Uskovat siskot, tukea epätoivoiselle!

En ota kantaa ihastumiseesi muuten kuin toteamalla, että se on merkki siitä ettet ole tyytyväinen omaan elämääsi ja nykyiseen parisuhteeseesi.

Mieti haluatko todella jatkaa elämääsi näin.

Sinulla on vain yksi elämä, miksi se pitää elää onnettomassa parisuhteessa? Kaipaat rakkautta, kosketusta, hyväksyntää ja ihailua. Juuri näitä me kaikki ansaitsemme. Jos miehesi ei näitä sinulle pysty tarjoamaan, miksi sinun pitäisi käyttää onnettomaan tilanteeseen koko loppu ikäsi?



Puhu miehesi kanssa, kerro hänelle asiallisesti ja suoraan miltä sinusta tuntuu, mitä kaipaat, mitä haluat. Jos mitään ei tapahdu, tee päätöksiä ja ajattele itseäsi. Terve itsekkyys ei ole syntiä.



Rakkautesi Jumalaan ei korvaa ihmisen fyysisiä ja psyykkisiä perustarpeita.

Terve itsekkyys ei ole syntiä.

Herää kysymys, onko tämä vastaaja uskossa... Raamattu ei tunne käsitettä "terve itsekkyys". Avioero itsekkäistä syistä tehtynä on synti silloin kun kyseessä ei ole toisen uskottomuus tai väkivalta.

Toisaalta, voitaisiin kysyä onko mies uskoton, kun ei anna hellyyttä vaimolleen... uskollisuus kun myös tarkoittaa sitä, että antaa sitä rakkautta ja seksiä uskollisesti.

Jätetään heti alkuun ne rukoilut ja jumala jutut sikseen - jos et anna sen häiritä muuten vastaukseni lukemista. Ihmisen onnellisuus on sisäsyntyistä ja omista lähtökohdista kumpuavaa. Hyvä kysymys on, mitä rakkaus itseasiassa on? Äitinä äidinrakkauden tunnistaa helposti, kun sitä saa lapsiaan kohtaan melko pyytettömästi kokea. Toisen ihmisen rakastaminen on kuitenkin melko raadollisesti ja yksinkertaisesti kaupankäyntiä: rakastan sinua, koska sinä rakastat minua - tai: rakastan sinua, koska TARVITSET/TARVITSEN sinua. Ja vielä pahempaan suuntaan: tarvitsen/tarvitset sinua/minua ja luulen sitä rakkaudeksi. (Itse luokittelen tämän viimeisen juuri ihmisen ja jumalan suhteen luonteeksi) Näitä on ehkä hyvä miettiä ihan maallisella tasolla suhteessa sekä omaan mieheen, että siihen toiseen.



Avioliitossa hellyyden/rakkauden/kunnioituksen jne kaipuut ovat oikeutettuja ja inhimillisiä ihmisen perustarpeita ja kukapa muu niitä pystyy puolisolle antamaan, kuin oma puoliso - kun on lupautunut uskollisesti yhdessä vaeltamaan. Tässä asiassa tärkeintä on kuitenkin olla USKOLLINEN ITSELLEEN: tunnistaa omat tarpeet ja hyväksyä ne. Tämän jälkeen puntaroitavaksi jää, (kuten ap onkin tehnyt)HYVÄKSYYKÖ sen, että elää rakkaudettomassa liitossa (tai millaiseksi sen nyt kokee) uskollisena jumalalle - mutta uskottomana itselleen, vai HYVÄKSYYKÖ omat inhimilliset tarpeensa (joita uskovaiset varmaankin sanoisivat jumalan luomaksi) ja toimii sen mukaan; uskollisena itselleen (ehkä kyseenalaistaen uskontoinstituutissa vallitsevan ihmisten yleisen mielipiteen.)



Omasta mielestäni rakkaudettomassa liitossa "jumalan takia" pyristelevä ihminen on tekopyhä ja tekee väärin sekä aviomiestään kohden olemalla epärehellinen sekä tälle että itselleen, sekä lapsiaan kohden näyttäen heille vääristyneen kuvan parisuhteen tarkoituksesta. En kirjoita tätä tarkoituksena loukata, vaan ihan mitä minun jumalaton oikeustajuni tällaisesta tilanteesta sanoo.



