Synnytyksestä kuusi vuotta ja olen edelleen traumatisoitunut. Helpottaako tämä joskus?

En ymmärrä miksi. Olisit iloinen siitä, että sait kärsiä elämän vuoksi. Itse olen synnyttänyt 5 kertaa ilman kivunlievityksiä.

Oletko käynyt jossain terapiassa tms juttelemassa tästä jonkun kanssa? Kuulostaa että pitäisi / olisi pitänyt.

Vierailija kirjoitti:

Oletko käynyt jossain terapiassa tms juttelemassa tästä jonkun kanssa? Kuulostaa että pitäisi / olisi pitänyt.

En ole. Koko aihe on ahdistava. Joidenkin ystävien kanssa olen jutellut tapahtumista tarkemmin. He ovat olleet empaattisia ja ymmärtäväisiä, mutta ei se juttelu ole mitään kuitenkaan muuttanut.

Vauvani on nyt kohta 22v eikä vielä ole helpottanut. Muista synnytyksistä sen jälkeen ei tullut traumoja mutta se johtui siitä kun oltiin kotona ihan siihen asti kunnes oli aivan pakko lähteä synnyttämään. Traumatisoivinta on kuitenkin synnärin henkilökunta ei niinkään synnytys.

Loppuu viimeistään kuolemaan

Jos joku traumatisoiva tapahtuma elämässä ei parane kohtuuajassa itsestään, on syytä hakeutua ammatti-ihmisen avun piiriin. Ei ihmisen kuulu traumatisoitua lopuksi ikää. Ja sehän vain pahenee kun traumatapahtuma alkaa omassa muistissa muuttua sitä mukaa kun todellisuus alkaa pikkuhiljaa unohtua, ihmisen muisti kun vääristää muistoja ajan myötä, eli traumatapahtuma voi alkaa tuntua pahemmalta 10 vuoden päästä kuin nyt.

Omasta traumaattisesta kokemuksesta on kohta 9v. Vieläkään en kykene katsomaan mitään synnytykseen liittyvääkään. Toisesta lapsesta kävin pelkopolilla keskustelemassa hullusta kätilöstä, joka traumat aiheutti. Keskustelin myös psykologin ja lääkäreiden kanssa. Toinen syntyi sektiolla ja siitä jäi ok fiilis. Raskausaika kyllä meni suunnattoman ahdistuneena. Koitan olla miettimättä synnytystä

Vierailija kirjoitti:

Jos joku traumatisoiva tapahtuma elämässä ei parane kohtuuajassa itsestään, on syytä hakeutua ammatti-ihmisen avun piiriin. Ei ihmisen kuulu traumatisoitua lopuksi ikää. Ja sehän vain pahenee kun traumatapahtuma alkaa omassa muistissa muuttua sitä mukaa kun todellisuus alkaa pikkuhiljaa unohtua, ihmisen muisti kun vääristää muistoja ajan myötä, eli traumatapahtuma voi alkaa tuntua pahemmalta 10 vuoden päästä kuin nyt.

Aiheesta jutteleminen on vaikeaa ja ikävää. Haluaisin olla varma, että jos juttelen, niin se myös auttaa.

Ja joo, olen huomannut, että muistikuvat tosiaan muuttuvat ajan mittaan. Muutama viikko synnytyksen jälkeen oli kovia kipuja, mutta niiden ohi mentyä synnytyksestä oli jopa ihan hyvä mieli jonkin aikaa. Tapahtumien muisteluun ei liittynyt erityistä ahdistusta. Jälkitarkastuksessa aloin sitten itkemään ihan hallitsemattomasti. Siitä alkoivat univaikeudet ja ahdistuskohtaukset. Tuntuu, että silloin jokin niksahti päässä pysyvästi väärään asentoon. Mietin vieläkin joskus, olisinko säästynyt tältä, jos olisin vain jättänyt menemättä tarkastukseen, vai olisiko se vain lauennut jostain muusta sitten.

ap

Vierailija kirjoitti:

Vauvani on nyt kohta 22v eikä vielä ole helpottanut. Muista synnytyksistä sen jälkeen ei tullut traumoja mutta se johtui siitä kun oltiin kotona ihan siihen asti kunnes oli aivan pakko lähteä synnyttämään. Traumatisoivinta on kuitenkin synnärin henkilökunta ei niinkään synnytys.

