Miksi parisuhteessa pitäisi olla onnellinen?

Vierailija kirjoitti:

Parisuhteessa kun ei ole mikään pakko olla. Jos se ei paranna ekämänlaatua niin voi ihan hyvin olla yksinkin.

Lapsistasi olet ihan laillisesti vastuussa. Ei auta kuin ottaa vastuu omista valinnoista.

Ainoa vastuu on elatusvelvollisuus, muista voi luopua niinkuin parisuhteestakin.

Jos parisuhde on noin paha paikka, mikset sanonut papille tai miehellesi EI, kun kysyttiin?

Parisihdeterapeutit puhuvat, että hyvää tyytyväistä aikaa pitäisi olla 70-80% ajasta parisuhteessa ja loput 20-30% voi olla huonoa. Joka viikko pitäisi olla 7/10 hyvää hetkeä ja 3/10 huonoja hetkiä. Pikkulapsiaika on erikseen. Se on raskasta kaikille. Oman kokemuksen perusteella voin sanoa, että suhteessa ei todellakaan voi olla yli puolet täyttä kuraa. Eihän sellaista jaksa. Parisuhteen pitäisi tuoda iloa elämään ja rakastava hyvinvoiva parisuhde pitäisi olla kummankin osapuolen prioriteettina. Huonoja aikoja ja riitoja toki tulee, mutta sen ei pitäisi olla jatkuvaa vaan väistyä aina pois kuitenkin. Ei rakkauden pitäisi olla tuhoavaa vaan tuoda täyttymystä ja tyytyväisyyttä elämään (olettaen, että parisuhteessa ollaan rakkaudesta).

Vierailija kirjoitti:

Jos parisuhde on noin paha paikka, mikset sanonut papille tai miehellesi EI, kun kysyttiin?

Mielellään saa sanoa ei jo ennen alttaria. Nyt kun asiaa ajattelen, niin ihan hyvä, että viimeisin kiinnostuksen kohde antoi lopulta pakit, todella ystävällisesti, mutta selkeästi. Ei vastentahtoisen naisen kanssa seurustelu ole mukavaa.

Ei parisuhteessa tarvitse olla onnellinen. Parisuhteen pitäisi kuitenkin tehdä onnellisemmaksi kuin onnettomammaksi, eihän siinä muuten ole mitään mieltä.

Tässä on nyt se paha, että kun perusonneton menee yksiin perustyytyväisen kanssa, toisen elämänlaatu pysyy samana tai paranee ja toisen huononee.

No mieluummin yksin onnellisena kuin parisuhteessa onnettomana. 

Ei pitäisikään mielestäni yhtään sen enempää kuin sinkkunakaan. Tai siis, eihän omaa onnellisuutta voi asettaa riippuvaiseksi toisesta ihmisestä. Ehkä ihmissuhteista ja niiden laadusta kokonaisuudessaan, mutta  yhdestä tietystä ihmisestä? Sillä asenteella ainakin tulee vaan onnettomaksi ja liitto ajautuu huonoon jamaan helposti.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mistä tiedät, että se vaikeus loppuu ennen kuolemaa?

T. juopon eksä

Siitä että mieheni on vastuullinen ja kohteliaasti käyttäytyvä aikuinen. Se, että nyt, kun on ruuhkavuodet eikä tunteita ole, ei ole mikään syy lopettaa suhdetta.

Nyt elämme kämppiksinä toisiamme kunnioittaen ja lasten kasvaessa tunteet taas palaavat.

Kuulostaa kyllä aika rankalta sekä tyytyä tuohon itse että odottaa, että kumppani tyytyy. Siis meilläkin nyt on pikkuvauva eikä esim. seksiä ole ollut hetkeen ja univajetta piisaa ja enemmän yhteistä aikaa olisi ihana olla, mutta olen silti äärimmäisen tyytyväinen suhteeseen. Päivittäisessä vuorovaikutuksessa kuitenkin hellyyttä, turvaa, huumoria. Mistä se takaisin tulisi yhtäkkiä, jos se katoaa vaikeampina aikoina?

