Kokemuksia dissosiaatiosta/depersonalisaatiosta?

Nostan

Ei ketään?

Minuakin kiinnostaa tietää miltä tämä vaikka tuntuu sellaisessa lievemmässä muodossa.

Nosto

Up mitä nämä käytännössä tarkoittaa

Ei ole diagnosoitu mitään, mutta minulla käy joskus niin, että jos olen stressaavassa, hälyisessä tilanteessa, jossa on kiire, kaikki alkaa yht'äkkiä näyttää leijuvalta, epätodelliselta ympärillä. Tätä tapahtuu onneksi harvoin. En tiedä onko tämä juuri sitä.

Nostan, jos joku olisi paikalla...

Minä uppoudun omaan maailmaani ja vaikka joku puhuu minulle niin havahdun siihen vasta myöhemmin, ja toisaalta kuulen mutta jostain kaukaa. Tosi vaikea selittää. Epätodellinen olo. Myös kroppa saattaa tuntua todella painavalta. Havahtumisia.

Vierailija kirjoitti:

Minä uppoudun omaan maailmaani ja vaikka joku puhuu minulle niin havahdun siihen vasta myöhemmin, ja toisaalta kuulen mutta jostain kaukaa. Tosi vaikea selittää. Epätodellinen olo. Myös kroppa saattaa tuntua todella painavalta. Havahtumisia.

Ja omat kasvot näyttävät oudoilta jos peilistä katsoo

Mulla on ollut tuo nyt monta vuotta tauotta päällä. Joskus aiemmin välissä oli "normaaleja" jaksoja, mutta nykyään olen jossain rinnakkaistodellisuudessa koko ajan. Vaikea selittää, että miltä se tuntuu, mutta tavallaan kaikki näyttää ihan normaalilta, mutta tunnelma on väärä. Mulla tämä juontaa juurensa turvattomuudesta eikä minulla ole olemassa mitään turvasatamaa, joka auttaisi pysymään kiinni tutussa ja turvallisessa. Yksin täällä vaan leijailen.

Eikös nämä ole myös add oireita?

Mä olin kanssa tiedostamattani dissosioinut pienestä pitäen väkivaltaisessa kodissa, mutta vasta parikymppisenä tajusin sen, kun erään todella stressaavan tapahtuman jälkeen multa katosi tunteet kokonaan. Silloin päädyin terapiaan ja opin, mitä dissosiaatio on. Terapiaa kesti monta vuotta, ja sen seurauksena dissosiointi on vähentynyt valtavasti. Edelleen sitä tulee stressaavissa tilanteissa, mutta nykyään tunnistan sen ja kykenen palaamaan nykyhetkeen.

Mulle avainasemassa on tunnustaa, kun jokin stressaa ja vaivaa mieltä, sen sijaan, että leikkaisin itseni irti vaikeista tilanteista. Terapian avulla opin, että todella vaikeistakin ja voimakkaista tunteista selviää kyllä, ne eivät tapa mua, vaikka voivat tuntua epämukavilta. Oleellista oli turvallinen terapeutti, joka ei mennyt rikki traumoista, joita purettiin.

Välillä olin työkyvytön, koska pelkkä toisten ihmisten läsnäolo nosti mulla kauhut pintaan. Nykyään toimintakyky on parempi, pystyn olemaan läsnä eikä vanhat traumat enää juurikaan vaivaa.

Minä olen pari kertaa kärsinyt noista. Kovassa stressissä minäkin rupesin kerran "leijumaan". Minulla on alapäähän liittyvä trauma, minkä seurauksena olen pari kertaa menettänyt tunnon alapäästä. Pahin oli trauman aktivoitumisen jälkeen tapahtunut joku dissosiaatio, en tunne terminologiaa osatakseni nimetä mitä se oli. Sitä on vaikea kuvata, paras vertaus minkä keksin on se että on kuin kattila jonka kansi on mennyt pois paikoiltaan ja vinoon. Joku osa itsestä oli nytärjähtänyt vähän pois paikoiltaan. Ihan hirveä olotila jota kesti kolme päivää. Usko alkoi jo loppua. Sitten tilanne laukesi illalla nukkumaan mennessä trauman ylös tulemiseen. Se oli olotiloista päätellen jotain todella varhaista. Niin kuin keho siirtyisi sekunnin osaksi toiseen aikaan ja kehotilaan, siihen joka aikanaan syväjäädytettiin trauman mukana. Tuon trauman purkautumisella oli selvin välitön ja loppuelämän kestävä vaikutus olotilaani.

