Lue keskustelun säännöt.
Onko sinulle jäänyt traumoja lapsuudesta?
Pelkään
24.08.2021 |
Jos on niin minkälaisia ja mistä luulet traumojen johtuvan?
Itse pelkään hammaslääkäriä, vaikka olen pian 50 vuotias😃Lapsuudessani ei ollut nimittäin niin ymmärtäväisiä ja kilttejä hammaslääkäreitä, kuin tänäpäivänä. Muistan vain erittäin vihaisen mies lääkärin joka kurtisti vain silmiä vihaisesti minulle ja sanoi jotain hyvin pahasti, kun en aukaissut suustani tarpeeksi, sillä kertaa repaisi hampaankin pois, vaikka lupasi, että katsoo vain ja en saanut edes puudutusta, kyseessä oli maitohammas, mutta kuitenkin, lapselle se oli iso juttu😔
Kommentit (19)
Joo. Vanhemmat olivat väkivaltaisia. Olen 26v ja eläkkeellä psykoosi ja muidne mt ongelmien takia...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vanhempien rankka juominen viikonloppuisin ja lomilla. Siitä johtuva pelottava riitely, arvaamattomuus ja heidän keskenäinen väkivalta. Heidän draamat oli se tärkein juttu, lasten tunteille ja mielipiteille ei jäänyt tilaa. Piti olla vain hiljaa ja kiltisti, zitti e buoni. Aikuisena on ollut opettelemista että mullakin on oikeus tunteisiin.
Eroperheestä tulevana en pohjimmiltani pidä ehjien perheiden lasten mielipiteitä yhtään minään.
Helkkarin kultapossut.
Vaikka kuinka paljon, ei ne estä elämästä, pitää oppia hyväksymään menneisyytensä ja kohdata pelkonsa.
Vierailija kirjoitti:
Kyllä henkinen kiusaaminen koulussa vaikutti koko elämään. Opiskelut jäi koska pelkäsin kouluja ja kiusaajia. Opettajat näkivät ja kuulivat kiusaamisen mutta eivät puuttuneet asiaan millään tavalla. Olen vieläkin miettinyt sitä pelon ilmapiiriä mikä oli joka aamu kouluun lähtiessä, ja koulumatkoilla.
Koulukiusaaminen jätti jälkensä. En uskaltanut hakea opiskelemaan sinne minne halusin, koska pahin kiusaaja haki sinne. Tosin sitten valitsemani tekninen ala on ollutkin parempi, ainakin työllisyyden ja palkan suhteen.
Koulukiusaamisella on todella suuret ja moninaiset vaikutukset!!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Toivon, että minulle ei olisi pidetty kuria. Se pilasi itsetuntoni ja jätti sen alitajuisen käsityksen, että tunteiden ilmaiseminen on kiellettyä. Toisaalta ymmärrän, että 90-luku ja 2000-luvun alku oli eri aikaa kuin nykyään, ja silloin hyvin harva vanhempi oli kuullut tunnekasvatuksesta ja positiivisesta vahvistamisesta.
Vierailija kirjoitti:
Eroperheestä tulevana en pohjimmiltani pidä ehjien perheiden lasten mielipiteitä yhtään minään.
Helkkarin kultapossut.
Olisin antanut mitä vain, että vanhempani eroavat. Isä perheen hakkaaja alkoholisti, äiti tunnekylmä narsisti. Traumoja on vaikka muille jakaa. Olen nyt vasta alkanut saamaan otetta itsestäni ja arvostamaan itseäni ja ymmärtämään, että minulla on oikeus elämään. Kotona mieletön kuri.
Muutama on sanonut, että ovat kateellisia minun vanhemmista kun ovat käskeneet opiskella ja ovat kasvattaneet todella mukautuvan henkilön ja kiltin ihmisen. Kun vain tietäisivät mitä siellä taustalla on..
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei ole jäänyt, mutta traumatisoituminen ei ollut siihen aikaan vielä muodikasta.
Riittämättömyyden tunne joka johtaa aikuisena typeriin toimintamalleihin. Riittämättömyys taas johtuu siitä ettei paljon kehuttu tai arvostettu. Härpittiin tai mainittiin kyllä pienistä virheistä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Eroperheestä tulevana en pohjimmiltani pidä ehjien perheiden lasten mielipiteitä yhtään minään.
Helkkarin kultapossut.
Niin että se on parempi pysyä yhdessä henkensä kaupalla, vaikka koskaan ei tietäisi herääkö enää aamulla tai herääkö vammaisena. Ottaa tyynesti vastaan väkivalta, sekä itseensä ja lapsiin kohdistuva, jotta vaan saisi olla helkkarin kultapossu. Aika näköalaton olet.
