Oletko huomannut saman - kun tulee ikää lisää, saa vähemmän ymmärrystä/tukea ja apua läheisiltä

Nytkö vasta oot tajunnut, millaista elämä on?

Itseasiassa en, koska oma ns. turvaverkko on ollut lapsuudesta lähtien melkoisen pieni, joten olen ymmärtänyt varhain, että itse täällä on vain pärjättävä ja rämmittävä eteenpäin parhaalla mahdollisella tavallaan.

Tiedätkö, että aikuisena pitäs osata elää ihan itsenäisesti?

Kyllä tiedän, että pitää elää itsenäisesti. Mutta en ole tajunnut sitä, että pitäisi vetää menestyjän roolia suhteessa omiin vanhempiin, sisaruksiin ja niihin harvoihin luottoystäviin. Se tuli pettymyksenä. 

Tarkoittaa sitä, että kenelle sitä puhuu, jos on vaikeaa? Maksetulle terapeutille? Enkä tarkoita nyt sellaista, että pitäisi päivät tai illat pääksytysten vuodattaa omaa "kurjuutta". Mutta esimerkiksi jos tulee avioero, saattaa kaivata kuuntelevaa korvaa. Jos lapsi sairastuu, vammautuu ja/tai kuolee. Tulee konkurssi, puoliso pettää, tulee työttömyyttä. 

 

Onko niin, että työterveys tai terkkari on ainoa väylä sellaiseen, että voi tuulettaa omia ajatuksia edes joskus? 

Vierailija kirjoitti:

Kyllä tiedän, että pitää elää itsenäisesti. Mutta en ole tajunnut sitä, että pitäisi vetää menestyjän roolia suhteessa omiin vanhempiin, sisaruksiin ja niihin harvoihin luottoystäviin. Se tuli pettymyksenä. 

Et ole kuullut, että me olemme nyt niitä tukijoita. Lapset, omat vanhemmat ja muut.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä tiedän, että pitää elää itsenäisesti. Mutta en ole tajunnut sitä, että pitäisi vetää menestyjän roolia suhteessa omiin vanhempiin, sisaruksiin ja niihin harvoihin luottoystäviin. Se tuli pettymyksenä. 

Et ole kuullut, että me olemme nyt niitä tukijoita. Lapset, omat vanhemmat ja muut.

En ole ajatellut, ettenkö voisi tukea toisia. Omia lapsia, vanhempia ja niitä ystäviä. 

Yksi kaverini vuodatti ensin x vuotta omaa vaikeaa avioliittoaan. Sitten sen jälkeen n. 2v ajan avioeroaan. Kyllä tuli joskus mieleen, että nyt ei jaksaisi kuunnella. Mutta koin sen roolin kuuluvan ystävyyteen. Nyt kun itse olen joskus (tarkoittaa kerran puolessa vuodessa) sanonut jotain negatiivista elämääni kuuluvaa tai jotain huoliani, saan vastaukseksi näpäytyksen. Kuvittelin, että tässä voisi olla jotain vastavuoroista, mutta ilmeisesti ei.

Omille vanhemmille en enää kerro mitään. Lapseni on joutumassa sairaalahoitoon, mutta en taida kertoa sitäkään. Tuskin sieltä tulisi muuta kuin haukkuja huonosta vanhemmuudesta.  Tätä tarkoitan sillä, että kun ikää tulee lisää, tuntee itsensä monella tavalla yksinäiseksi.

Ehkä he eivät halua kuulla /tiedostaa että sinulla menee huonosti, koska se järkyttää heitä. Normaali vanhemmista on aina ikävää jos lapsillaan on kärsimyksiä. Minä ainakin olen ihan sydän sykkyrällä surusta jos lapsillani on vastoinkäymisiä.

Vierailija kirjoitti:

Ehkä he eivät halua kuulla /tiedostaa että sinulla menee huonosti, koska se järkyttää heitä. Normaali vanhemmista on aina ikävää jos lapsillaan on kärsimyksiä. Minä ainakin olen ihan sydän sykkyrällä surusta jos lapsillani on vastoinkäymisiä.