Ja ihan lopuksi: eikös raamatussa katuvalle aina anneta anteeksi ja jumalan luo pääsee lapsen raiskaajatkin, jos vain uskovat? Eli toisinsanoen, jos teet niin tai näin, ja vain uskot, on sinulla silti taivaspaikkasi?



Ymmärtääkseni millään teoilla ei varmisteta tätä paikkaa, vain uskomalla varmistetaan? Ja uskomistahan sinä et ollut nyt kyseenalaistamssa, vaan yritit miettiä miten kuunnella omaa sydäntäsi samalla jumalaa kyseenalaistamatta.



Toivon sinulle ap pelkkää hyvää ja rohkeutta tehdä itsenäisiä päätöksiä ilman muiden painostusta, sinulla on oikeus onneen tässä ainoassa elämässä jonka elämme niiden ihmisten kanssa, joilla paikka sydämissämme on. Ihminen on erehtyväinen, ei avioliiton ole tarkoitus olla loppuelämän vankila, vaan meillä kyky ja mahdollisuus oppia virheistämme. Vaikutat ap ihan fiksulta ihmiseltä ja luulen, että sydämessäsi sinulla taitaa vastaus kysymykseesi jo vähän itääkin...

itse seurutelin pitkään miehen kanssa, mienin naimisiinkin. yhteistä taivalta oli takana vain 7 vuotta (onneksi..) kun heräsin siihen todellisuuteen että mieheni raastaa minua henkisesti. petin häntä tunteettomasti monet kerrat kunnes törmäsin mieheen jota en voinutkaan tunteettomasti ohittaa.. rakastuin uuteen työkaveriini. seksisuhdettamme kesti avioliittomme ohella 4kk kunnes tajusin ettei niin voi elää ja otin eron. olemme yhdessä edelleen. minun päätöstäni helpotti se, että olin itse raadellut liittomme ihmissuhteen irvikuvaksi. lisäksi mieheni oli kulkemassa hyvää vauhtia kohti alkoholismin satamaa.



olen kokenut menneisyyteni takia hirvittäviä tuskia ja tullut uskoon. nyt suunnittelen häitä mieheni kanssa ja tällä kertaa kunnolla pohtien. :) tunnen oloni onnelliseksi, sitä samaa en todellakaan voinut sanoa exäni kanssa ollessani..



tunnetko toiseen mieheen muutakin kuin vain fyysistä vetoa? tunnetko siis sellaista henkistä yhteyttä? ajattele itseäsi nykyisen miehen ja sen toisen miehen kanssa kymmenen vuoden kuluttua. luuletko että kumpikin suhde olisi samassa jamassa, vai voisiko eroja syntyä? tarkoitan nyt, että etsi itseäsi ja todellisia tunteitasi. tee sitä ihan yksin ilman että kenenkään mieleipide tai läsnäolo asiaan vaikuttaa. punnitse asioita, kirjoita niitä vaikka ylös. pää-asia nyt on, että jos sinä tosiaan erota haluat, niin sinähän voit sen tehdä ja armossa elää.

mikäs on Jumala-suhteen tila? Hänen rakkautensa nimittäin riittää jos vaan suhde on kunnossa.



Mutta, tokihan avioliitossa pitäs rakkautta ja hellyyttä olla. Mut jos sitä ei oo 16 vuoteen ollut niin... parisuhdeterapia on kai ainoa vaihtoehto. Oletan että olette asiasta (hellyyden puutteesta) keskustelleet? Jos ette niin keskustelkaa! Ja sopikaa, että yritätte sitä rakkautta ja hellyyttä antaa.