Mulla suunnilleen sama tarina, tosin trauma on jonkin verran helpottanut. Silti vieläkin ällöttää törmätä synnytysaiheisiin asioihin. Esim. kun luin hyvin suositun kirjan "Kohta voi vähän kirpaista", jossa uransa päättänyt nuori lääkäri kertoi ajastaan synnytysosastolla Englannissa. Hyvä kirja, mutta tuli paha mieli sitä lukiessa. Ei sentään enää kyyneleitä, kuten alkuvuosina olisi tullut.

Ei ole yli 20vuoden jälkeen parantunut. Osaamaton ja ilkeä kätilö ja repeämät yms. En tehnyt  kuin yhden lapsen vaikka tahdoin 3.

Tilasi on kroonistunut. Olisit tarvinnut apua heti. Mutta ei se myöhäistä nytkään ole. Hakeudu terapiaan. Valitettavasti joudut kuitenkin kohtaamaan pahan olosi siellä ihan kokonaan. Se on ainoa tie. Tulta päin. Lopulta helpottaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos joku traumatisoiva tapahtuma elämässä ei parane kohtuuajassa itsestään, on syytä hakeutua ammatti-ihmisen avun piiriin. Ei ihmisen kuulu traumatisoitua lopuksi ikää. Ja sehän vain pahenee kun traumatapahtuma alkaa omassa muistissa muuttua sitä mukaa kun todellisuus alkaa pikkuhiljaa unohtua, ihmisen muisti kun vääristää muistoja ajan myötä, eli traumatapahtuma voi alkaa tuntua pahemmalta 10 vuoden päästä kuin nyt.

Aiheesta jutteleminen on vaikeaa ja ikävää. Haluaisin olla varma, että jos juttelen, niin se myös auttaa.

Ja joo, olen huomannut, että muistikuvat tosiaan muuttuvat ajan mittaan. Muutama viikko synnytyksen jälkeen oli kovia kipuja, mutta niiden ohi mentyä synnytyksestä oli jopa ihan hyvä mieli jonkin aikaa. Tapahtumien muisteluun ei liittynyt erityistä ahdistusta. Jälkitarkastuksessa aloin sitten itkemään ihan hallitsemattomasti. Siitä alkoivat univaikeudet ja ahdistuskohtaukset. Tuntuu, että silloin jokin niksahti päässä pysyvästi väärään asentoon. Mietin vieläkin joskus, olisinko säästynyt tältä, jos olisin vain jättänyt menemättä tarkastukseen, vai olisiko se vain lauennut jostain muusta sitten.

ap

Tottakai aiheesta puhuminen on vaikeaa ja ikävää, ei se muuten trauma olisikaan. Ja ehdottomasti on aina parempi puhua eli purkaa sitä pois kun säilöä sisällä. Aluksi vaikka kirjoittaa sen itselle, koska siinäkin sitä tulee käsiteltyä ajatuksen tasolla. Ehkä sitten on helpompi puhua siitä jollekin.

Mikä siinä tarkastuksessa sai aikaan sen reaktion? Ottiko se kipeää vai mitä? 

Minulla myös kestänyt jo 8 v. Olin hätäsektiossa paniikissa ja itkin hoitajalle että pelkään kuolevani ja että vauva kuolee ( sykkeet laskivat ja tulehdusarvot vauvalla nousi). Pyysin hoitajaa pitämään minua kädestä kiinni, hän katsoi halveksuvasti ja kysyi miksi itken. Olin sitä ennen ollut kovissa kivuisaa jo 48 tuntia. Vauva meinasi kuolla ja tehtiin t- viilto kun supistus oli niin voimakas ettei vauvaa meinattu saada ulos tavallisesta viillosta. Kävin juttelemassa sairaalassa yhden kerran sen jälkeen, en tajunnut silloin mutta minulle tuli masennus. En muista mitään muutamasta ekasta vuodesta. Se on aika pelottavaakin kun joku sanoo että etkö muista ku oltiin vappuna siellä ja siellä... enkä muista koko juttua.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos joku traumatisoiva tapahtuma elämässä ei parane kohtuuajassa itsestään, on syytä hakeutua ammatti-ihmisen avun piiriin. Ei ihmisen kuulu traumatisoitua lopuksi ikää. Ja sehän vain pahenee kun traumatapahtuma alkaa omassa muistissa muuttua sitä mukaa kun todellisuus alkaa pikkuhiljaa unohtua, ihmisen muisti kun vääristää muistoja ajan myötä, eli traumatapahtuma voi alkaa tuntua pahemmalta 10 vuoden päästä kuin nyt.

