En vieläkään ymmärrä miksi oma äiti on lapsilleen ilkeä?

Mieheni äiti oli täysin tunnekylmä ja hyvin väkivaltainen omia lapsiaan kohtaan. Pyykit pesi ja ruokaa laittoi. Tämä teki hänestä omasta mielestään täydellisen äidin.

Vierailija kirjoitti:

Sattuipas sopivasti tämä aloitus, sillä olen itsekin juuri tänään tätä miettinyt. Jo lapsena äiti nollasi minua jatkuvasti. Minusta kasvoi suorituskeskeinen kympin tyttö, joka on aina suorituksilla tavoitellut äidin hyväksyntää sitä kuitenkaan saamatta. Äiti ei ole koskaan esim. sanonut minua kauniiksi tai kehunut mitään saavutuksia elämässäni. Ei tullut väitöstilaisuuteenikaan, kun oli jotain parempaa tekemistä. Minun ollessani nuorempi kertoi usein häpeävänsä minua. Äiti ei koskaan kysy mitä minulle kuuluu. Lapseni kanssa on tekemisissä paljon (puhelimessa) ja koittaa siellä aina keksiä jotain moitittavaa minusta. Aloitin hiljattain uudessa työssä ja kun kerroin tästä työpaikasta äidille, hän ei onnitellut tai mitään, vaan tokaisi, että tuskinpa sinä siellä pärjäät. Semmoista.

Voimia, mulla ollut samanlaista ja sain vielä samaa lajia anopin.

Vika on varmaan minussa.

Omat lapset ja lapsenlapset ovat ihania ja meillä on todella läheiset välit.

Mulla on paljon myös läheisiä ystäviä ollut.

Vierailija kirjoitti:

Äitini alkoi ilkeäksi kun olin reilu 10-vuotias. Välillä ollut normaalimpia aikoja (hänellä ollut joku muu uhri) ja välillä vaikeampaa. Viimeksi suuttui kun en yhtynyt sukulaisen haukkumiseen vaan pysyin neutraalina. Ja se on liian uhmakasta se!

Mulla on sama tilanne, paitsi anopin kanssa. Hän on loukkaantunut minulle, koska en yhtynyt hänen toisten lapsenlapsiensa haukkumiseen ja mitätöimiseen, minusta lasten kiusaaminen on vaan liian julmaa. Lisäsin juuri kierroksia, ja olen istunut vain hiljaa ja tuijottanut, kun hän haukkuu puolisoaan ronskein sanankääntein. Tajusin, ettei minun tarvitse myötäillä sitäkään. Kuuntelen, mutta en kommentoi.

Nyt anoppi on itse ottanut etäisyyttä ja viilentää välejä, myös meidän lapsiin, jotka tietysti ovat minun toimintaani ja "uhmakkuuteeni" syyttömiä. Odotin siiheksi, että alkavat olla jo teinejä ja aktiivisin mummokausi ohi. Aiemmin sallin ja validoin anopin toimintaa, että lapsillamme olisi edes yksi isovanhempi. Uumoilin jo heidän ollessaan pieniä, että jos toimin väärin enkä osallistu muiden kiusaamiseen, se heijastuu lapsiini ja heitä rangaistaan kun minä en ole mieluinen. Mutta nyt, antaa mennä. Tekee muuten itselle todella hyvää alkaa toimia omien arvojen mukaisesti, eikä niitä vastaan.

Pikkuinen vanha mummu kirjoitti:

Minua kasvatettiin 1960-luvulla tyypilliseen ajan tapaan. Äiti löi joka päivä (mummulta perityllä) pyykkikartulla. Perustelu oli se, että jos en ollut juuri sinä päivänä mitään pahaa tehnyt, niin kuitenkin olin tehnyt jotain, josta en vaan ollut jäänyt kiinni.

Syntymäpäivänä äiti löi pullapitkolla, joka kuivattiin koko vuosi juuri tätä tarkoitusta varten. Se pitko sitten syötiin seuraavana sunnuntaina jälkiruuaksi, eli tehtiin ns. pullamaitoa. Kuivan pullaviipaleen päälle kaadettiin kuumaa maitoa ja annos koristeltiin mansikkahillolla. Se oli reilua sentään ja pullamaito hieno jälkiruoka.

Kyllä minä ajattelen, että äiti varmaan tarkoitti hyvää sekä minulle että pikkuveljelle. Hänellä vain oli sen ajan kasvatuskeinot mielessään, ajatteli että sitä kurittaa, jota rakastaa.

Omia lapsiani ei koskaan tarvinnut lyödä enkä oikeastaan sanonut heille edes pahaa sanaa. Olivat kilttejä ja tottelevaisia lapsia muutenkin.

Ai että tällaista tyypillistä kasvatusta 60 luvulta. Olen myös tyypillinen kuuskytlukulainen, mutta ei minua millään pyykkikartulla (en edes tiedä mikä se on) kasvatettu. Ja yleistä oli juhlan kunniaksi teillä päin lyödä kuivettuneella pullapitkolla. Voi hyvä Sylvi!