Jos parisuhteen onnellisuus on nollan tasoa, lapsiperheestä ei kannata lähteä, mutta jos miinukselle menee pidemmän aikaa, niin sitten kyllä.

Minä en ymmärrä koko onnellisuustavoitetta. Olen pääasiassa elämääni ihan tyytyväinen, ei se ole erityisen onnellista, mutta ei pääasiassa erityisen kamalaakaan. Oikeastaan pääasiassa ei tunnu miltään, se vain menee eteenpäin ajan mukana, enkä sitä kummemmin edes ajattele. Jos juoksisin onnellisuuden perässä, en todennäköisesti ikinä tyytyisi mihinkään, vaan kokoajan keksisin asioita, mitkä voisivat olla vielä paremmin. En ole päässyt sisään tähän nykyajan onnellisuuden suorittamiseen, mutta olen siitä huolimatta ihan tyytyväinen tavalliseen elämääni, joka ei nyt ole erityisen kurjaakaan.

Olet asian ytimessä. Parisuhde on asia, joka rakennetaan ja se pitää sisällään sekä tylsää, kurjaa, vaivaa, kun sitä kivaakin. Mieslapsille kaiken pitäisi olla vaan kivaa, muuten tulee tantrumit ja he lopettavat kostoksi koko suhteen ja ehkä työnsäkin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No, mä siedin ruuhkavuodet tuolla ajatuksella. No siinä nyt vaan kävi niin, että ruuhkavuosien jälkeen ei sitten ollutkaan mitään. Tai no, olin minä, äiti, joka huolehti lapsista ja oli mies, joka eli omaa rinnakkaiselämäänsä siinä vieressä. Ei hänellä sivusuhteita ollut, mutta ei hänellä ollut kyllä muutakaan. Paitsi oma elämä, työ, harrastukset. Hän oli järkyttynyt kun erosin. Että eikö kaikki ollutkaan ihan ok? No ei ollut, kun olin hänelle vain piika, palvelija ja lastenhoitaja. Ja runkkuteline, jos oli tarve pussit tyhjentää niin näin toimittiin, mutta ei siitä minulle jäänyt kuin tahrat lakanalle. Ja kyllä, yritin aiheesta keskustella mutta hän väisteli ja oli sitä mieltä, että mä liioittelen ja nalkutan.

Yksin oli parempi kuin tuossa "pari"suhteesssa. Ja nykyään olen ihan oikeassa parisuhteessa. Jos tämän olisi tajunnut aikaisemmin... 

Niin, olit äiti, joka huolehti lapsista, et enää mielenkiintoinen, parisuhteeseen miestä miellyttääksesi uhraava nainen. Harmi, että esittäydyit miehelle sellaisena. Miehen miellyttäjänä.

Ja harmi, että mies esittäytyi ihmisenä, joka halusi lapsia ja vakuutti olevansa vuosisadan paras isä heille, osallistuvansa täysin perhe-elämään. No riitti sitä muutaman vuoden. Mokoma naisen miellyttäjänä esiintynyt tollo.

Ongelma nykyajan suhteissa on onnen vaatimus. Siihen ne kaatuvat. Ei riitä, että elämän perusteet ovat kunnossa, puolisot kunnioittavat toisiaan ja hoitavat omat velvollisuutensa, koska ihmiset tahtovat onnen tunteita ja seksuaalista värinää.

Kun oletus on noin epärealistinen, on selvää, miksi niin monet suhteet kaatuvat pikkulapsivaiheessa.

Onnellisuus on tunne, joka tulee ja menee. Myös rakkauden tunne vaihtelee. Olen ollut saman miehen kanssa parisuhteessa 40 vuotta. Näihin vuosiin on mahtunut huumaavaa rakkautta, pikkulapsiarkea, vastoinkäymisiä, riitoja, onnea - kaikkea. Kertaakaan ei olla ajateltu eroa.

Seksuaalinen hehku ja syvä rakkaus on heräteltävissä uudelleen vaikka se hiipuisi välillä. Ei se ensihuuma ja rakastuminen tyhjästä syntynyt. Sama kipinä on yhä olemassa ja puhalletttavissa liekkiin.

