Lue keskustelun säännöt.
En vieläkään ymmärrä miksi oma äiti on lapsilleen ilkeä?
25.09.2021 |
Ymmärrän kyllä jos välitä keittää yli mutta että oma äiti on jatkuvasti ilkeä. Tätä en vain ymmärrä.
Kommentit (24)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mun äiti on halveksinut mua syvästi koko elämäni ajan. Olisi halunnut pojan. Muille hän on kohtuullisen mukava, mutta kun kukaan muu ei ole kuulolla, viha ja sähinä on karmeaa.
Varmasti on kyvyttömyyttä sanoittaa tuntemuksiaan. Ei ole koskaan lukenut mitään, kun on ei ole ollut aikaa sellaiseen turhuuteen, kun aika on mennyt minun eteen raataessa.
Siellä käydessä tarjouduin auttamaan jossain hommissa, mutta ei kelvannut koska en kuitenkaan osaa.
Miten voi äiti halveksia lastaan niin paljon.
Ehkä tämä on joku biologinen juttu jossa tarkoituksena etäännyttää jälkeläinen. Eläinmaailmasta tuttu.
Joo en minäkään ymmärrä. Noin 45 v olen pohtinut asiaa, edelleen äidin julma köytös jatkuu.
Tulin pohdinnassa siihen tulokseen etten koskaan tule ymmärtämään eikä ehkä tarvitsekaan ymmärtää.
Välit meni tuon oivalluksen jälkeen poikki ja äiti saa kiukutella keskenään ilman tytärtään. Ihan loppuelämänsä.
Joillakin ihmisillä on luonnehäiriö, narsismia, erilaisia elämänarvoja, alkoholi, stressi tai erilainen luonne. Työelämä vie. Ota etäisyyttä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ehkä tämä on joku biologinen juttu jossa tarkoituksena etäännyttää jälkeläinen. Eläinmaailmasta tuttu.
Voisiko etäännyttää toisen niin, ettei synny traumoja ja ahdistusta. Toimistontäditkin yms etäännyttävät samalla tekniikalla, mutta asiakkaiden on siellä pakko asioida joskus, ellei päätä olla menemättä.
Mistä tiedät, että hän on "jatkuvasti ilkeä"? Miten se ilmenee käytännössä?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Äitini alkoi ilkeäksi kun olin reilu 10-vuotias. Välillä ollut normaalimpia aikoja (hänellä ollut joku muu uhri) ja välillä vaikeampaa. Viimeksi suuttui kun en yhtynyt sukulaisen haukkumiseen vaan pysyin neutraalina. Ja se on liian uhmakasta se!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ehkä tämä on joku biologinen juttu jossa tarkoituksena etäännyttää jälkeläinen. Eläinmaailmasta tuttu.
Voisiko etäännyttää toisen niin, ettei synny traumoja ja ahdistusta. Toimistontäditkin yms etäännyttävät samalla tekniikalla, mutta asiakkaiden on siellä pakko asioida joskus, ellei päätä olla menemättä.
Siis kenet ne toimistontädit etäännyttävät? Ja miksi?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ex-vaimoni oli mitä sydämellisin ja huomioonottavisin ihminen kaikille paitsi minulle ja lapsilleen, meille muille kohtelu oli aika lailla vastakkaista. Erohan siitä tuli. En olisi koskaan uskonut kuinka erilaisia ihmiset ovat eri yhteyksissä, maskeja, maskeja,
Sattuipas sopivasti tämä aloitus, sillä olen itsekin juuri tänään tätä miettinyt. Jo lapsena äiti nollasi minua jatkuvasti. Minusta kasvoi suorituskeskeinen kympin tyttö, joka on aina suorituksilla tavoitellut äidin hyväksyntää sitä kuitenkaan saamatta. Äiti ei ole koskaan esim. sanonut minua kauniiksi tai kehunut mitään saavutuksia elämässäni. Ei tullut väitöstilaisuuteenikaan, kun oli jotain parempaa tekemistä. Minun ollessani nuorempi kertoi usein häpeävänsä minua. Äiti ei koskaan kysy mitä minulle kuuluu. Lapseni kanssa on tekemisissä paljon (puhelimessa) ja koittaa siellä aina keksiä jotain moitittavaa minusta. Aloitin hiljattain uudessa työssä ja kun kerroin tästä työpaikasta äidille, hän ei onnitellut tai mitään, vaan tokaisi, että tuskinpa sinä siellä pärjäät. Semmoista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Sattuipas sopivasti tämä aloitus, sillä olen itsekin juuri tänään tätä miettinyt. Jo lapsena äiti nollasi minua jatkuvasti. Minusta kasvoi suorituskeskeinen kympin tyttö, joka on aina suorituksilla tavoitellut äidin hyväksyntää sitä kuitenkaan saamatta. Äiti ei ole koskaan esim. sanonut minua kauniiksi tai kehunut mitään saavutuksia elämässäni. Ei tullut väitöstilaisuuteenikaan, kun oli jotain parempaa tekemistä. Minun ollessani nuorempi kertoi usein häpeävänsä minua. Äiti ei koskaan kysy mitä minulle kuuluu. Lapseni kanssa on tekemisissä paljon (puhelimessa) ja koittaa siellä aina keksiä jotain moitittavaa minusta. Aloitin hiljattain uudessa työssä ja kun kerroin tästä työpaikasta äidille, hän ei onnitellut tai mitään, vaan tokaisi, että tuskinpa sinä siellä pärjäät. Semmoista.