t. itsekin aikoinaan toiseen ihastunut (ja se toinen minuun) mutta nyt onnellisesti mieheni kanssa edelleen. Hellyyttä ei tosin ole koskaan puuttunut

miehesi kanssa tilanteesta. Tarkoitan siis rakkauden ikävästä. Jos itselläsi on tuollainen olo, ehkä miehelläkin on. Tai jos ei itse näe mitään korjattavaa, niin puhuminen voisi häntä herättää siihen, että suhdetta on hoidettava. Avioliittoleiri tms. voisi auttaa löytämään keskusteluyhteyden ja sen, miksi toiseen alunperin ihastui. Jos on 16 vuotta jo yhteistä elämää takana, varmaan toisessa on jotain sellaista, mikä on saanut jatkamaan? Etsi rakkautta yhdessä miehesi kanssa, kehottaisin siis.

ja mitä siihen toiseen tulee, niin älä kuuntele tunteitasi! Tunteet on hyvin pettäviä. Tee kaikkesi, ettet enää olisi sen toisen kanssa tekemisissä. Tao itsellesi järkeä päähän. Vaikka sydän ois kuinka sykkyrällä, älä anna sille tunteelle tilaa ja huomiota. Ymmärrä, että se on vain vihollinen, joka niitä tunteita sulle syöttää!!



t. 2

Keskustelua ja pariterapiaa. Ja rukousta yhdessä.

Jumala rakastaa sinua enemmän kuin kukaan ihminen. Minä kehotan sinua viettämään paljon aikaa rukouksessa, lukemaan Raamattua ja käymään Sanan kuulossa ja ehtoollisella. Tämä toinen mies sinun on heti jätettävä, tiedät itsekin että uskottomuus on väärin. Suosittelen sinulle ja miehellesi aviopariviikonloppua tai -kurssia tai menkää perheneuvojalle seurakuntaan. Sinulla on tarjolla niin suuri taivainen apu että älä luovuta. Jumala auttaa sinua päivän kerrallaan. Siunausta teille.

Nyt kuulostaa vähän siltä, että olisit luovuttamassa liian helpolla. Sanot että miehen kanssa on vaikea puhua ja siksi et halua puhua.



Ehkäpä miehesi ei ole ollut täydellinen keskustelukumppani, mutta ei se tarkoita, etteikö hänellä ole ajatuksia ja tunteita. Sinun kannattaisi nostaa rohkeasti kissa pöydälle ja kertoa hänelle, miltä sinusta tuntuu. Ei ole reilua hautoa pettämisajatuksia toisen selän takana yrittämättä hoitaa ensin asioita kuntoon. Minusta sinun olisi äärimmäisen tärkeää olla nyt miehellesi rehellinen ja kertoa suoraan, että olet tyytymätön ja kaipaat muutosta.



Jos tuntuu ettei puhuminen kahden kesken onnistu, niin menkää ihmeessä pariterapiaan tai edes avioliittoleirille.



Vaikka oletkin uskossa, niin sinuna en liikaa ajattelisi tässä tilanteessa Jumalan tahtoa. On hirveää, jos Jumalan tahdosta tulee elämään riippakivi, joka on täysin ristiriidassa oman tahdon kanssa. Ihminen kun on lopulta kuitenkin taipuvainen toimimaan sisäsyntyisten tunteidensa pohjalta. Ristiriitatilanteessa Jumalan tahdosta tulee sinulle ulkopuolelta saneltu ääni, joka ei tosiasiassa motivoi sinua. Se raastaa, mutta ei auta.



Tästä syystä kehottaisin keskittymään nyt tilanteen maalliseen puoleen ja aivan arkiseen, käytännölliseen parisuhteen hoitamiseen. Jos sitä kautta löydätte suhteeseen uutta kipinää, niin asiat menevät kohdilleen luonnollisesti. Silloin voit yhtyä iloisin mielin myös Jumalan tahtoon.

Tästähän onkin syntynyt keskustelua. Kiitos kaikille vastaajille.



