Mitä järkeä on valokuvata?

Niistä näkee asioita paremmin kuin silmillä pelkästään.

Monille eläimille aika menee ihan eri tahtia kuin ihmisille. Yhdessä sekunnissa tapahtuu paljon. Ihminen taas räpäyttää siinä ajassa ehkä silmiään kerran ja käsi vähän liikkuu. Miten muuten näkisit mitä nopealiikkeinen lintu tekee?

Entä mitä järkeä on kuvata ja videoida kännykällä koko ajan ja joka paikassa!?! Ja etenkin sitä omaa naamataulua!

Vierailija kirjoitti:

Niistä näkee asioita paremmin kuin silmillä pelkästään.

Monille eläimille aika menee ihan eri tahtia kuin ihmisille. Yhdessä sekunnissa tapahtuu paljon. Ihminen taas räpäyttää siinä ajassa ehkä silmiään kerran ja käsi vähän liikkuu. Miten muuten näkisit mitä nopealiikkeinen lintu tekee?

No ihan vaikka katselemalla niitä lintuja.

Tähtikuvauksessa taas hahmotat paremmin sen miten paljon niitä tähtiä on. Et todellakaan erota yksityiskohtia niinkuin kuvasta katsottuna. Ja niin edelleen...

Ihmisen näkö on huono. Harvoilla on ylipäätään tarkka näkö.

Ennen otin paljon kuvia, sitten totesin että en koskaan katsele niitä jälkeenpäin, vievät vaan levytilaa ihan turhaan. En hennonnut heittää vanhoja kuvia pois, mutta nykyään oikeastaan ainoat kuvat joita otan ovat "hyötykuvia" kun korjaan autoa tai remontoin jotain, kun pitää muistaa mihin mikäkin letku ja johto menee tai miten jokin asia on koottu.

Niin, mitäpä ihminen muistoilla, jos on ankea elämä...

No joo, oikeasti ihan hyvä kysymys. Ensinnäkin kuvaaminen voi olla taiteentekemistä ja itseilmaisua. Miten valaisen tämän, miten rajaan kuvan, otanko läheltä vai kaukaa, miltä korkeudelta ja kuvakulmalta?

Tuo kehittää havainnointikykyä ja kykyä nauttia visuaalisesta kauneudesta.

Toiseksi kuvaamalla tallentaa itselleen muistoja. Kannattaa tietysti myös sitten katsella niitä kuviaan välillä. Kyllä olen vuosien mittaan nauranut monet naurut ja itkenyt monet haikeat itkut katsoessani kuvia nyt jo aikuisista lapsistani pieninä tai hiljattain edesmenneistä vanhemmistani.

Kolmanneksi toki osa käyttää kuvaamista keinona dokumentoida itseään ja omia päivittäisiä tapahtumiaan muille. Itse en ole somessa kuin Twitterissä ja sielläkin lukeakseni muiden kommentteja, joten minulle tämä funktio on vieras, mutta toki se olemassa on ja tärkeäkin monelle.

Itselläni on toimittajana vielä neljäskin merkitys kuvaamiselle ja se on uutisten välittäminen ja dokumentointi. Tätä kumminkin ns. tavikset harvemmin tekevät.

Valokuvaamisen ymmärrän mutta en oman naaman ja perseen kuvaamista.

Yksi turhuuden multihuipentuma ovat nämä ns. turistikuvat, kännykällä näpsitään kohteista kuvia niin että oma pärstäkerroin on etualalla ja siellä takana häämöttää joku Eiffeltorni.

Jatkuvasta kuvaamisesta on tullut kuin jokin mania, eivätkä ne kuvat oikeasti kiinnosta ketään, mutta onhan niitä kiva jaella somessa.

Kaikist eniten pitäs kuvata just sitä arkea. Yllättävän vähän on video- ja valokuvamateriaalia miltä esim.Helsingin keskusta näytti 1979-1980.