Moikka ap! Mulla on dissosiatiivinen derelisaatio/depersonalisaatiohäiriö. Kuusi vuotta kestänyt ja välillä tosi paha, välillä lähes oireeton. En ole koskaan ollut mielisairaalassa, psykoterapian olen käynyt ja käyntejä psykofyysisessä fysioterapiassa. Nämä ovat huomattavasti romahduttaneet kuntoani. Monien ammattilaistenkin on vaikea saada kiinni mistä on kyse ja ne menetelmät mitä ovat käyttäneet ovat olleet myrkkyä. Saan itseni aina parempaan kuntoon joogalla, etenkin sellaisella missä hengitys on tosi hidas ja syvä. Opamox poistaa oireet täysin mutta sitä ei tietenkään ole hyvä käyttää jatkuvasti. Mulla pahin oire on juuri se epätodellinen hullu olo. Ulkopuoliset ei huomaa mitään jos ei tule järkyttävä paniikki päälle. Itsekin kaipaisin vertaistukea sillä tämä tuntuu olevan niin harvinainen sairaus. Tsemppiä <3

T.A.

Mulla on dissosiaatiohäiriö, diagnosoimaton tosin koska yksikään psykiatri ei tiennyt mikä mua vaivaa. Vasta psykoterapiaan päästyäni ongelma selvisi. Muistan oireilleeni jo pienenä, joskus 5 tai 6-vuotiaana. Äiti hakkasi mua ja opin "katoamaan" tilanteesta, ihan kuin olisin katsonut itteeni ulkopuolelta. Taisin olla 8v kun alkoi olemaan ongelmia näön kanssa, jos ahdisti liikaa niin näin kaiken todella epäselvänä ja liilan värisenä. Sitä kesti muutaman vuoden, kunnes se vaihtui siihen että kuulo lähti täysin. Kuulo saattaa vieläkin lähteä, harvoin kylläkin. Välillä on edelleen sitä että tunnen katsovani itteeni jostain ulkopuolelta, varsinkin jos on hyvin ahdistava tilanne. Joskus ympäristö näyttää ja tuntuu ihan epätodelliselta, tiedän missä oon mut en pysty sisäistämään sitä. Pahimmillaan "eksyn" täysin, hävetti muuten pahasti kun en löytänyt ulos terapeuttini luota. En siis löytänyt ovea. Välillä peiliin katsoessani en tunnista itteeni, tiedän että se oon mä mut en ymmärrä sitä, ei näytä tutulta. Persoonani on hiukan hajalla, tunnistan itessäni kuusi erilaista persoonan osaa, joista jokaisella on jossain määrin omat ajatukset ja mielipiteet. Ne ei siis oo erilaisia persoonia, mut aika lähellä sitä.

En oo koskaan käynyt töissä, huostaanoton jälkeen olin vuosia laitoksissa ja myöhemmin määrättiin pysyvä eläke. Pelkään ihmisiä ja pelkkä vieraan ihmisen lähellä oleminen saattaa saada mut ahdistumaan pahasti. Siinäkin on haastetta että selviän kaupassa käymisestä. Triggerit häiritsee, esim. alkoholin haju, huutava ihminen, tai pienikin kosketus vaikka se tapahtuisi vahingossa. Silloin en välttämättä muista missä oon, traumamuistot aktivoituu ja elän mielessäni sitä samaa kauhua. Elämä sujuu kohtuullisen hyvin kun pysyn kotona tai käyn vain siskoni luona, eikä mitään tavallisesta poikkeavaa tapahdu. Silti välillä jokin pikku asia saattaa saada maailman romahtamaan. Välillä oon pahasti masentunut, sitten taas enemmän ahdistunut ja joskus itsemurha tuntuu ainoalta pakokeinolta tästä kaikesta. Nykyään käyn tosiaan psykoterapiassa, haastetta tuottaa myös selektiivinen mutismi jonka takia alkuun pääseminen oli todella haastavaa (on siis ahdistuneisuushäiriö joka vaikeuttaa puhumista). Onneksi terapeutti on perehtynyt sekä mutismiin että traumoihin jne. niin se ymmärtää mun oireita.

Vierailija kirjoitti:

Moikka ap! Mulla on dissosiatiivinen derelisaatio/depersonalisaatiohäiriö. Kuusi vuotta kestänyt ja välillä tosi paha, välillä lähes oireeton. En ole koskaan ollut mielisairaalassa, psykoterapian olen käynyt ja käyntejä psykofyysisessä fysioterapiassa. Nämä ovat huomattavasti romahduttaneet kuntoani. Monien ammattilaistenkin on vaikea saada kiinni mistä on kyse ja ne menetelmät mitä ovat käyttäneet ovat olleet myrkkyä. Saan itseni aina parempaan kuntoon joogalla, etenkin sellaisella missä hengitys on tosi hidas ja syvä. Opamox poistaa oireet täysin mutta sitä ei tietenkään ole hyvä käyttää jatkuvasti. Mulla pahin oire on juuri se epätodellinen hullu olo. Ulkopuoliset ei huomaa mitään jos ei tule järkyttävä paniikki päälle. Itsekin kaipaisin vertaistukea sillä tämä tuntuu olevan niin harvinainen sairaus. Tsemppiä <3

T.A.