Tulta. Pyromaani yritti polttaa meidän asuintalon (vanha hirsitalo) ja pamahdin paikalle koulusta vähän huonoon aikaan. Oon 50v enkä vieläkään mielelläni sytyttele esim. nuotiota tai takkaa. Ja lapsilta olen kieltänyt kaikki tulentekovälineet ihan kategorisesti, 19v alkaa olla aika kyrsiintynyt, kun en anna edes kynttilöitä sytyttää...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Varmaankin on. Isällä ja äidillä oli paska suhde joten en oikeastaan tiedä, miltä hyvä suhde näyttää. Koitan vain, että omat suhteeni eivät ole näyttäneet samalta, mutta silti menee pieleen. Lisäksi isä on aina pettänyt lupauksiaan. Mulla on ollut 4 parisuhdetta ja aina kun suhde on päättynyt, mua kalvaa tunne siitä, että kaikki pitää mua samanlaisena kuin isäni.
Lisäksi kun ekan kerran lähestyin koulussa tyttöä johon olin ihastunut niin sain kuulla mitä kaikkea vikaa minussa on. Siksi minun on vaikea lähestyä naisia. Koen, että mun haluissani ja tunteissani on jotain lähtökohtaisesti väärin. Kyllä mä seurustelussa uskon, että mun kanssa ollaan, koska kohtelen hyvin, mutta alku on mulle helkkarin vaikeaa enkä varsinkaan lähesty ketään tuttuja, koska en tietenkään halua, että yksikään tuttu kokee itseään samalla tavalla ahdistuneeksi kuin se tyttö siellä koulussa.
Vierailija kirjoitti:
Eroperheestä tulevana en pohjimmiltani pidä ehjien perheiden lasten mielipiteitä yhtään minään.
Helkkarin kultapossut.
Eikö ehjän perheen lapsella ole lähtökohtaisesti terveemmät mielipiteet kuin rikkinäisellä traumakakaralla?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mun koko identiteetti rakentuu traumoista.
Vierailija kirjoitti:
Mun koko identiteetti rakentuu traumoista.
Minun myös. Raunioiden päälle kun rakentaa niin pakostakin välillä sortuu. Ainaista pikkuliekkien sammuttelua, kun siihen varsinaiseen palopesäkkeeseen ei millään osu.
Joo on. Kun jo alle kouluikäisenä kohtaa kotonaan henkistä, fyysistä ja seksuaalista väkivaltaa, niin kyllähän se jälkensä jättää. Nykyään menee ihan ok, ja olen oppinut elämään jäljelle jääneiden (aiempaan verrattuna kuitenkin aika vähäisten) oireideni kanssa.
On. Koulussa kiusattiin pahasti eikä kukaan auttanut. Koulussa koin fyysistä väkivaltaa ja kotona Sain selkään. Jouduin selviämään itse . Olin kiusattu myös myöhemmin opiskeluissa enkä koskaan missään kovin suosittu. Nyt aikuisena olen käynyt terapiassa ja kohdannut kaikki kivut. Suhde äitiin on todella ristiriitainen ja hän osaa edelleen olla todella piikikäs . Oman lapseni kohdalla olen hyvin tietoisesti pyrkinyt kasvattamaan ja koulukiusaamisessa tappelin kynsin hampain hänen puolestaan kunnes kiusaaminen loppui. Fyysisesti emme kurita, se ei meillekään vanhemmille opettanut mitään järkevää. Nykyinen työpaikka on tehnyt minulle paljon hyvää,minut hyväksytään ja on otettu uutena aikanaan ihanasti vastaan. Se auttaa menneisyyden haavojen suhteen että saan olla minä ja osa porukkaa.
Todistin 5v ikäisenä kun 4 kerrosta meidän yläpuolella asuneen perheen 2v lapsi putosi parvekkeelta asfalttiin.
Lisäksi äiti usein kertoi tarinaa kaverinsa siskosta, joka omaan asuntoon muuttaessa sekosi ja syösyi ikkunan läpi katuun.
Ei ihme, että kammoan jopa toisen kerroksen parvekkeita, siltoja ja kaikkia "korkeita" paikkoja joista voi pudota tai hulluksi tullessaan hypätä.
Kyllä henkinen kiusaaminen koulussa vaikutti koko elämään. Opiskelut jäi koska pelkäsin kouluja ja kiusaajia. Opettajat näkivät ja kuulivat kiusaamisen mutta eivät puuttuneet asiaan millään tavalla. Olen vieläkin miettinyt sitä pelon ilmapiiriä mikä oli joka aamu kouluun lähtiessä, ja koulumatkoilla.