Oletko muuttanut elämääsi syvällä tavalla pysyvästi?

Lopetin muiden miellyttämisen, kävin traumaterapian, olen kutakuinkin parantunut dissosiaatiohäiriöstä ja elän nykyään elämää, joka on merkityksellinen minulle, en sellaista, jota muut multa odottivat ja jota suoritin surkeana, tyhjänä kuorena.

Olen ollut koulukiusaamisen ja narsistisen puolison henkisen väkivallan vuoksi todella rikki. Itsetunto täysin nollissa.

Olen päässyt siitä kaikesta vuosikymmenien aikana yli ja olen paljon itsevarmempi persoona nykyään. Samalla opin myös puhumaan tunteistani.

Vierailija kirjoitti:

Lopetin muiden miellyttämisen, kävin traumaterapian, olen kutakuinkin parantunut dissosiaatiohäiriöstä ja elän nykyään elämää, joka on merkityksellinen minulle, en sellaista, jota muut multa odottivat ja jota suoritin surkeana, tyhjänä kuorena.

Vierailija kirjoitti:

Lopetin muiden miellyttämisen, kävin traumaterapian, olen kutakuinkin parantunut dissosiaatiohäiriöstä ja elän nykyään elämää, joka on merkityksellinen minulle, en sellaista, jota muut multa odottivat ja jota suoritin surkeana, tyhjänä kuorena.

Oho, vau! Miten onnistuit?? Oliko terapia keskiössä? Itselläni on myös traumatausta ja tuntuu mahdottomalta ettei se vaikuttaisi elämään. Olen aivan hukassa. Ehkä se muiden miellyttämisen lopettaminen olisi yksi ensimmäinen askel. -ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lopetin muiden miellyttämisen, kävin traumaterapian, olen kutakuinkin parantunut dissosiaatiohäiriöstä ja elän nykyään elämää, joka on merkityksellinen minulle, en sellaista, jota muut multa odottivat ja jota suoritin surkeana, tyhjänä kuorena.

Oho, vau! Miten onnistuit?? Oliko terapia keskiössä? Itselläni on myös traumatausta ja tuntuu mahdottomalta ettei se vaikuttaisi elämään. Olen aivan hukassa. Ehkä se muiden miellyttämisen lopettaminen olisi yksi ensimmäinen askel. -ap

Terapia oli avainasemassa, ilman sitä en olisi kyennyt riuhtomaan itseäni vapaaksi kontrolloivan vanhemman otteesta. Lapsuudenkodissa en koskaan saanut olla oma itseni, vaan piti tekeytyä mahdollisimman näkymättömäksi ollakseni turvassa (enkä sittenkään ollut henkiseltä väkivallalta). Oma persoona ei tietenkään mahtunut tuollaisessa ympäristössä kehittymään. Terapian avulla opin luottamaan ihmisiin, uskaltauduin tarvitsevaksi, löysin tukea. Itsetuntoni on kehittynyt ja vahvistunut niin vankaksi, että enää mua ei pompottele kukaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lopetin muiden miellyttämisen, kävin traumaterapian, olen kutakuinkin parantunut dissosiaatiohäiriöstä ja elän nykyään elämää, joka on merkityksellinen minulle, en sellaista, jota muut multa odottivat ja jota suoritin surkeana, tyhjänä kuorena.

Oho, vau! Miten onnistuit?? Oliko terapia keskiössä? Itselläni on myös traumatausta ja tuntuu mahdottomalta ettei se vaikuttaisi elämään. Olen aivan hukassa. Ehkä se muiden miellyttämisen lopettaminen olisi yksi ensimmäinen askel. -ap

Terapia oli avainasemassa, ilman sitä en olisi kyennyt riuhtomaan itseäni vapaaksi kontrolloivan vanhemman otteesta. Lapsuudenkodissa en koskaan saanut olla oma itseni, vaan piti tekeytyä mahdollisimman näkymättömäksi ollakseni turvassa (enkä sittenkään ollut henkiseltä väkivallalta). Oma persoona ei tietenkään mahtunut tuollaisessa ympäristössä kehittymään. Terapian avulla opin luottamaan ihmisiin, uskaltauduin tarvitsevaksi, löysin tukea. Itsetuntoni on kehittynyt ja vahvistunut niin vankaksi, että enää mua ei pompottele kukaan.