Aiheesta jutteleminen on vaikeaa ja ikävää. Haluaisin olla varma, että jos juttelen, niin se myös auttaa.

Ja joo, olen huomannut, että muistikuvat tosiaan muuttuvat ajan mittaan. Muutama viikko synnytyksen jälkeen oli kovia kipuja, mutta niiden ohi mentyä synnytyksestä oli jopa ihan hyvä mieli jonkin aikaa. Tapahtumien muisteluun ei liittynyt erityistä ahdistusta. Jälkitarkastuksessa aloin sitten itkemään ihan hallitsemattomasti. Siitä alkoivat univaikeudet ja ahdistuskohtaukset. Tuntuu, että silloin jokin niksahti päässä pysyvästi väärään asentoon. Mietin vieläkin joskus, olisinko säästynyt tältä, jos olisin vain jättänyt menemättä tarkastukseen, vai olisiko se vain lauennut jostain muusta sitten.

ap

Tottakai aiheesta puhuminen on vaikeaa ja ikävää, ei se muuten trauma olisikaan. Ja ehdottomasti on aina parempi puhua eli purkaa sitä pois kun säilöä sisällä. Aluksi vaikka kirjoittaa sen itselle, koska siinäkin sitä tulee käsiteltyä ajatuksen tasolla. Ehkä sitten on helpompi puhua siitä jollekin.

Mikä siinä tarkastuksessa sai aikaan sen reaktion? Ottiko se kipeää vai mitä? 

Olen siis jutellut kyllä, en ammattilaiselle tosin, vaan ystäville. Lopetin juttelemisen, kun se tuntui enemmän pahentavan asioita kuin parantavan, vaikka kuulija olisikin empaattinen.

En ole ihan varma. Aloin itkemään jo huoneessa ennen itse tarkastusta.

Hei te kaikki, ap ja muut, joilla vanha trauma vaikuttaa elämään, estää tekemästä asioita, joita on ennen tehnyt ja/tai täyttää ajatukset: hakeutukaa traumaterapiaan. Posttraumaattinen stressi ei katoa itsestään ajan kanssa, vaan tekee vähitellen elämän entistä raskaampaa. Traumoista voi selvitä, ne ovat yhdistelmä fyysisiä reaktioita ja ajatusmalleja, jotka voidaan purkaa.

Kts. Youtubesta Peter A. Levine. Kertoo siitä, miksi ja miten trauma jää kehoon pyörimään.

Mulle kävi niin, että nuorena, reilu parikymppisenä sain vauvan. Synnytyksestä jäi harvinainen vaiva, joka diagnosoitiin myöhässä. En saanut käsiteltyä asiaa, kun ei ollut edes diagnoosia. Traumahan siitä jäi. Vuosikausiksi, ennen kuin sitten, tuli seinä vastaan, 1.5v:n saikku ja 4 vuoden traumaterapia. Trauma lukitsi minut, en pystynyt käymään ilman sydämentykytystä ko sairaalassa vuosiin ja ajattelin, että kukaan ei halua minua auttaa.

Terveydenhuollon yksi suurimmista ongelmista on se, että ei hoideta fyysisten vaivojen aiheuttamia traumoja HETI tai ei koskaan. Pitkällä tähtäimellä tämä tulee kalliiksi.

Traumat eivät katoa, ne pitää hoitaa.

