Lue keskustelun säännöt.
Kun toisen vanhemman sukulaiset kieltää lapsen kuulumisen sukuun
05.11.2021 |
Mitenhän tässä tulisi tukea jo aikuista lasta? Isänsä on kuollut, mutta DNA testi osoittaa, että on ko miehen lapsi. Mies lähti kävelee, kun olin raskaana ja joutui myöhemmin onnettomuuteen ja menehtyi. Ei ollut paljon lapsen kanssa tekemisissä, nyt aikuisuuden kynnyksellä lapseni on yrittänyt ottaa toiseen sukuunsa yhteyttä, mutta on kirjaimellisesti lyöty ovi päin kasvoja. Lapseni on todella surullinen, eikä voi ymmärtää, miksi jopa isovanhemmat kieltää häntä käymästä kylässä. Sukulaiset ovat kuulemma nähneet "todisteet" isyydestä. Lapsena kävi pari kertaa isänsä kanssa mummolassa, mutta suku ei ollut minuunkaan yhteydessä miehen kuoleman jälkeen. Minun yhteydenottoihin ei reagoitu paitsi raha-asioissa. Perintöasia olikin asia erikseen ja suorastaan uhkailtiin, vaikka isyysasia oli täysin selvä. Taisi vähän harhautua asia, mutta miten tosiaan tukea lasta tällaisessa tilanteessa?
Kommentit (7)
Vierailija kirjoitti:
Se on voi voi vaan. Ehkä lapselle ikävä, mutta ei siitä voi sukua syyttää. Sitä paitsi lapsi on jo aikuinen, joten hänellä pitäisi olla elämässään muitakin ihmisiä kuin sukulaiset.
Minä en esimerkiksi ole sukuni kanssa juurikaan tekemisissä, tai lähinnä vanhempani ja siskoni ovat elämässäni, mutta muilla ei ole mitään väliä. En kaipaa mitään tätejä, enoja tai serkkuja arkeeni ollenkaan, en ole oikeastaan ikinä kaivannut.
Tietysti siitä voi sukua syyttää! Ja mikä sinä olet vähättelemään suvun merkitystä? Perimä ja sukulaiset ovat tärkeitä ihmisille. Ja jos sinä et ole kaivannut tätejä ja setiä, niin mitä sitten?
Harmi, että aloittajan lapsella on tuollainen tilanne. En osaa sanoa, miten tuossa voisi tukea. Olisin itse ihan hiilenä ja todennäköisesti pahentaisin vain tilannetta. Hirveä tilanne, että isovanhemmat eivät hyväksy, luulisi olevan ihanaa, kun on lapsenlapsi, etenkin kun on menettänyt pojan. Olisiko joku serkku, joka olisi vaikka saman ikäinen suunnilleen, johon voisi olla yhteydessä? Vaikea tilanne. Kai sitä pitää surra sitten vain sitä tilannetta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Siis oletko huolehtinut isyyden tunnustamisesta tai oikeuden kautta jos mies ei tunnustanut? Kyllähän se on äidin ongelma, jos ei asiaa ole hoitanut kuntoon isän eläessä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Se on voi voi vaan. Ehkä lapselle ikävä, mutta ei siitä voi sukua syyttää. Sitä paitsi lapsi on jo aikuinen, joten hänellä pitäisi olla elämässään muitakin ihmisiä kuin sukulaiset.
Minä en esimerkiksi ole sukuni kanssa juurikaan tekemisissä, tai lähinnä vanhempani ja siskoni ovat elämässäni, mutta muilla ei ole mitään väliä. En kaipaa mitään tätejä, enoja tai serkkuja arkeeni ollenkaan, en ole oikeastaan ikinä kaivannut.
Tietysti siitä voi sukua syyttää! Ja mikä sinä olet vähättelemään suvun merkitystä? Perimä ja sukulaiset ovat tärkeitä ihmisille. Ja jos sinä et ole kaivannut tätejä ja setiä, niin mitä sitten?
Harmi, että aloittajan lapsella on tuollainen tilanne. En osaa sanoa, miten tuossa voisi tukea. Olisin itse ihan hiilenä ja todennäköisesti pahentaisin vain tilannetta. Hirveä tilanne, että isovanhemmat eivät hyväksy, luulisi olevan ihanaa, kun on lapsenlapsi, etenkin kun on menettänyt pojan. Olisiko joku serkku, joka olisi vaikka saman ikäinen suunnilleen, johon voisi olla yhteydessä? Vaikea tilanne. Kai sitä pitää surra sitten vain sitä tilannetta.
Tässä on nyt vain ap:n tarinaa ja en alkaisi sen takia hyperventiloimaan. Ota siis rauhallisesti ja katsokin, että hyysäät kaikkia ihtiriekkoja ihan kyllästymiseen saakka.
Kaikki eivät ole sukurakkaita. Ei varsinkaan, jos mamma on vain ja ainoastaan perintöä kärkkymässä, niin kuin ap on.
Vierailija kirjoitti:
Kaikki eivät ole sukurakkaita. Ei varsinkaan, jos mamma on vain ja ainoastaan perintöä kärkkymässä, niin kuin ap on.
Eikös lapsi saanut perintönsä jo? Eihän sieltä mammalle ole mitään koskaan ollut tulossakaan? Etkö lukenut aloitusta?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mulla on itsellä sama tilanne oman isän suvun kanssa, olen itse se "lapsi", nykyään 31 v. Kannattaa varautua siihen mahdollisuuteen että tilanne ei muutu. Siellä on esim. serkkujakin jotka ei tiedä mun olemassa olosta, en tiedä monta tai minkä ikäisiä, nimisiä tai missä päin vaikuttavat.
Se on voi voi vaan. Ehkä lapselle ikävä, mutta ei siitä voi sukua syyttää. Sitä paitsi lapsi on jo aikuinen, joten hänellä pitäisi olla elämässään muitakin ihmisiä kuin sukulaiset.
Minä en esimerkiksi ole sukuni kanssa juurikaan tekemisissä, tai lähinnä vanhempani ja siskoni ovat elämässäni, mutta muilla ei ole mitään väliä. En kaipaa mitään tätejä, enoja tai serkkuja arkeeni ollenkaan, en ole oikeastaan ikinä kaivannut.