Saatteko elämänne käännekohdissa tukea suvultanne?

Mutta ei meillä patsastella valokuvissakaan, eikä määräillä mitä toiset tekevät.



Meillä on sukulaisiin (sekä minulla että miehelläni) etäisen perusystävälliset välit, sellaiset että hymyillään toisillemme silloin kun tavataan mutta ei puhuta henkilökohtaisista asioista.

Minulla on äitini puolelta pieni suku, mutta sitäkin tiiviimpi. Ei nähdä usein, mutta kaikista asioista voidaan jutella avoimesti ja vilpittömästi. Eikä kenelläkään ole mitään määräily tarvetta, jos neuvoa kysytään niin niitä annetaan, ei tyrkytetä omaa mielipidettä tai moitita jos tehdään virheitä.

Isän puolelta suku on taas suurempi, mutta lähimmät (Isäni vanhemmat, täti ja hänen lapsensa), ovat todella läheisiä. Eikä isäni puoleltakaan kukaan määräile tai tuomitse, vaan ovat ymmärtäväisiä ja "tietävät rajansa".

Isäni avokin sukua on ollut taas omasta puolestani hirveä katsoa. He tunkeutuvat toistensa asioihin, syylistävät ja kaikki ovat jotenkin jäykkiä toisiaan kohtaan.



Itse olen suvustani kiitollinen, saan heiltä kaiken sen tuen mitä tarvitsen ja ehkä vähän enemmänkin.

Heidän mielestään tärkeissä asioissa rientävät osallistumaan ainakin neuvoillaan. Toisissa asioissa, jotka liittyvät vakavaan masennukseeni ja jotka rapauttavat perheemme elämää, eivät ole mukana, koska eivät ymmärrä mitään masennuksesta. Reipastumis- ja piristymiskehoituksia löytyy, juttukaveria ei.

Ja niitä perhepotretteja otetaan ja moitteita jaetaan, kun on mulla niin vaisu ilme ja olemus.

Ei jaksa jatkaa pidemmälle.