Lue keskustelun säännöt.
Miksi parisuhteessa pitäisi olla onnellinen?
04.08.2021 |
Ruvennut ahdistamaan tämä oletus. Enhän minä ole onnellinen usein lastenikaan kanssa. Arki on selviytymistaistelua ja monesti olen aivan loppu. Silti yritän velvollisuudentunnosta hoitaa lapseni niinäkin päivinä, kun tekisi mieli juoda kännit ja potkia seiniä.
Miksi tämä sama malli ei kelpaa parisuhteeseen? Jos aina olettaa, että pitäisi olla kivaa eikä mihinkään tarvitse sopeutua, parisuhteesta tulee vain loputon tyytymättömyyden kehä, jossa kumpikin miettii, mitä puuttuu ja missä voisi olla paremmin.
Miksi parisuhteen vaikeita aikoja ja vuosia ei voisi elää velvollisuudentunnosta ihan niin kuin lapsienkin vaikeita aikoja ja vuosia?
Kommentit (60)
Parisuhteessa ei muuta olekaan kuin vaikeaa aikaa. Välillä on hetki kun ei ole mitään ja sitä erehtyy luulemaan onneksi kun ei ole paha olla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Onpa teillä paskat elämät. Huhhuh.
Vierailija kirjoitti:
Mistä tiedät, että se vaikeus loppuu ennen kuolemaa?
T. juopon eksä
Siitä että mieheni on vastuullinen ja kohteliaasti käyttäytyvä aikuinen. Se, että nyt, kun on ruuhkavuodet eikä tunteita ole, ei ole mikään syy lopettaa suhdetta.
Nyt elämme kämppiksinä toisiamme kunnioittaen ja lasten kasvaessa tunteet taas palaavat.
Ei tietenkään koko ajan tarvi olla onnellinen, mutta ainakin yli puolet ajasta, muuten on parempi erota. Lapset on ihan eri asia.
Jos rakkaus loppuu puolisoa kohtaan, ei ole mitään syytä olla parisuhteessa. Lapset voidaan hoitaa niin että molemmilla on jonkun toisen kanssa onnellinen parisuhde.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mistä tiedät, että se vaikeus loppuu ennen kuolemaa?
T. juopon eksä
Siitä että mieheni on vastuullinen ja kohteliaasti käyttäytyvä aikuinen. Se, että nyt, kun on ruuhkavuodet eikä tunteita ole, ei ole mikään syy lopettaa suhdetta.
Nyt elämme kämppiksinä toisiamme kunnioittaen ja lasten kasvaessa tunteet taas palaavat.
Liiievästi kuulostaa toiveajattelulta. Onko muuten miehesi samaa mieltä, että yhdessä ja kunnioittaen, jne? Olette tietysti puhuneet asiasta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mistä tiedät, että se vaikeus loppuu ennen kuolemaa?
T. juopon eksä
Siitä että mieheni on vastuullinen ja kohteliaasti käyttäytyvä aikuinen. Se, että nyt, kun on ruuhkavuodet eikä tunteita ole, ei ole mikään syy lopettaa suhdetta.
Nyt elämme kämppiksinä toisiamme kunnioittaen ja lasten kasvaessa tunteet taas palaavat.
Liiievästi kuulostaa toiveajattelulta. Onko muuten miehesi samaa mieltä, että yhdessä ja kunnioittaen, jne? Olette tietysti puhuneet asiasta.
Realismia se on. Pikkulapsivaiheessa tulee kauheasti eroja, eikä se johdu siitä, että rakkaus olisi oikeasti kuollut. Sille ei vain riitä voimat. Kyllä se sieltä palautuu, kun lapset kasvavat.
Aloittajalla on hyvä pointti. On jotenkin kummallista, että meidän aikamme korkeimmaksi tavoitteeksi on nostettu ikionnellinen parisuhde ja fantastinen seksielämä. Aina näin ei ole ollut.
Kummallisinta tuossa on mielestäni se, että em. tavoitteiden alttarille ollaan valmiita uhraamaan kaikki. Jopa omat lapset.
Ajattelen itse näin. Nykyihminen elää noin 80 vuotta. Lapsia on yleensä 1-2. Heidän kasvamisensa aikuisuuteen vie noin 20 vuotta. Eli vain yhden neljäsosan koko elämästä. Itse en ainakaan tänä aikana tule hakemaan avioeroa, vaikka olisin tyytymätön puolisooni. Voi ajatella myös itsenäisesti, tässä tapauksessa altruistisesti. Ei ole mikään pakko lähteä tämän ajan hedonistiseen ja yltiöindividualistiseen kulttuuriin mukaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Aloittajalla on hyvä pointti. On jotenkin kummallista, että meidän aikamme korkeimmaksi tavoitteeksi on nostettu ikionnellinen parisuhde ja fantastinen seksielämä. Aina näin ei ole ollut.