Kiitos, että jaoit elämääsi tämän asian kanssa. Pääsi itku, hyvällä tavalla. On niin kovin tutun kuuloista.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Mulla on dissosiaatiohäiriö, diagnosoimaton tosin koska yksikään psykiatri ei tiennyt mikä mua vaivaa. Vasta psykoterapiaan päästyäni ongelma selvisi. Muistan oireilleeni jo pienenä, joskus 5 tai 6-vuotiaana. Äiti hakkasi mua ja opin "katoamaan" tilanteesta, ihan kuin olisin katsonut itteeni ulkopuolelta. Taisin olla 8v kun alkoi olemaan ongelmia näön kanssa, jos ahdisti liikaa niin näin kaiken todella epäselvänä ja liilan värisenä. Sitä kesti muutaman vuoden, kunnes se vaihtui siihen että kuulo lähti täysin. Kuulo saattaa vieläkin lähteä, harvoin kylläkin. Välillä on edelleen sitä että tunnen katsovani itteeni jostain ulkopuolelta, varsinkin jos on hyvin ahdistava tilanne. Joskus ympäristö näyttää ja tuntuu ihan epätodelliselta, tiedän missä oon mut en pysty sisäistämään sitä. Pahimmillaan "eksyn" täysin, hävetti muuten pahasti kun en löytänyt ulos terapeuttini luota. En siis löytänyt ovea. Välillä peiliin katsoessani en tunnista itteeni, tiedän että se oon mä mut en ymmärrä sitä, ei näytä tutulta. Persoonani on hiukan hajalla, tunnistan itessäni kuusi erilaista persoonan osaa, joista jokaisella on jossain määrin omat ajatukset ja mielipiteet. Ne ei siis oo erilaisia persoonia, mut aika lähellä sitä.

En oo koskaan käynyt töissä, huostaanoton jälkeen olin vuosia laitoksissa ja myöhemmin määrättiin pysyvä eläke. Pelkään ihmisiä ja pelkkä vieraan ihmisen lähellä oleminen saattaa saada mut ahdistumaan pahasti. Siinäkin on haastetta että selviän kaupassa käymisestä. Triggerit häiritsee, esim. alkoholin haju, huutava ihminen, tai pienikin kosketus vaikka se tapahtuisi vahingossa. Silloin en välttämättä muista missä oon, traumamuistot aktivoituu ja elän mielessäni sitä samaa kauhua. Elämä sujuu kohtuullisen hyvin kun pysyn kotona tai käyn vain siskoni luona, eikä mitään tavallisesta poikkeavaa tapahdu. Silti välillä jokin pikku asia saattaa saada maailman romahtamaan. Välillä oon pahasti masentunut, sitten taas enemmän ahdistunut ja joskus itsemurha tuntuu ainoalta pakokeinolta tästä kaikesta. Nykyään käyn tosiaan psykoterapiassa, haastetta tuottaa myös selektiivinen mutismi jonka takia alkuun pääseminen oli todella haastavaa (on siis ahdistuneisuushäiriö joka vaikeuttaa puhumista). Onneksi terapeutti on perehtynyt sekä mutismiin että traumoihin jne. niin se ymmärtää mun oireita.

Kiitos vastauksestasi. Tunnistan niin paljon itseäni tuosta. Mulle on tapahtunut paljon traumaattisia asioita. En tosin tiedä onko jotain ihan lapsuudessa. Tuo mutismi on mulle niin tuttua! En saa sanottua mitään, jumitan. Puhun kyllä mielessäni paljon.

Ap

Kaunis kiitos jo ihan jokaiselle teille vastanneille. Voimia!

Lisää lukisin mielelläni ajatuksia tästä.

Ap

Olen kuvitellut, että olen vaan vahva introvertti ja pohdiskelija. Add oireita on myös, mutta sitä ei minun kohdallani kuulemma ole...

Tuo mutismi on minulle ehkä rankinta. Olen monesti saanut kuulla miten hiljainen olen ja miksi en avaa itseäni enemmän... Minulla se vie aikaa. Läheistenkin seurassa saatan muuttua tosi hiljaiseksi.

Ap

En tiedä tosta. Itselläni on dissosiatiivinen muistinmenetys