Miksi ihmeessä olet äitisi kanssa tekemisissä, saatikka annat lapsesi olla? Kuulostaa ihan hirviöltä. Ette kyllä menetä mitään, jos jatkatte elämää ilman häntä. En kyllä käsitä miten joku voi kohdella noin omaa lasta. Surettaa ja suututtaa.
Minua kasvatettiin 1960-luvulla tyypilliseen ajan tapaan. Äiti löi joka päivä (mummulta perityllä) pyykkikartulla. Perustelu oli se, että jos en ollut juuri sinä päivänä mitään pahaa tehnyt, niin kuitenkin olin tehnyt jotain, josta en vaan ollut jäänyt kiinni.
Syntymäpäivänä äiti löi pullapitkolla, joka kuivattiin koko vuosi juuri tätä tarkoitusta varten. Se pitko sitten syötiin seuraavana sunnuntaina jälkiruuaksi, eli tehtiin ns. pullamaitoa. Kuivan pullaviipaleen päälle kaadettiin kuumaa maitoa ja annos koristeltiin mansikkahillolla. Se oli reilua sentään ja pullamaito hieno jälkiruoka.
Kyllä minä ajattelen, että äiti varmaan tarkoitti hyvää sekä minulle että pikkuveljelle. Hänellä vain oli sen ajan kasvatuskeinot mielessään, ajatteli että sitä kurittaa, jota rakastaa.
Omia lapsiani ei koskaan tarvinnut lyödä enkä oikeastaan sanonut heille edes pahaa sanaa. Olivat kilttejä ja tottelevaisia lapsia muutenkin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Pikkuinen vanha mummu kirjoitti:
Minua kasvatettiin 1960-luvulla tyypilliseen ajan tapaan. Äiti löi joka päivä (mummulta perityllä) pyykkikartulla. Perustelu oli se, että jos en ollut juuri sinä päivänä mitään pahaa tehnyt, niin kuitenkin olin tehnyt jotain, josta en vaan ollut jäänyt kiinni.
Syntymäpäivänä äiti löi pullapitkolla, joka kuivattiin koko vuosi juuri tätä tarkoitusta varten. Se pitko sitten syötiin seuraavana sunnuntaina jälkiruuaksi, eli tehtiin ns. pullamaitoa. Kuivan pullaviipaleen päälle kaadettiin kuumaa maitoa ja annos koristeltiin mansikkahillolla. Se oli reilua sentään ja pullamaito hieno jälkiruoka.
Kyllä minä ajattelen, että äiti varmaan tarkoitti hyvää sekä minulle että pikkuveljelle. Hänellä vain oli sen ajan kasvatuskeinot mielessään, ajatteli että sitä kurittaa, jota rakastaa.
Omia lapsiani ei koskaan tarvinnut lyödä enkä oikeastaan sanonut heille edes pahaa sanaa. Olivat kilttejä ja tottelevaisia lapsia muutenkin.
Varmaan se on niin, että ennen oli toiset ajatukset ja nyt on taas toiset. Missä lienee sitten totuus.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sattuipas sopivasti tämä aloitus, sillä olen itsekin juuri tänään tätä miettinyt. Jo lapsena äiti nollasi minua jatkuvasti. Minusta kasvoi suorituskeskeinen kympin tyttö, joka on aina suorituksilla tavoitellut äidin hyväksyntää sitä kuitenkaan saamatta. Äiti ei ole koskaan esim. sanonut minua kauniiksi tai kehunut mitään saavutuksia elämässäni. Ei tullut väitöstilaisuuteenikaan, kun oli jotain parempaa tekemistä. Minun ollessani nuorempi kertoi usein häpeävänsä minua. Äiti ei koskaan kysy mitä minulle kuuluu. Lapseni kanssa on tekemisissä paljon (puhelimessa) ja koittaa siellä aina keksiä jotain moitittavaa minusta. Aloitin hiljattain uudessa työssä ja kun kerroin tästä työpaikasta äidille, hän ei onnitellut tai mitään, vaan tokaisi, että tuskinpa sinä siellä pärjäät. Semmoista.
Miksi ihmeessä olet äitisi kanssa tekemisissä, saatikka annat lapsesi olla? Kuulostaa ihan hirviöltä. Ette kyllä menetä mitään, jos jatkatte elämää ilman häntä. En kyllä käsitä miten joku voi kohdella noin omaa lasta. Surettaa ja suututtaa.