Pääse jo yli siitä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos joku traumatisoiva tapahtuma elämässä ei parane kohtuuajassa itsestään, on syytä hakeutua ammatti-ihmisen avun piiriin. Ei ihmisen kuulu traumatisoitua lopuksi ikää. Ja sehän vain pahenee kun traumatapahtuma alkaa omassa muistissa muuttua sitä mukaa kun todellisuus alkaa pikkuhiljaa unohtua, ihmisen muisti kun vääristää muistoja ajan myötä, eli traumatapahtuma voi alkaa tuntua pahemmalta 10 vuoden päästä kuin nyt.

Aiheesta jutteleminen on vaikeaa ja ikävää. Haluaisin olla varma, että jos juttelen, niin se myös auttaa.

Ja joo, olen huomannut, että muistikuvat tosiaan muuttuvat ajan mittaan. Muutama viikko synnytyksen jälkeen oli kovia kipuja, mutta niiden ohi mentyä synnytyksestä oli jopa ihan hyvä mieli jonkin aikaa. Tapahtumien muisteluun ei liittynyt erityistä ahdistusta. Jälkitarkastuksessa aloin sitten itkemään ihan hallitsemattomasti. Siitä alkoivat univaikeudet ja ahdistuskohtaukset. Tuntuu, että silloin jokin niksahti päässä pysyvästi väärään asentoon. Mietin vieläkin joskus, olisinko säästynyt tältä, jos olisin vain jättänyt menemättä tarkastukseen, vai olisiko se vain lauennut jostain muusta sitten.

ap

Tottakai aiheesta puhuminen on vaikeaa ja ikävää, ei se muuten trauma olisikaan. Ja ehdottomasti on aina parempi puhua eli purkaa sitä pois kun säilöä sisällä. Aluksi vaikka kirjoittaa sen itselle, koska siinäkin sitä tulee käsiteltyä ajatuksen tasolla. Ehkä sitten on helpompi puhua siitä jollekin.

Mikä siinä tarkastuksessa sai aikaan sen reaktion? Ottiko se kipeää vai mitä? 

Olen siis jutellut kyllä, en ammattilaiselle tosin, vaan ystäville. Lopetin juttelemisen, kun se tuntui enemmän pahentavan asioita kuin parantavan, vaikka kuulija olisikin empaattinen.

En ole ihan varma. Aloin itkemään jo huoneessa ennen itse tarkastusta.

Pelkkä empaattinen kuuntelu ei auta. Tarvitset sen oikean, koulutetun terapeutin, joka osaa reflektoida sinun tunteitasi, kysyä oikeanlaisia tarkentavia kysymyksiä ja saada sinut turvallisesti kohtaamaan se kaiken tapahtuneen. Käymään sen läpi, että se ei ollut sinun vikasi, sama olisi voinut käydä kelle vaan, samoja traumoja on tuhansilla naisilla. Sinä pärjäsit silti hyvin, sinä nousit siitä ja jatkoit elämääsi, vaikka sinulla on kamala tapahtuma taustallasi. Sinua kohdeltiin väärin, ehkä kiireen tai hoitajan leipiintymisen vuoksi, ja sinä saat tuntea siitä pahaa mieltä.

Kun trauma on käsitelty, se ei enää aktivoidu hallitsemattomasti jonkun toisen asian yhteydessä. Saat rauhan ja paremman elämän.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos joku traumatisoiva tapahtuma elämässä ei parane kohtuuajassa itsestään, on syytä hakeutua ammatti-ihmisen avun piiriin. Ei ihmisen kuulu traumatisoitua lopuksi ikää. Ja sehän vain pahenee kun traumatapahtuma alkaa omassa muistissa muuttua sitä mukaa kun todellisuus alkaa pikkuhiljaa unohtua, ihmisen muisti kun vääristää muistoja ajan myötä, eli traumatapahtuma voi alkaa tuntua pahemmalta 10 vuoden päästä kuin nyt.

Aiheesta jutteleminen on vaikeaa ja ikävää. Haluaisin olla varma, että jos juttelen, niin se myös auttaa.