Miten kauan sulla kesti siinä prosessissa? Itse olen käynyt terapiassa nyt reilun vuoden, ja tuntuu, että ihan hirveästi kehitystä tai muutosta ei ole tapahtunut. Mä olen myös joutunut tekeytymään täysin näkymättömäksi ja pyrkimään miellyttämään epävakaata, narsistista, väkivaltaista vanhempaa.. yllättäen olen aivan hukassa itseni kanssa. Inhottavinta on, että edelleen jos nuo traumat aktivoituu, menen aivan sekaisin ja minussa puskee myös se selkärangaton miellyttämisenhalu pintaan. En tiedä onko tää ihan hölmöä, mutta saisko suhun esimerkiksi jollain anonyymilla sähköpostilla yhteyttä? Olisi hauska vaihtaa ajatuksia. -ap

Olen.

Tein täydellisen mullistuksen muuttamalla pois Suomesta ja aloittamalla ns. puhtaalta pöydältä.

En ala kertoa syitä taustalla, siitä tulisi kokonainen romaani. Riittäkööt että kerron että jos olisin jäänyt, olisin nyt varmasti kuollut.

Pistin välit lapsuudenperheessä äitiini ja yhteen veljeeni, yhteen siskoon oli jo muutenkin hyvin viileät välit näiden kahden manipuloinnin ansiosta. Yksi sisko jäi rinnalleni ja hänkin asuu ulkomailla.

Elin lapsuuteni ja nuoruuteni hyvin sairaassa perheessä, ei alkoholisti sellaisessa mutta muuten kestämättömässä. Isä oli hyvä ja kiltti, mutta täysin nujerrettu. On ollut kuolleena jo vuosia.

Ensimmäisen kerran suunnittelin itsemurhaa 7-vuotiaana ja sen jälkeen monet kerrat elämäni varrella. Voin todella pahoin, hain apua terapioista, mikään ei auttanut eikä muuttunut. Nuorena sairastuin anoreksiaan ja yleistyneeseen ahdistusneisuushäiriöön. 

Lopulta tein päätöksen että lähden. Minulle naurettiin ja pilkattiin että ei se siellä pärjää, takaisin se tulee. Eipä ole tullut eikä tule.  Olihan se vaikeaa, yksin kun ei ketään tuntenut. Sain kuitenkin aika nopeasti tuttuja asuinpaikastani, ihmiset olivat uteliaita ja ystävällisiä. Sain työtä vaikka maan kieltä en osannut, pelkkää englantia mutta kun kaikki ympärillä puhuivat omaa kieltään oppihan siinä aika nopeasti toimeen tulemaan kun vielä lisäksi luin ahkerasti naistenlehtiä yms.

Aloin tehdä lujasti töitä psyykeni kanssa. Siskon kanssa johon välit kunnossa puhuttiin ja puhuttiin sataan kertaan sekä netissä ja silloin kun joskus tavattiin. Luin asioita ja katselin aiheesta youtube-videoita. Luin artikkeleita. Meni vuosia mutta nyt huomaan että se kaikki on takana. En mieti sitä enää.

Katson eteenpäin, en taakse. Totta kai haavat ja arvet on jääneet, mutta pärjään niitten kanssa. Ne ei hallitse elämääni. Ahdistuneisuutta on vieläkin, senkin kanssa olen oppinut elämään.