Valotan vähän taustaa tuolle keskusteluyhteyden puuttumiselle. Minun on todella vaikea puhua miehelleni omista tunteistani ja ajatuksistani, koska hän on ihminen joka ei pysty hyväksymään muut kuin omat ajatuksensa. Jos olen eri mieltä mistään asiasta, hän ykskantaan tuomitsee minut huonoksi ja vääräksi. Oli aikanaan oma valintani että otin tällaisen miehen. Ajatelin pärjääväni koska olen periaatteessa itsenäinen ihminen joka ei ole kovin riippuvainen muiden hyväksynnästä. Miehelläni oli kuitenkin kaikki muut puitteet ok ja monessa tärkeissä kohdin ajattelemmekin ihan samalla lailla, jolloin ristiriitaa ei synny. En kuitenkaan ole koskaan ollut häneen varsinaisesti rakastunut, juuri siksi ettei hän ole tuntunut henkisesti turvalliselta. Olin nuorena itse asiassa aika pettynyt rakkauteen. Tuntui etteivät tunteet koskaan kohtaa kenenkään kanssa ja en ikinä löydä sitä suurta rakkautta. Siinä tilanteessa tuntui hyvältä valita mies "järkevästi". Hänhän oli superkunnollinen ja älykäs ja arvot kohdallaan. Juuri se siis mitä halusinkin - tuota pikku juttua lukuun ottamatta. Halusin kuitenkin epätoivoisesti perheen ja lapsia.



Meille on muodostunut aika erilliset elämät. Mies pätee töissään, tekee satoja tunteja ylitöitä ja matkustaa paljon. Kotiin tulee lähinnä naputtamaan mikä kodinhoidossa on pielessä. Minä taas olen ollut enimmäkseen kotona. Nyt sitten nelikymppisenä olen havahtunut siihen, että tehty ratkaisu ei riitäkään minulle. Tahtoisinkin sitä rakkautta ja hyväksyntää enemmän kuin mitään muuta. Mutta en vaan osaa sitä enää mieheltä odottaa ja pyytää, taustalla on niin paljon pahaa mieltä ja pettymystä. Kissan nostaminen pöydälle pelottaa, on iso kynnys lähteä jollekin leirille tai terapiaan. Siitä huolimatta että olen itse ehdottanut eroaikeissa oleville ystävilleni avioliittoleiriä ja nähnyt suhteitten korjaantuvan. Jotenkin en pysty uskomaan että se meillä voisi toimia.



Tuo ihastukseni tuntyy juuri lääkkeeltä tämänhetkiseen "vaivaani". Meidän yhteytemme on nimen omaan henkistä, sitä että nautimme äärettömästi toistemme seurasta ja keskustelusta. Hän silminnähden pitää minusta juuri sellaisena kuin olen ja minäkin rakastan häntä juuri sellaisena kuin hän on - hassua sinänsä, koska hän ei edes ole omien tiukkojen mittapuitteni mukaan riittävän kunnollinen ja uskovainen ihminen. Nuorena olisin tuskin edes huolinut häntä miehekseni. Fyysinen kaipuukin on kova, mutta jo pelkkä juttelu hänen kanssaan saa minut ihan pilviin.



Jumalasta sen verran että vaikka hän tässä tilanteessa vähän tuntuukin tyrannilta, joka kieltää minulta onnen, niin hän on kuitenkin henkilö jota en voi sivuuttaa. Minusta ei ole häpeällistä tunnustaa sitä, että nimen omaan tarvitsen häntä. Hän on kuitenkin ainoa, joka voi antaa ikuisen onnen. Kaikki maallinen rakkaus on vain väliaikaista, oli se sitten miten suurta ja tyydyttävää tahansa. Jumalan tahtoa vastaan toimiminen tuntuu siltä kuin tahallani olisin paskamainen ihmiselle joka tahtoo ja tekee minulle pelkkää hyvää. Kuinka kehtaisin enää mennä sen henkilön kasvojen eteen sen jälkeen? Toki kielletyt tunteetkin ovat vastoin Jumalan tahtoa, mutta tässä asiassa itse erottelen synnit joille en itse voi mitään ja synnit joiden tekemisen pystyn välttämäänkin. Ja loppujen lopuksi tahdon uskoa että Jumalan tahdon noudattaminen tuo sen onnen, vaikka siltä ei ensin näyttäisikään. Ehkä onneton olo on Jumalan tapa herättää huomaamaan että Häntä voisi kuunnella vieläkin enemmän...



