Synnytyksestä kuusi vuotta ja olen edelleen traumatisoitunut. Helpottaako tämä joskus?

Vierailija kirjoitti:

Tapa itsesi, siten pääset, et ole elämää ansainnut, olet pelkkä vikisevä paska.

Joillakuilla hoitamaton trauma oireilee näin.

Mun ensimmäisen synnytyksen aikana jäin hetkeksi kahden vanhan kätilön kanssa, kun mies lähti vessaan, olin kai jotain siinä supistusten aikana huudahtanut, niin kätilö työnsi naamansa kiinni kasvoihini ja kähisi että huusinko yhtä paljon tekohetkellä? Laittoi myös tippaa käteen ja naputteli suonta esiin niin, että käteen tuli aika pahat mustelmat. Ei se vielä tuohon päättynyt, vaan verenhukka oli 1,8 l. ja sain verensiirron, kun hemoglobiini painui niin alas.

Kysyin mieheltä myöhemmin, että olinko huutanut oikeasti niin paljon? Hän sanoi ihmetelleensä, että olin niinkin hiljaa.

En tuosta traumatisoitunut, lisää lapsiakin tuli, mutta kyllä tuo tapahtuma jäi mieleen.

Haluan sanoa kaikille, että suosittelen lämpimästi traumojen käsittelyä. On uskomatonta elää niin, että traumamuistot eivät enää valtaa elämää. Halutessani voin toki muistella, mutta sen jälkeen niistä tulee kuin mikä tahansa muisto, eli ne ”painuvat unholaan.” Olo on kevyt ja elämässä on värit. Mieli ei palaa muiden riitojen tai elämänkriisien yhteydessä enää traumaan.

Traumojen hoitoon tarvitsee nimenomaan traumaterapeutin. Aktiivisen hoidon. ”Kuunteluterapia” ei ainakaan pitkittyneissä traumoissa riitä.

Mene psykologille puhumaan. Ei tuommonen märehtiminen ole tervettä eikä normaalia. Asioista kuuluu päästä yli jossakin vaiheessa.

Elämä on muutenkin semmonen keissi, että tässä matkan varrella kuluu, vanhenee ja rämppääntyy.

Minä synnytin n. 20 vuotta sitten ja lapsiluku jäi yhdeksi. En halunnut kokea enää ikinä samaa.

Omasta synnytyksestä on jo kolmetoista vuotta ja välillä vieläkin mietin asioita.

Lyhyesti kerrottuna synnytykseni päättyi kiirelliseen sektioon. Vauva vietiin teho-osastolle, oma kuntoni romahti ja vietin viikon teho-osastolla.

Vauvalla oli paljon pieniä vikoja ja ensimmäinen vuosi meni erilaisten lääkäreiden luona käydessä.

Itselleni tarjottiin keskustelu apua jo sen jälkeen kun pääsin teho-osastolta pois.

Ensimmäinen vuosi meni sumussa ja itse kärsin öisin kuoleman pelosta ja päivisin stressasin vauvan voinnista.

Kävin monta kertaa juttelemassa tilanteesta psykologin kanssa ja pikku hiljaa pääsin asian kanssa sinuiksi. Nämä keskustelut toivat minulle apua.

Olen kuitenkin monena vuotena kärsinyt lapsen syntymäpäivän aikoihin oudosta ahdistuksesta ja tilanne palasi uniin ja mieleen. Nyt tämäkin on jo ollut pois monta vuotta

Vieläkin kun kuulen sairaalasarjoissa tietyn piippavan äänen palaa mieleeni teho-osasto aika ja aika sairaalassa.

Ehkäpä sinullekin tekisi hyvää käydä juttelemassa ammatti ihmisen kanssa. Muistot ovat kipeitä ja joudut niihin palaamaan mutta ehkäpä sen jälkeen pääset eteenpäin ja pystyt jonain päivänä muistelemaan mennyttä tapahtumaa ilman pahaa mieltä.