Lapsia tulee kuvattua. Jo nyt on kiva joskus katsoa niitä kuvia vaikka pojasta 2-vuotiaana, vaikka siitä on vasta neljä vuotta. Muuten on kuvaaminen kyllä aika vähäistä.

Vierailija kirjoitti:

Niin, mitäpä ihminen muistoilla, jos on ankea elämä...

No joo, oikeasti ihan hyvä kysymys. Ensinnäkin kuvaaminen voi olla taiteentekemistä ja itseilmaisua. Miten valaisen tämän, miten rajaan kuvan, otanko läheltä vai kaukaa, miltä korkeudelta ja kuvakulmalta?

Tuo kehittää havainnointikykyä ja kykyä nauttia visuaalisesta kauneudesta.

Toiseksi kuvaamalla tallentaa itselleen muistoja. Kannattaa tietysti myös sitten katsella niitä kuviaan välillä. Kyllä olen vuosien mittaan nauranut monet naurut ja itkenyt monet haikeat itkut katsoessani kuvia nyt jo aikuisista lapsistani pieninä tai hiljattain edesmenneistä vanhemmistani.

Kolmanneksi toki osa käyttää kuvaamista keinona dokumentoida itseään ja omia päivittäisiä tapahtumiaan muille. Itse en ole somessa kuin Twitterissä ja sielläkin lukeakseni muiden kommentteja, joten minulle tämä funktio on vieras, mutta toki se olemassa on ja tärkeäkin monelle.

Itselläni on toimittajana vielä neljäskin merkitys kuvaamiselle ja se on uutisten välittäminen ja dokumentointi. Tätä kumminkin ns. tavikset harvemmin tekevät.

Suurin osa kännykkäkuvaajista EI ehdi ajatella näin monimutkaisesti, mikä näkyy kyllä tuotoksistakin.

Muistaakseni Adele lopetti laulamisen jollakin keikallansa ja pyysi yleisöä keskittymään konserttiin ja lopettamaan kännyköillä kuvaamisen.

Vierailija kirjoitti:

Yksi turhuuden multihuipentuma ovat nämä ns. turistikuvat, kännykällä näpsitään kohteista kuvia niin että oma pärstäkerroin on etualalla ja siellä takana häämöttää joku Eiffeltorni.

Jatkuvasta kuvaamisesta on tullut kuin jokin mania, eivätkä ne kuvat oikeasti kiinnosta ketään, mutta onhan niitä kiva jaella somessa.

Kyllä minusta niitäkin joukossa saa olla, muistaapa jälkikäteen kertavilkaisulla, miltä itse ja perhe siihen aikaan näytti.

Turistikuvilla on muistoarvoa ennen kaikkea itselle, ei niitä kaikki kenellekään JAA tai näytä, pitää vain itsellään kivana muistona.

7

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Niin, mitäpä ihminen muistoilla, jos on ankea elämä...

No joo, oikeasti ihan hyvä kysymys. Ensinnäkin kuvaaminen voi olla taiteentekemistä ja itseilmaisua. Miten valaisen tämän, miten rajaan kuvan, otanko läheltä vai kaukaa, miltä korkeudelta ja kuvakulmalta?

Tuo kehittää havainnointikykyä ja kykyä nauttia visuaalisesta kauneudesta.

Toiseksi kuvaamalla tallentaa itselleen muistoja. Kannattaa tietysti myös sitten katsella niitä kuviaan välillä. Kyllä olen vuosien mittaan nauranut monet naurut ja itkenyt monet haikeat itkut katsoessani kuvia nyt jo aikuisista lapsistani pieninä tai hiljattain edesmenneistä vanhemmistani.

Kolmanneksi toki osa käyttää kuvaamista keinona dokumentoida itseään ja omia päivittäisiä tapahtumiaan muille. Itse en ole somessa kuin Twitterissä ja sielläkin lukeakseni muiden kommentteja, joten minulle tämä funktio on vieras, mutta toki se olemassa on ja tärkeäkin monelle.