Kummallisinta tuossa on mielestäni se, että em. tavoitteiden alttarille ollaan valmiita uhraamaan kaikki. Jopa omat lapset.
Ajattelen itse näin. Nykyihminen elää noin 80 vuotta. Lapsia on yleensä 1-2. Heidän kasvamisensa aikuisuuteen vie noin 20 vuotta. Eli vain yhden neljäsosan koko elämästä. Itse en ainakaan tänä aikana tule hakemaan avioeroa, vaikka olisin tyytymätön puolisooni. Voi ajatella myös itsenäisesti, tässä tapauksessa altruistisesti. Ei ole mikään pakko lähteä tämän ajan hedonistiseen ja yltiöindividualistiseen kulttuuriin mukaan.
No höpöhöpö. Eivät ne lapset hyödy siitä mitään, että sinulla on paska parisuhde heidän toiseen vanhempaansa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mistä tiedät, että se vaikeus loppuu ennen kuolemaa?
T. juopon eksä
Siitä että mieheni on vastuullinen ja kohteliaasti käyttäytyvä aikuinen. Se, että nyt, kun on ruuhkavuodet eikä tunteita ole, ei ole mikään syy lopettaa suhdetta.
Nyt elämme kämppiksinä toisiamme kunnioittaen ja lasten kasvaessa tunteet taas palaavat.
Liiievästi kuulostaa toiveajattelulta. Onko muuten miehesi samaa mieltä, että yhdessä ja kunnioittaen, jne? Olette tietysti puhuneet asiasta.
Realismia se on. Pikkulapsivaiheessa tulee kauheasti eroja, eikä se johdu siitä, että rakkaus olisi oikeasti kuollut. Sille ei vain riitä voimat. Kyllä se sieltä palautuu, kun lapset kasvavat.
Ai että yksin lasten kanssa puurtamalla on helpompaa?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Parisuhteessa kun ei ole mikään pakko olla. Jos se ei paranna ekämänlaatua niin voi ihan hyvin olla yksinkin.
Lapsistasi olet ihan laillisesti vastuussa. Ei auta kuin ottaa vastuu omista valinnoista.
Lapset voi tehdä yksinkin, ja yksi ongelma vähemmän.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Miksi olla parisuhteessa, jos on onnellisempi ilman sitä? Siksi perusoletus on se, että parisuhteen pitäisi antaa enemmän kuin ottaa.
Lapset on eri asia, sillä ei siinä vaiheessa enää voi valita, onko lapsia vai ei, kun on enemmän tai vähemmän vapaaehtoisesti lapset tehnyt.
Ihan tosi jonkun pitäisi sun kanssa jakaa elämänsä, vaikka sua ei kiinnosta ja koet suhteen huonoksi? Vauvavuotena ei kannata erota vaan katsoa, jos se elämä taas voittaisi, mutta muuten ero on oikein hyvä ratkaisu huonossa suhteessa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mistä tiedät, että se vaikeus loppuu ennen kuolemaa?
T. juopon eksä
Siitä että mieheni on vastuullinen ja kohteliaasti käyttäytyvä aikuinen. Se, että nyt, kun on ruuhkavuodet eikä tunteita ole, ei ole mikään syy lopettaa suhdetta.
Nyt elämme kämppiksinä toisiamme kunnioittaen ja lasten kasvaessa tunteet taas palaavat.
Niin, omasta kokemuksesta voin sanoa että ei palaa. Jos suhdetta ei pidä yllä muullakin tavalla kuin vaan kämppistasolla, niin sitä ei pelasteta enää ruuhkavuosien jälkeen, siinä vaiheessa jompikumpi teistä on jo löytänyt onnensa muualta.
Nykyään en enää ajattele asioista velvollisuuksina, mutta välttämättömyyksinä.
No, mä siedin ruuhkavuodet tuolla ajatuksella. No siinä nyt vaan kävi niin, että ruuhkavuosien jälkeen ei sitten ollutkaan mitään. Tai no, olin minä, äiti, joka huolehti lapsista ja oli mies, joka eli omaa rinnakkaiselämäänsä siinä vieressä. Ei hänellä sivusuhteita ollut, mutta ei hänellä ollut kyllä muutakaan. Paitsi oma elämä, työ, harrastukset. Hän oli järkyttynyt kun erosin. Että eikö kaikki ollutkaan ihan ok? No ei ollut, kun olin hänelle vain piika, palvelija ja lastenhoitaja. Ja runkkuteline, jos oli tarve pussit tyhjentää niin näin toimittiin, mutta ei siitä minulle jäänyt kuin tahrat lakanalle. Ja kyllä, yritin aiheesta keskustella mutta hän väisteli ja oli sitä mieltä, että mä liioittelen ja nalkutan.