Onhan se juuri niin, sitä on ihan sydän sykkyrällään ja hirvittävän huolissaan. Senkin takia olisi kiva, kun lapsilla olisi isovanhemmat, joilta löytyisi rakkautta ja viisautta lapsenlasta (ja omaa lastaan) kohtaan silloin, kun on vaikeaa. Mutta ei, sieltä aktivoituvat heti vihan tunteet ja syytökset, ei lempeys, empatia ja hoiva. Muistelisin kyllä, että joskus heillä on sellaisiakin tunteita tai eleitä ollut, mutta ei enää aikoihin. En ole vihainen, vaan surullinen. Minusta tuntuu raskaalta, ettei ole sellaista suvun ja läheisten turvaverkkoa kannattelemassa lasta, vaan pelkästään omat vanhemmat. 

Kun ikää tulee et itse jaksa enää juosta autaa muita .Alat ottaa omaa aikaa.Huomaat moni alkaa kadota elämästäsi.Kun viellä siihen tulee sairauksia ja itse tarvitsisit apua,jäät yksin.Ei edes kukaan niistä joita itse autoit,vaikka olivat nuoria: Ei kääny edes puoleesi , kysäksesi mitä sinulle kuuluu?Väistämättä kun sitten ikää tulee ja vanhenee sukulaisia,ystäviä kuolee.Nekin ilmotetaan teksti viestillä.Sentään ilmotetaan,kun saattoi  vain  ennen olla suvun  F.B ilmotustaulu .Kun en siellä F.B. Ole kyllä kolahti ja loukaavaa.Ihminen joka elämmässä livenä sukua.Kuollut.Eikä siitä voitu kertoa tai edes uhraa 1 tekstiviesti verran rahaa.Kun olen jääräpää siinäkin on se perusluuri ilman nettiä,kameraa.Onhan se surulista.Mutta nyky aikaa .Itselläni ollut jo 21 vuotta henkilö,jolle maksan 20e.ja jonkun toisen asian auttaminen hänelle päälle! Helsinki jos auto apua tarviin on meno hautausmaat. Hinta nousee sitten Espoo / Vantaan puolelle!Kirkko ja kaupunki lehti huomasin,on halvalla auto viemään esimerkiksi soffan ymm sortti asemalle.Hyvä asia!Pesu koneethan suoraan lähtee liikeiden mukaan kun uden hankii.Toki voi hyödyntää pelastusarmeja/ vida noutavat kotoa vaateita ymm.Jos ovat ok! Ei maksa mitään.myös ok huonekalut.

Sellaista se elämä ja ihmisluonto on. Tervetuloa todellisuuteen.

Tuo on elämän normaalia kiertokulkua. Nyt on sinun vuorosi auttaa ja tukea nuorempia. Tuossa iässä ihmisellä on asiat niin että hän pystyy siihen. Lopeta ruikuttaminen, asiat ei pyöri ikuisesti sinun ympärilläsi.

Ota siis opiksesi, älä ole enää itsekään toisia tukemassa niin paljon ainakaan, että se kuluttaa sinua. Pidä hyvää huolta itsestäsi ja jaksamisestasi.Sehän onkin jokaisen aikuisen omalla vastuulla ja pitäisi olla tärkeimpänä asiana listalla. Pidä siis terveet rajat oman mielenterveytesi vuoksi.

Mitä vanhemmaksi tulee sitä enemmän dissataan.

Minä en saanut teininä tukea johtuen kodin ilmapiiristä, jossa ei oltu totuttu puhumaan asioista. Oli sellainen sulkeutunut ilmapiiri puhumisen kannalta. Meninkin teininä pariksi vuodeksi lukkoon.

 Minulla on nyt nelikymppisenä erityyppinen elämäntilanne kuin sinulla, mutta koen, että tässä iässä oman ikäisillä on isoja elämänkriisejä ja välttämättä niitä asioita ei voida kaikkia puidakaan pelkästään sillä, että joku läheinen kuuntelee.

Minulla oli aiemmin ystävä, joka ensin erosi ja sitten hänelle tuli muitakin ongelmia, nämä tulivat kyllä ystävyyden väliin, koska hän oli jo niin syvällä, että häntä ei voinut enää kuuntelemalla auttaa.