Ap on oikeilla jäljillä. Onnen tavoittelun sijaan kannattaa keskittyä muuhun. Kyllä se onni sieltä taas pilkahtaa.

Nimimerkillä Kokemusta on

Kukaan ei ole /voi olla onnellinen koko aikaa. Se ei kuulu ihmisyyteen ja huomaat sen kyllä kun mietit kaikkia ihmissuhteitasi ja elämääsi kokonaisuutena. On järjetön ja kohtuuton ajatus, että joku toinen ihminen voisi tehdä toisen onnelliseksi, kun ihminen ei siihen itsekään pysty. Elämän tarkoitus ei taida olla onnellisena olo. :) parisuhteessa on hyvä olla hyviä hetkiä riittävästi, että jaksaa ne huonot hetket. Sama koskee tietenkin kaikkia muitakin ihmissuhteita. Jos tällä palstalla on kuitenkin lukija, joka on kyennyt pitämään kumppaninsa stabiilisti onnellisena viimeiset 20 vuotta ja kumppani voi tämän vahvistaa, niin kerrohan meille muillekin miten sen teit. Parisuhteen tärkein kysymus ei ole"tekeekö tuo ihminen minut onnelliseksi" vaan "pystynkö tekemään kumppanini elämän paremmaksi ja riittävän onnellisrksi. "

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Aloittajalla on hyvä pointti. On jotenkin kummallista, että meidän aikamme korkeimmaksi tavoitteeksi on nostettu ikionnellinen parisuhde ja fantastinen seksielämä. Aina näin ei ole ollut.

Kummallisinta tuossa on mielestäni se, että em. tavoitteiden alttarille ollaan valmiita uhraamaan kaikki. Jopa omat lapset.

Ajattelen itse näin. Nykyihminen elää noin 80 vuotta. Lapsia on yleensä 1-2. Heidän kasvamisensa aikuisuuteen vie noin 20 vuotta. Eli vain yhden neljäsosan koko elämästä. Itse en ainakaan tänä aikana tule hakemaan avioeroa, vaikka olisin tyytymätön puolisooni. Voi ajatella myös itsenäisesti, tässä tapauksessa altruistisesti. Ei ole mikään pakko lähteä tämän ajan hedonistiseen ja yltiöindividualistiseen kulttuuriin mukaan.

No höpöhöpö. Eivät ne lapset hyödy siitä mitään, että sinulla on paska parisuhde heidän toiseen vanhempaansa.

Kuka täysjärkinen paskaan parisuhteeseen lapsia tekiskään.

Niin juurikin mutta yleensä se ei ole vielä paskaa ennen lasten tekoa. 

Jokainen on vastuussa omasta onnellisuudestaan. Parisuhde voi olla onnellistuttava tekijä mutta onnellisuus lähtee ihmisestä itsestään. Ei onni ole sellaista, jonka toinen antaa toiselle. On ihmisiä, joilla on taipumus onnellisuuteen ja tyytyväisyyteen. Ja ihmisiä, jotka ovat hyvin usein tyytymättömiä.

Mitä on onni? Minulle se on tyytyväisyyttä, ei ilotulitusta. Seesteisyyttä, sisäistä rauhaa. Parisuhde ei voi kenestäkään tehdä onnellista. Mutta jos parisuhde on este, ei mahdollistaja onnellisuudelle, kannattaa miettiä.

Onnellinen, minkähänlainen tunne se mahtaa olla. Minun ainoa vaatimus parisuhteelle on se, että KAIKKIEN ASIOIDEN täytyy toimia, eikä vain jotkut tietyt asiat, vaan kaikki suhteessa kaikkeen. Parisuhde on ketju, joka koostuu kaikkien osa-alueiden kokonaisuuksista, eikä yhtään osa-aluetta voi irrottaa kokonaisuudesta omaksi osakseen. Jos jokin asia tökkii, se puidaan lävitse niin monta kertaa, että ongelma poistuu, jos se EI POISTU, silloin olen eron kannalla.