Varmaan siksi, kun olen edelleen se kiltti tyttö enkä uskalla äidille sanoa vastaan :( Olen yrittänyt pysyä mahdollisimman etäisenä ja keskittyä elämässä muihin asioihin. Ehkä pitäisi jossain terapiassa käsitellä näitä asioita.
Pikkuinen vanha mummu kirjoitti:
Minua kasvatettiin 1960-luvulla tyypilliseen ajan tapaan. Äiti löi joka päivä (mummulta perityllä) pyykkikartulla. Perustelu oli se, että jos en ollut juuri sinä päivänä mitään pahaa tehnyt, niin kuitenkin olin tehnyt jotain, josta en vaan ollut jäänyt kiinni.
Syntymäpäivänä äiti löi pullapitkolla, joka kuivattiin koko vuosi juuri tätä tarkoitusta varten. Se pitko sitten syötiin seuraavana sunnuntaina jälkiruuaksi, eli tehtiin ns. pullamaitoa. Kuivan pullaviipaleen päälle kaadettiin kuumaa maitoa ja annos koristeltiin mansikkahillolla. Se oli reilua sentään ja pullamaito hieno jälkiruoka.
Kyllä minä ajattelen, että äiti varmaan tarkoitti hyvää sekä minulle että pikkuveljelle. Hänellä vain oli sen ajan kasvatuskeinot mielessään, ajatteli että sitä kurittaa, jota rakastaa.
Omia lapsiani ei koskaan tarvinnut lyödä enkä oikeastaan sanonut heille edes pahaa sanaa. Olivat kilttejä ja tottelevaisia lapsia muutenkin.
Nykynäkökulmasta tuo on pahoinpitelyä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sattuipas sopivasti tämä aloitus, sillä olen itsekin juuri tänään tätä miettinyt. Jo lapsena äiti nollasi minua jatkuvasti. Minusta kasvoi suorituskeskeinen kympin tyttö, joka on aina suorituksilla tavoitellut äidin hyväksyntää sitä kuitenkaan saamatta. Äiti ei ole koskaan esim. sanonut minua kauniiksi tai kehunut mitään saavutuksia elämässäni. Ei tullut väitöstilaisuuteenikaan, kun oli jotain parempaa tekemistä. Minun ollessani nuorempi kertoi usein häpeävänsä minua. Äiti ei koskaan kysy mitä minulle kuuluu. Lapseni kanssa on tekemisissä paljon (puhelimessa) ja koittaa siellä aina keksiä jotain moitittavaa minusta. Aloitin hiljattain uudessa työssä ja kun kerroin tästä työpaikasta äidille, hän ei onnitellut tai mitään, vaan tokaisi, että tuskinpa sinä siellä pärjäät. Semmoista.
Miksi ihmeessä olet äitisi kanssa tekemisissä, saatikka annat lapsesi olla? Kuulostaa ihan hirviöltä. Ette kyllä menetä mitään, jos jatkatte elämää ilman häntä. En kyllä käsitä miten joku voi kohdella noin omaa lasta. Surettaa ja suututtaa.
Varmaan siksi, kun olen edelleen se kiltti tyttö enkä uskalla äidille sanoa vastaan :( Olen yrittänyt pysyä mahdollisimman etäisenä ja keskittyä elämässä muihin asioihin. Ehkä pitäisi jossain terapiassa käsitellä näitä asioita.
Oletko sinä siis se, jota äiti löi pyykkikartulla ?
Vierailija kirjoitti:
Mun äiti on halveksinut mua syvästi koko elämäni ajan. Olisi halunnut pojan. Muille hän on kohtuullisen mukava, mutta kun kukaan muu ei ole kuulolla, viha ja sähinä on karmeaa.
Varmasti on kyvyttömyyttä sanoittaa tuntemuksiaan. Ei ole koskaan lukenut mitään, kun on ei ole ollut aikaa sellaiseen turhuuteen, kun aika on mennyt minun eteen raataessa.
Siellä käydessä tarjouduin auttamaan jossain hommissa, mutta ei kelvannut koska en kuitenkaan osaa.
Miten voi äiti halveksia lastaan niin paljon.
Tosi surullista kuulla! Minä en myöskään osaa mitään oikein. Pyykit viikkaan väärin, kasvikset pilkon väärin... lista on ihan loputon. Myös minun äitini on korostetun mukava ja ystävällinen muille.
Vierailija kirjoitti:
Joo en minäkään ymmärrä. Noin 45 v olen pohtinut asiaa, edelleen äidin julma köytös jatkuu.
Tulin pohdinnassa siihen tulokseen etten koskaan tule ymmärtämään eikä ehkä tarvitsekaan ymmärtää.
Välit meni tuon oivalluksen jälkeen poikki ja äiti saa kiukutella keskenään ilman tytärtään. Ihan loppuelämänsä.
Hyvä, että uskalsit laittaa välit poikki! Varmasti hyvä päätös oman mielenterveyden kannalta.
Ei uskaltanut hankkia aborttia.