Samoin lähipiirissä on muitakin, joiden ongelmat tässä iässä ovat sellaisia, että pelkkä ystävällinen kuuntelu ei auta. Ehkä se lapsiperhetilanne pienten lasten kanssa on kuitenkin sellainen vielä, että vertaiskuuntelijasta on iloa?

Ap, kurja, ettet koe saavasi tarvitsemaasi tukea ja myötäelämistä. Mielestäni sen ei pitäisi olla iästä kiinni. Jokaisella pitäisi olla oikeus tukeutua toisiin tarvittaessa. Vaikka ihminen on aikuinen, se ei tarkoita, että pitää hoitaa kaikki elämässä vastaan tulevat vaikeudet yksin ja itsenäisesti. Kaiken ikäiset ihmiset tarvitsevat eri tavalla tukea, ymmärrystä, palautetta, kuuntelua jne. 

Olisiko lähipiirissäsi joku, jolle rohkenisist sanoa, että ehtisitkö jeesaamaan / jaksatko kuunnella / jne? Voihan olla, että muut eivät vain hoksaa ottaa asiaa puheeksi, mutta mieellään auttavatkin, kun heitä pyydetään?

Jos sinun lähipiirissäsi ei kuitenkaan  tahdo löytyä kuuntelevia korvia, kannustan hakeutumaan keskusteluapuun. Sitä voi saada monesta paikkaa matalalla kynnyksellä, muun muassa seurakuntien diakoniatyöstä. Usein auttaa, kun saa vuodattaa mieltään painavia asioita luottamukselliselle taholle, tulee kuulluksi ja hyväksytyksi tunteineen.  

Ei kuulosta tutulta siltä osin, että meidän suvussa ei kyllä pienten lasten äidit empatiaa eikä sympatiaa saa. ”Itsepä teit lapsesi”-tyyppinen asenne oli, joten yksin piti selvitä.

Vierailija kirjoitti:

Tuo on elämän normaalia kiertokulkua. Nyt on sinun vuorosi auttaa ja tukea nuorempia. Tuossa iässä ihmisellä on asiat niin että hän pystyy siihen. Lopeta ruikuttaminen, asiat ei pyöri ikuisesti sinun ympärilläsi.

Onpas kauheeta tylyttämistä. Ei kukaan ansaitse tuollaista, vaikka olisitkin eri mieltä siitä, miten ap asiat kokee.

Vierailija kirjoitti:

Ehkä he eivät halua kuulla /tiedostaa että sinulla menee huonosti, koska se järkyttää heitä. Normaali vanhemmista on aina ikävää jos lapsillaan on kärsimyksiä. Minä ainakin olen ihan sydän sykkyrällä surusta jos lapsillani on vastoinkäymisiä.

Näin ajattelin ja kerroin vain positiivisia asioita kunnes äitini (eläkeläinen) alkoi ilkeäksi. Hän ilmeisesti luulee että elämäni on täydellistä ja on selvästi kateellinen. Ei siis kannata kertoa mitään.

Vierailija kirjoitti:

Tarkoittaa sitä, että kenelle sitä puhuu, jos on vaikeaa? Maksetulle terapeutille? Enkä tarkoita nyt sellaista, että pitäisi päivät tai illat pääksytysten vuodattaa omaa "kurjuutta". Mutta esimerkiksi jos tulee avioero, saattaa kaivata kuuntelevaa korvaa. Jos lapsi sairastuu, vammautuu ja/tai kuolee. Tulee konkurssi, puoliso pettää, tulee työttömyyttä. 

 

Onko niin, että työterveys tai terkkari on ainoa väylä sellaiseen, että voi tuulettaa omia ajatuksia edes joskus? 

Ehkä joku netin vertaissivu tai vertaisryhmä jostain asiasta. Tai tee jostain tietystä asiasta avaus tänne, täällä on välillä empaattisiakin ketjuja vaikeista tilanteista.

Älä välitä liikaa tämän ketjun negakommenteista.

Keski-ikäisellä on myös se, että sen lisäksi, että elämänkriisit ovat isoja, kaikilla ei ole välttämättä samoja huolia. Yhdellä on ero, toisella sairaus, kolmannella huoli iäkkäästä vanhemmista. Kaikki haluaisivat tukea, mutta eivät sitten oikein kohtaa toisiaan noissa asioissa.

15