Itselläni on toimittajana vielä neljäskin merkitys kuvaamiselle ja se on uutisten välittäminen ja dokumentointi. Tätä kumminkin ns. tavikset harvemmin tekevät.

Suurin osa kännykkäkuvaajista EI ehdi ajatella näin monimutkaisesti, mikä näkyy kyllä tuotoksistakin.

Ei noissa mitään monimutkaista ole, eikä tietenkään ihminen yleensäkään mieti käyttäytymisensä motiiveja joka kerta, kun tekee jotakin. Se ei tarkoita, etteivätkö he silti toimisi jostakin syystä kuten toimivat.

7

Vierailija kirjoitti:

Kaikist eniten pitäs kuvata just sitä arkea. Yllättävän vähän on video- ja valokuvamateriaalia miltä esim.Helsingin keskusta näytti 1979-1980.

Jep. Rakastan itse vanhoja valokuvia ja mulla on aika paljon mummon ja papan peruina kuvia 1900-luvun alkupuolelta 1980-luvulle. 

Niissä on sellaista ajankuvaa, joka ei pelkästään luetusta tekstistä aukea. 

Ja kaikista suurimpia aarteita ovat kyllä sodasta otetut kuvat. 

Minä ajattelin joskus, että kamalinta, mitä voisi tapahtua, olisi menettää tulipalossa kaikki valokuvat. Näin paljon vaivaa, otin ”täydellisiä” kuvia, en kymmentä samaa vain huolellisia otoksia, tein albumeja.

Sitten tuli avioero ja eksä vei kaikki valokuvat. Lapsista sain vain ne kuvat, jotka eivät albumiin kelvanneet. Kaikki täydelliset otokset menivät saman tien.

Nykyään en ota kuvia kuin hyvin harvoin. Opin, että valokuvat ovat mennyttä. Menneeseen ei saa jäädä kiinni, ja valokuvien kautta menneeseen kiinni jääminen toteutuu entistä tehokkaammin.

Lopetin valokuvien ottamisen n. 10 vuotta sitten. Ihan turhaa. 

Viimeksikin, kun tuli mieleen lapsuuden matka Ranskan alpeille, niin en edes kaivanut omia vanhoja valokuvia esille, vaan katsoin netistä kuvia Mont Blanc -vuoresta, Annecyn kaupungista jne. 

Elämässä vain puutarhan (siis kasvien, nyt ajatukset pois sieltä likakaivosta!) hoitaminen on tärkeää.

Eikä sekään oikeastaan ole kovin tärkeää. (Joo, ei todellakaan ole.)

-kiinalainen sananlasku

Minä otan kuvia omaksi ilokseni, niitä katsomalla palautuu mieleen heti sää, ajankohta, kuvaustilanne, suurin piirtein hajut ja mautkin. Aivan mahtava tapa kelata muistoja lävitse! Ei kuvaaminen mikään elintärkeä asia ole, mutta jos niin katsoo, ei mikään ole ja elämä on täysin merkityksetön juttu. En ymmärrä moista ankeutusta.

Kuvata mitä? Valokuvaan ja videoin lasteni arkea ja tärkeitä hetkiä. Ainakin meidän 4-vuotias tykkää katsella vauvakuviaan. Teininä tai aikuisena he voivat sitten tutustua kuvien kautta omaan taustaansa ja historiaansa.

Itselleni kuvaan muistoja. Joku vanha valokuva monesti aktivoi muistijäljen. Vanhoja kuvia on kiva katsella. On ihan eri asia katsoa kuvaa mummostaan ja muistella kuin pelkästään muistella mummoa.

Kaupunkia, luontoa ja rakennuksia kuvaan, koska se auttaa kiinnittämään huomiota yksityiskohtiin. Valokuvaaja katsoo asioita hieman eri tavalla. On mahtava fiilis, kun löytää tutusta ympäristöstä jonkun uuden yksityiskohdan, jota ei ole aiemmin pannut merkille.