Ihan maallisestikin ja järjellä ajatellen: ihastukseni on minua huomattavasti nuorempi lapseton sinkku. Ei hän luultavasti haluaisi eikä kykenisi kuuden lapsen isäpuoleksi. Lapset kärsisivät avioerosta ja äidin sekoilusta, itse huomaisin olevani yksinhuoltaja, edelleenkin vailla sitä rakkautta. Kaikkein parasta olisi jos kykenisin pitämään tuon toisen miehen pelkkäna rakkaana ystävänä ja löytäisin jotenkin intohimon siihen omaan aviomieheen.



Mutta siinä edessä on niin iso vuori. Mikähän usko sen siirtäisi?

Teillä oli paljon ajattelemisen arvoisia ajatuksia asiasta. Ilta meni lapsia kuskaillessa harrastuksiin ja nyt täytyy mennä nukkumaan että jaksaa huomenna työhaastattelussa. Pitäkää peukkuja että saan sen työn, se voi antaa taas jotain muuta ajateltavaa tämän tilalle.



Palailen ehkä myöhemmin aiheeseen, jos löydän vielä ketjun.



Kiitellen ap

Joskus jos tulee kausia, että tuntuu, etten rakasta tarpeeksi, rukoilen lisää rakkautta ja se tosiaan toimii. Melkein tuntuu, että minun pitääkin rukoilla rakkautta aina välillä, ettei se hiivu. Rakkaus tulee Jumalalta.



Jumalan siunausta sinulle ja perheellesi!

ja uskova, nyt tuntuu että en miehestäni löydä enää sitä mitä alkuaikoina.

ja uskova, nyt tuntuu että en miehestäni löydä enää sitä mitä alkuaikoina.

ihminen muuttuu ja suhde myös...

Ehdotin aiemmin terapiaa, keskustelua yms.



Ex-puolisoni oli kuitenkin HYVIN paljon miehesi kaltainen. Ainoana erotuksena että meillä ei olut lapsia, joten oli "helpompi" lähteä.

Kuitenkin erosin, vaikka olin aina pitänyt avioliittoa pyhänä ja ikuisena. Olen kuitenkin kokenut "tehneeni rauhan" myös Jumalan kanssa asiassa, vuosien jälkeen. Nykyinen puolisoni on lämmin, rakastava ja hellä.



...Se, että olet uskova ja uskot avioliittoon ja haluat noudattaa Jumalan tahtoa ei saa johtaa siihen että SINÄ omana arvokkaana itsenäsi kärsit ja katoat. Joko avioliittosi pitää muuttua tai sinun pitää poistua siitä.



Mitä sitten tulee ihastukseesi, hän joko haluaa sinut lapsinesi tai ei halua. Pohdi enemmän mitä SINÄ haluat elämältä. TERVE ITSEKKYYS eli itsensä ja omien arvojensa ja tarpeidensa arvostaminen ei ole synti vaikka joku niin yritti väittää.



Myös lapset kärsivät avioliitosta jossa ei ole kuin yksi henkilö (miehesi, koska sinä selvästikään et saa olla oma itsesi) ja oppivat lisäksi täysin väärän ja epäraamatullisen ihmissuhdemallin.



t. 10 tai 11 tai jotain sinnepäin kirjoittanut

kyse ei ole oikeastaan siitä että mieheni nujertaisi minut olemattomaksi. Olen nimittäin hyvin vahvatahtoinen itsekin ja yleensä teen niin kuin itse haluan, vaikka sitten soraäänien säestämänä. Olemme enemmänkin miehen kanssa jossain sivistyneessä asemasodassa. Siitä huolimatta että olen hoitanut lapset lähes yksin, olen hankkinut myös omaa elämää ja muutakin mielekästä tekemistä. Osaan mielestäni olla terveesti itsekäs :)



