllistänyt minua.
Tiedän, että on olemassa vieläkin onnettomampia lapsuustarinoita, joissa on ollut henkisen väkivallan lisäksi fyysistä väkivaltaa, seksuaalista hyväksikäyttöä ja turvattomuutta. Mutta heidänkin tapauksessa on mahdollista selvitä, jos on ollut edes yksi aikuinen tai ystävä, joka välittää. Minulla ei ollut. Kaikki tämä on johtanut siihen, että kärsin kroonisesta masennuksesta, johon olen syönyt lääkkeitä jo 20 vuotta ja käynyt terapioissa, mutta mikään ei ole parantanut minua. Työkyvyttömyyseläkkeelle tai edes määräaikaiselle kuntoutustuelle en ole päässyt, mutta kukaan työnantajakaan ei halua minua.
Yksityiseen Kelan tukemaan kuntoutusterapiaan ei olisi varaa eikä minulla ole ollut voimia etsiäkään terapeuttia, vaikka olen vuosikausia ajatellut, että pitäisi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Terapiat, joissa olen käynyt ovat siis olleet lyhyitä ryhmä"terapioita" julkisessa terveydenhuollossa tai kolmannella sektorilla, mutta tarvetta olisi pitkäkestoiselle oikealle psykoterapialle. T. 8
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Voi tsiisus, että sinulla on olevinaan ongelmat! Jossa listaisit mielummin ne hyvät puolet ja lopettaisit turhien asioiden jahkailut. Jos isoin ongelmasi oli lapsuudessasi se, että sinua ei passattu, vaan söit mitä mieli teki ja kaapista löytyi (ja sieltähän löytyi), niin hohhoijaa vaan.
Sinun pitäisi nyt astua sellaisten ihmisten saappaisiin, joilla on ollut oikeita ongelmia. Sellaisia on nytkin ja voisit vaikka alkaa auttamaan vapaaehtoisena teinejä, joilla ei ole yhtään mitään.
Kasva ap aikuiseksi, hanki jotain hyödyllistä tekemistä ja lopeta säälittävä typerä volina turhasta.
Jos nuo kerran eivät sinusta ole oikeita ongelmia ja laiminlyöntiä niin kerropa millainen sinun lapsuutesi oli äläkä vain hauku ja mitätöi muita! Muuten haukuillasi ei ole mitään arvoa, ovat vain tyhjänpäivästä sanaroskaa...
Herää tähän elämään hyvä ihminen, herää jo!
Ihan alkuun;
"Helsingin yliopistollisessa sairaalassa oli viime vuonna avohoidossa yhteensä 6 888 nuorta potilasta. Kymmenen vuoden takaista lukua ei ole, mutta esimerkiksi vuodesta 2014 kasvua avohoidon potilaissa on ollut 11,5 prosenttia.
Turun yliopistollisessa keskussairaalassa hoitoa sai viime vuonna 2 826 nuorta. Turun kaupungin nuorisopsykiatrian poliklinikka liitettiin alueen sairaanhoitopiiriin vuoden 2018 alussa, minkä vuoksi vertailulukuja ei ole suoraan saatavilla. Joka tapauksessa potilaita on satoja enemmän kuin vuonna 2011.
Tampereen yliopistollisen sairaalan nuorisopsykiatrian vastuualueella oli viime vuonna avohoidossa hieman yli 1 400 potilasta. Samoin kuin HUSissa, kymmenen vuoden takaista tietoa ei teknisistä syistä ole. Vuonna 2014 avohoitopotilaita oli runsaat 800.
Oulun yliopistollisen sairaalan nuorisopsykiatrisella poliklinikalla oli viime vuonna 928 potilasta. Vuonna 2011 potilaita oli alle 600.
Keski-Suomen sairaanhoitopiiristä kerrotaan, että vuonna 2010 nuorisopsykiatrian vastaanottopalveluissa Jyväskylässä oli 369 potilasta. Viime vuonna heitä oli 975."
Nämä nuoret eivät ole hoidossa sen takia, että he äiti ei tehnyt välipalaa. Kannattaa pistää kaikki oikeaan mittasuhteisiin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Joo.
Hampaistani ei pidetty huolta.
Vihanneksia ja kasviksia jne ei juurikaan syöty vaan kaikkea epäterveellistä.
0/5