Yksin oli parempi kuin tuossa "pari"suhteesssa. Ja nykyään olen ihan oikeassa parisuhteessa. Jos tämän olisi tajunnut aikaisemmin...
Koska parisuhde on vapaasti valittu elementti omaan elämään, eikä mikään väistämätön asia.
Joten miksi pitää epäonnistunutta elementtiä elämässään, jos olisi yksin onnellisempi? Jos siis se, ettei ole onnellinen johtuu parisuhteesta. Itse lähdin parisuhteesta, ja se, ettei se toinen ärsytä siinä omassa elämässä 24/7 paransi oloa, vaikka en olekaan löytänyt rakkautta. Ei se mitään. Viihdyn ja osaan olla hyvin itseksenikin. Toki rakkaus olisi kivaa, mutta minusta se ei ole rakkautta, jos toinen käy koko ajan hermoilleni ja kun hänelle sanoo asioista, mitään muutosta ei tapahdu. Ymmärrän, että muuttuminen on vaikeaa, mutta osa ihmisistä esittää siihen saakka, että suhde jotenkin vankkenee ja kun kokevat, että suhde on vakaammalla pohjalla alkavat olla enemmän sellaisia kuin ovat ja jos en pidä siitä, en ala kärsimään. Jos he eivät käsitä kiusaavansa minua ja muutu.
Itse jos ärsyttäisin toista, tekisin asialle heti jotain. Ehkä eroaisin, mutta en ainakaan lähjöttäisi vain itsekkäästi vain ärsyttäen toisia.
Vierailija kirjoitti:
No, mä siedin ruuhkavuodet tuolla ajatuksella. No siinä nyt vaan kävi niin, että ruuhkavuosien jälkeen ei sitten ollutkaan mitään. Tai no, olin minä, äiti, joka huolehti lapsista ja oli mies, joka eli omaa rinnakkaiselämäänsä siinä vieressä. Ei hänellä sivusuhteita ollut, mutta ei hänellä ollut kyllä muutakaan. Paitsi oma elämä, työ, harrastukset. Hän oli järkyttynyt kun erosin. Että eikö kaikki ollutkaan ihan ok? No ei ollut, kun olin hänelle vain piika, palvelija ja lastenhoitaja. Ja runkkuteline, jos oli tarve pussit tyhjentää niin näin toimittiin, mutta ei siitä minulle jäänyt kuin tahrat lakanalle. Ja kyllä, yritin aiheesta keskustella mutta hän väisteli ja oli sitä mieltä, että mä liioittelen ja nalkutan.
Yksin oli parempi kuin tuossa "pari"suhteesssa. Ja nykyään olen ihan oikeassa parisuhteessa. Jos tämän olisi tajunnut aikaisemmin...
Niin, olit äiti, joka huolehti lapsista, et enää mielenkiintoinen, parisuhteeseen miestä miellyttääksesi uhraava nainen. Harmi, että esittäydyit miehelle sellaisena. Miehen miellyttäjänä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Aloittajalla on hyvä pointti. On jotenkin kummallista, että meidän aikamme korkeimmaksi tavoitteeksi on nostettu ikionnellinen parisuhde ja fantastinen seksielämä. Aina näin ei ole ollut.
Kummallisinta tuossa on mielestäni se, että em. tavoitteiden alttarille ollaan valmiita uhraamaan kaikki. Jopa omat lapset.
Ajattelen itse näin. Nykyihminen elää noin 80 vuotta. Lapsia on yleensä 1-2. Heidän kasvamisensa aikuisuuteen vie noin 20 vuotta. Eli vain yhden neljäsosan koko elämästä. Itse en ainakaan tänä aikana tule hakemaan avioeroa, vaikka olisin tyytymätön puolisooni. Voi ajatella myös itsenäisesti, tässä tapauksessa altruistisesti. Ei ole mikään pakko lähteä tämän ajan hedonistiseen ja yltiöindividualistiseen kulttuuriin mukaan.
No höpöhöpö. Eivät ne lapset hyödy siitä mitään, että sinulla on paska parisuhde heidän toiseen vanhempaansa.
Kuka täysjärkinen paskaan parisuhteeseen lapsia tekiskään.
Mistä tiedät, että se vaikeus loppuu ennen kuolemaa?
T. juopon eksä