Lue keskustelun säännöt.
Vauva vai ei?
22.08.2009 |
Olen 27.v nainen. Mies on jo 30.v. Olemme olleet naimisissa 4 v. Molemmilla vakityöt, auto ja asunto on (ikään kuin näillä olisi asian kanssa kovinkin suurta merkitystä...).
Olemme aina puhuneet laps(i)en saamisesta/tekemisestä/yrittämisestä, ja haluamme (mikäli saamme) lapsia. Häiden jälkeen lykkäsimme asiaa, jotta sain opiskeltua loppuun ja sitten halusin vakityön, ennen äippälomalle jäämistä... Miehelle kävisi koska vain, hän on ollut koko ajan valmis isäksi. Itse olen erittäin lapsirakas, hoitanut mielelläni ystävien ja aiemmin nuorena tyttönä naapureidenkin lapsia, ollut MLL:n lastenhoitajana useita vuosia, ja nyt työskentelenkin lasten parissa vakituisesti.
Nyt minua on kuitenkin alkanut hämmentää, että mitä enemmän minulle ikää tulee, sen enemmän tunnun "lykkäävän" lapsen tekoa/yritystä.
Tiedostan, etteivät lapset tule itsestään, ja tärppiin voi mennä vuosikin (sitten hakeutuisin kyllä jo tutkimuksiin) omin avuin tai useita vuosia hoitojen kanssa tai että ei saa lapsia lainkaan. Siltikin vain lykkään ja lykkään, enkä oikein tiedä miksi.
Nyt mies on ruvennut puhumaan toden teolla lapsen yrittämisestä, eikä ihme, onhan hän jo 30.v, ja ystävillämmekin on lapsia. Eräs ystäväpariskunta aloittaa pian vauvaprojektin, ja rouva joka on läheinen ystäväni kysäisi minua puolileikillään "vauvatekotalkoisiin" loppusyksystä.
Jotenkin vain ajatus tuntuu kauakaiselta.
En tiedä, pelkäänkö vapauden menettämistä, matkustelun hankaloitumista, oman ajan vähentymistä, vai mitä, kun lykkään ja lykkään asiaa vain eteenpäin.
Toisaalta vauva toisi niin paljon arvokasta ja ihanaa tullessaan. Voipa olla, että tämä ruikutukseni tuntuu vauvan saannin jälkeen aivan naurettavaltakin...
Aion olla 3.v kotona, ja nauttia vauva-ajasta täysillä, vaikka se ei varmasti ruusuilla tanssimista olekaan. Silti tähän heittäytyminen jotenkin jännittää: olenko hyvä äiti, jaksanko, osaanko varmasti hoitaa lasta oikein, jne. uuvuunko, mitä ajattelen kun lapsi tosissaan on perheessämme, tunnenko jääneeni jostain paitsi vaikka lapsi onkin tuonut paljon lisää...ajatukset siis heittelevät ja ovat sekaisin...
En tiedä mitä tehdä. Enkä odota, että täälläkään osattaisiin ottaa kantaa tai neuvoa, mutta teki hyvää saada nämä ajatukset ulos. Jos jollain olisi jotain apua/kommenttia/ajatuksia, niin lukisin niitä mielelläni.
Kommentit (9)
Älä nyt ap loukkaannu kommentistani, mutta pohdintasi on aivan hullua...Sulla pitää ilmeisesti AINA olla elämässä selvät kuviot eikä mitään yllättävää sattua...Sinun kaltainen nainen luo jo ennakkoon mahdottomasti paineita äitiydestä ja sitten esim. masentuu, kun asiat menevätkin toisella tavalla kun oli valmiiksi ajatellut.