Eihän tilanne tietysti ole hyvä näinkään lapsille. Eivät he opi parisuhteessa jakamista, hellyyttä ja yhteisymmärrystä. Eikä miehenikään tunne saavansa rakkautta sen enempää kuin minäkään. Minusta on aina tuntunut siltä että hän ei tahdo kohdata MINUA vaan jonkinlaisen oman ihannekuvansa minusta. Surullisimmen se iskee vasten kasvoja seksissä. Ainoa tapa mistä hän pitää on se, että hän makaa selällään tyyny kasvoilla ja minä hoidan homman. Ei siis halua edes nähdä minua saati vaivautua mitenkään edestäni :( Jos oikein mangun, voi ehkä tehdä jotain itsekin, mutta semmoisella asenteella, ettei siitä ole mitään iloa! Onko siis ihme jos upea ja huomioonottava toinen mies saa himot niin heräämään ettei meinaa nahoissaan pysyä :(



Ja silti uskon että olisi väärin vaihtaa tai pettää :'(



t. ap

Meillä se tosin oli niin että mitä vain joutui mies itse tekemään niin "puutui" tai ihan mitä vaan että sai lopettaa. Joten minä en lopulta hyväksynyt muuta kuin pikaiset takaapäin koska en halunnut häntä nähdä. :(



...Mullakin oli ihan "oma elämä", tahto, harrastukset, tervettä itsekkyyttä... Kunnes omalta kohdaltani tajusin, että se oli todella vain MUN elämä, ei meidän yhteinen elämä jossa molemmilla on osuutensa...



Tilanteesi on tosi vaikea. :( *myötätuntohali*

miehesi kuulostaa kyllä aika pahasti tunnevammaiselta, enkä itse voisi koskaan suostua tuollaiseen seksiin... :-o



Sun on nyt nostettava kissa pöydälle, ei tuohon muuten tule muutosta! Oletko koskaan kertonut miehellesi että olet ollut ihastunut toiseen? Nimittäin minä myös olen ollut useaan otteeseen ihastunut toiseen, ja olen niistä miehelleni kertonut. Kertominen on aiheuttanut sen, että tunteeni toisia kohtaan on kadonneet ja olemme osanneet panostaa enemmän parisuhteeseemme. Sinä kertana, kun en kertonut, se kehittyikin sitten suhteeksi, jota kadun. :(



Mutta tuntuu, että se että kerrot miehellesi noista tunteista, saattaisi olla ainoa asia joka saa hänet heräämään ja muuttumaan. Minun mieheni muuttui paljon kriisimme jälkeen, hänestä tuli paljon hellempi ja huomaavaisempi ja pitää minua kuin kukkaa kämmenellä (kun tajusi että voi minut menettää). Toki joskus käy päinvastoin...



Harmi kun sulla on vauva, muuten ehdottaisin että menisit töihin. Tuo toiseen ihastuminen saattaa olla ihan sitäkin, että olet pitkään ollut kotona ja kaipaat jännitystä elämään.



Mitä teetkin, älä anna tuon toisen miehen sekoittaa päätöksentekoasi! Se sumentaa ajatuksiasi tällä hetkellä. Niinkuin sanoit, on mahdollista että se toinen ei edes haluaisi ryhtyä suhteeseen kanssasi, ja sitten päätyisit yksinhuoltajaksi.



Tilanteesi on kyllä todella vaikea. Nosta se kissa pöydälle. Muuten saat kestää tuota koko loppuikäsi ja kadotat itseäsi enemmän ja enemmän. Vaikka sanot että miehesi ei ole tyranni, olen sitä mieltä että hän ihan selkeästi alistaa sinua.



2, vähän toisenlaisilla ajatuksilla

Ja tietyllä tavalla onnistuukin. Ainakin masentamaan ja viemään iloa elämästä.



Ei, en ole kertonut ihastumisista. Voihan olla että se auttaisi. Tai sitten se olisi syy olla vaan entistä ilkeämpi.



Töihin olen menossa, vaikka on vauva. Olin ennen tätä vauvaa jonkin aikaa töissä ja siellä juuri tämän ihastuksenkin tapasin... nyt ei kyllä enää voida "eksyä" samaan työpaikkaan.



t. ap