Ja joo, olen huomannut, että muistikuvat tosiaan muuttuvat ajan mittaan. Muutama viikko synnytyksen jälkeen oli kovia kipuja, mutta niiden ohi mentyä synnytyksestä oli jopa ihan hyvä mieli jonkin aikaa. Tapahtumien muisteluun ei liittynyt erityistä ahdistusta. Jälkitarkastuksessa aloin sitten itkemään ihan hallitsemattomasti. Siitä alkoivat univaikeudet ja ahdistuskohtaukset. Tuntuu, että silloin jokin niksahti päässä pysyvästi väärään asentoon. Mietin vieläkin joskus, olisinko säästynyt tältä, jos olisin vain jättänyt menemättä tarkastukseen, vai olisiko se vain lauennut jostain muusta sitten.

ap

Tottakai aiheesta puhuminen on vaikeaa ja ikävää, ei se muuten trauma olisikaan. Ja ehdottomasti on aina parempi puhua eli purkaa sitä pois kun säilöä sisällä. Aluksi vaikka kirjoittaa sen itselle, koska siinäkin sitä tulee käsiteltyä ajatuksen tasolla. Ehkä sitten on helpompi puhua siitä jollekin.

Mikä siinä tarkastuksessa sai aikaan sen reaktion? Ottiko se kipeää vai mitä? 

Olen siis jutellut kyllä, en ammattilaiselle tosin, vaan ystäville. Lopetin juttelemisen, kun se tuntui enemmän pahentavan asioita kuin parantavan, vaikka kuulija olisikin empaattinen.

En ole ihan varma. Aloin itkemään jo huoneessa ennen itse tarkastusta.

Ystäville juttelu ei riitä. Trauma ei siitä purkaudu. Se pitää purkaa terapiassa. Itsellä diagnosoitiin PTSD. Ja olen nyt parantunut, mutta tie oli pitkä. T.16

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos joku traumatisoiva tapahtuma elämässä ei parane kohtuuajassa itsestään, on syytä hakeutua ammatti-ihmisen avun piiriin. Ei ihmisen kuulu traumatisoitua lopuksi ikää. Ja sehän vain pahenee kun traumatapahtuma alkaa omassa muistissa muuttua sitä mukaa kun todellisuus alkaa pikkuhiljaa unohtua, ihmisen muisti kun vääristää muistoja ajan myötä, eli traumatapahtuma voi alkaa tuntua pahemmalta 10 vuoden päästä kuin nyt.

Aiheesta jutteleminen on vaikeaa ja ikävää. Haluaisin olla varma, että jos juttelen, niin se myös auttaa.

Ja joo, olen huomannut, että muistikuvat tosiaan muuttuvat ajan mittaan. Muutama viikko synnytyksen jälkeen oli kovia kipuja, mutta niiden ohi mentyä synnytyksestä oli jopa ihan hyvä mieli jonkin aikaa. Tapahtumien muisteluun ei liittynyt erityistä ahdistusta. Jälkitarkastuksessa aloin sitten itkemään ihan hallitsemattomasti. Siitä alkoivat univaikeudet ja ahdistuskohtaukset. Tuntuu, että silloin jokin niksahti päässä pysyvästi väärään asentoon. Mietin vieläkin joskus, olisinko säästynyt tältä, jos olisin vain jättänyt menemättä tarkastukseen, vai olisiko se vain lauennut jostain muusta sitten.

ap

Tottakai aiheesta puhuminen on vaikeaa ja ikävää, ei se muuten trauma olisikaan. Ja ehdottomasti on aina parempi puhua eli purkaa sitä pois kun säilöä sisällä. Aluksi vaikka kirjoittaa sen itselle, koska siinäkin sitä tulee käsiteltyä ajatuksen tasolla. Ehkä sitten on helpompi puhua siitä jollekin.

Mikä siinä tarkastuksessa sai aikaan sen reaktion? Ottiko se kipeää vai mitä? 

Trauman kelailu voi pahentaa tilannetta eli ei ole mitään aääntöä että ”totta kai puhuminen auttaa”. Olen nähnyt videon, jossa amerikkalaisen sotilaan sotatraumaa hoidettiin ainoastaan fyysisin oireisiin keskittymällä. Yleensä fyysiset reaktiot ovat niin hienovaraisia, ettei niistä ole itse lainkaan tietoinen, joten ammattilainen on tässä se taho, jolta apua kannattaa hakea.