Minulla on työ, perhe, ystäviä. Elämä. Rankkaa on ollut sitä ei pysty edes kuvaamaan mutta yli on menty ihan kunnialla. Katson että selviydyin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lopetin muiden miellyttämisen, kävin traumaterapian, olen kutakuinkin parantunut dissosiaatiohäiriöstä ja elän nykyään elämää, joka on merkityksellinen minulle, en sellaista, jota muut multa odottivat ja jota suoritin surkeana, tyhjänä kuorena.

Oho, vau! Miten onnistuit?? Oliko terapia keskiössä? Itselläni on myös traumatausta ja tuntuu mahdottomalta ettei se vaikuttaisi elämään. Olen aivan hukassa. Ehkä se muiden miellyttämisen lopettaminen olisi yksi ensimmäinen askel. -ap

Terapia oli avainasemassa, ilman sitä en olisi kyennyt riuhtomaan itseäni vapaaksi kontrolloivan vanhemman otteesta. Lapsuudenkodissa en koskaan saanut olla oma itseni, vaan piti tekeytyä mahdollisimman näkymättömäksi ollakseni turvassa (enkä sittenkään ollut henkiseltä väkivallalta). Oma persoona ei tietenkään mahtunut tuollaisessa ympäristössä kehittymään. Terapian avulla opin luottamaan ihmisiin, uskaltauduin tarvitsevaksi, löysin tukea. Itsetuntoni on kehittynyt ja vahvistunut niin vankaksi, että enää mua ei pompottele kukaan.

Miten kauan sulla kesti siinä prosessissa? Itse olen käynyt terapiassa nyt reilun vuoden, ja tuntuu, että ihan hirveästi kehitystä tai muutosta ei ole tapahtunut. Mä olen myös joutunut tekeytymään täysin näkymättömäksi ja pyrkimään miellyttämään epävakaata, narsistista, väkivaltaista vanhempaa.. yllättäen olen aivan hukassa itseni kanssa. Inhottavinta on, että edelleen jos nuo traumat aktivoituu, menen aivan sekaisin ja minussa puskee myös se selkärangaton miellyttämisenhalu pintaan. En tiedä onko tää ihan hölmöä, mutta saisko suhun esimerkiksi jollain anonyymilla sähköpostilla yhteyttä? Olisi hauska vaihtaa ajatuksia. -ap

Hei! En ole kirjoittaja jolle vastasit, mutta muuten minulla on samankaltainen tilanne kuin sinulla. Olen myös käynyt terapiassa vajaa vuoden ja äitini on narsisti. Kamppailen ahdistuksen, surun, ulkopuolisuuden tunteen ja yksinäisyyden tunteen kanssa. Mikäli haluat anonyymisti jakaa kokemuksia, kirjoittelen mielelläni. Loin sähköpostin tätä varten: kokemustenjakaminen@gmail.com. Tai jos joku muu, jolla on ollut narsistinen vanhempi haluaa kirjoitella, minuun voi ottaa yhteyttä.

Myös minulla kokemus siitä, että lapsena piti olla näkymätön ettei vain häiritsisi vanhempien draamakylläistä elämää. Ei oikeutta tunteisiin tai tarpeisiin. Tämä teki minusta miellyttäjän ja suorittajan, annoin muiden määritellä itseni vielä pitkälle aikuisikään.Sain ilkeän anopin jonka höykytyksessä olin kiltisti vuosikymmeniä.

Lueskeltuani henkisen kasvun kirjallisuutta tajusin vihdoin syvällisemmin että arvoni ei riipu ulkoisista asioista ja minulla on oikeus seurata omaa sydäntäni ja polkuani. Muiden miellyttäminen on loputon suo ja valitettavasti manipuloivia ihmisiä tulee vastaan. Sen sijaan jos itse voit hyvin, on annettavaa muillekin.

Muutos ei ollut vaikea. Pari rajoja aina rikkovaa tyyppiä jätin elämästäni, toisiin otin tervettä etäisyyttä. Nyt olen uusille ihmisille aina selkeä siinä että he eivät määrittele minua, enkä heittopussiksi enää rupea.