Toki lapsen saaminen muuttaa elämää mutta ei se eläminen siihen pääty. Matkustelua voi jatkaa edelleen, harrastaa omia mielijuttujaan ja töissäkin käydä! Äitiyteen ei ole koulua, jota käydään. Siihen kasvaa lapsen myötä ja jokainen vanhempi tekee virheitä, mutta jos parhaansa yrittää, on varmasti juuri sille omalle lapselle/lapsilleen se paras äiti/isä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En ole koskaan kuullut, että joku olisi lastaan katunut. En kadu itsekään, kumpaakaan. Ainoa asia, mikä kaduttaa on se, etten "tehnyt" heitä jo aiemmin. Sitten kun olet raskaana, todennäköisesti tunnet, että JUST nyt olikin oikea hetki, näinhän tämä pitääkin olla.Henk.koht. olen sitä mieltä, että kalenterit nurkkaan ja nussimaan!
En tajua miten elämää tarttee noin kamalasti suunnitella; ihanko olet päättänyt että olet 3 vuotta kotina ja nautit vauvasta??? :D
Ja mitäs vikaa tässä on?
Sinun kaltainen nainen luo jo ennakkoon mahdottomasti paineita äitiydestä ja sitten esim. masentuu, kun asiat menevätkin toisella tavalla kun oli valmiiksi ajatellut.
Olet kyllä tuossa aivan oikeassa... ja olen aina ollut sellainen "kaikki pitää olla selvillä ennen kuin sitä, tätä tai tota" -ihminen...
t. ap
Totta helkkarissa jokanen saa olla kotona max ajat, mutta hei kamoon: onko teillä koskaan mahdollisuutta siihen että asiat meneekin pipariksi ja palaatkin töihin IIIIIIK jo kun lapsi on 2- vuotias? :D
Vai vedätkö ittesi hirteen ennenkö niin tapahtuu, vaan koska sun tarttee suorittaa hyväksi miettimäsi asiat?
Entä jos masennut ja lapsi on ihan kamala riippakivi? Mies muuttuu mulkuksi kun ei autakaan sinua ja eroatte koska teillä on täysin erilaiset kasvatusmenetelmät?
KUKA MEISTÄ NYT EI LAPSISTAAN NAUTTISI? :D Ehkä se masentunut reppana. Ja veikkaan että tollanen liika pohtiminen vie siihen. Ihmettelet miksi et tunne elämää suurempaa rakkautta vastasyntyneeseen..
Kato elämä on!
2
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Katsos suunnitella voi aina, mutta en minä niin kaavoihin kangistunut ole, ettenkö muuttaisi suunnitelmia esim. jos lapsi olisikin "riippakivi", tai tapahtuisi jotain ennalta odottamatonta.
ap
vähän hupsuilta. Itse sain esikoiseni 18-vuotiaana yksinhuoltajana ja toisen 19v. Eikä se nyt niin kovin vaikeaa ole ollut, vaikka vakityötä, omaa asuntoa ym. ei ole vieläkään.
Nyt olen 33v, avoliitossa ja kuudetta yritetään, opiskelen ja miehellä ammatti jossa tulot eivät säännöllisiä. Matkustellut on mies erikseen Etelä-Amerikassa, USAssa 2 kertaa, yhdessä ollaan oltu Virossa ja Lontoossa, itse yhden lapsen kanssa viikon Ruotsissa, toisen kanssa Amsterdamissa ja pari viikkoa Englannissa. Yhdessä koko perheenä ollaan oltu vain ruotsinlaivalla mutta säästetään just että päästäis koko perheenä johonkin ja miehen kanssa Etelä-Amerikkaan.
Älä pingota turhaan:) Mutta ymmärrän sinua kyllä hyvin, mieheni on samanlainen ja ei varmaan olisi uskaltanut tehdä yhtäkään vauvaa, jos olisi alkanut harkitsemaan kovasti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
ja tuo on kellä niin totta, pitäisi vaan relata enemmän.
Kiitos kommenteista!
ap
Tollanen asioilla pähkäily!
Pillerit pois ja lasta hankkimaan. 30- vuotias mies ei ole mikään vanha.. ;)
Itsellä on neljäs tulossa eikä tässä matkustaminen ole hankalaa. Ihan oman pään sisäinen ongelma joku tollanen.
En tajua miten elämää tarttee noin kamalasti suunnitella; ihanko olet päättänyt että olet 3 vuotta kotina ja nautit vauvasta??? :D