Lue keskustelun säännöt.
Oletko huomannut saman - kun tulee ikää lisää, saa vähemmän ymmärrystä/tukea ja apua läheisiltä
21.05.2021 |
Olen viisissäkymmenissä. Kun olin ihan pieni lapsi, tuntui että apua ja lohtua sai aina. Kun kasvoi koululaiseksi ja teiniksi, ympärillä olevien ihmisten vaativuus kasvoi ja huomasin, ettei juurikaan kannattanut pyytää apua. Sitä ei saanut.
Nuorena aikuisena kun sain lapsia, opin taas avun saannista toiseen suuntaan: Kun pyytää tukea, saa sitä. Neuvolasta, omilta vanhemmilta, kavereilta henkistä tukea. Pikkulapsen äitiys on hyvä syy siihen, että muut ymmärtävät, että on raskasta.
Kun lapset kasvoivat, huomasin, että turvaverkko kutistuu olemattomiin. Kouluikäisten ja teinien vanhemmat luovat uraa. Omat vanhemmat ja sisarukset vetäytyvät, koska lapset eivät ole enää lullattavia söpöliinejä, ilopillereitä ja pikku pallukoita. Heistä on tullut koululaisia ja teinejä. Oma elämä kutistuu kodin seinien sisälle ja työpaikalle (jotka saattavat nyt etätöiden aikaan olla sama asia). Jos omassa perheessä on kriisitilanne, ei ole enää ketään kehen ottaa yhteyttä. Ja ne harvat jäljelle jääneet viestittävät, ettei heitä oikeastaan kiinnosta. Aikuisten on hoidettava omat asiansa, pidettävä suu supussa ja näytettävä ulkopuolelle siloiteltua pintaa.
Kommentit (27)
Kiitos KirkkoSisko! Olen itse jotenkin samaa mieltä, että ei sitä ihmisenä ole koskaan niin valmis tai "täynnä" oleva astia, että sitten eräänä päivänä voimia vain läikkyisi yli äyräiden kaikkien vastoinkäymisten tullen.
Meillä ongelmana on juuri se, että ei enää ole sitä "lähipiiriä" kenen puoleen kääntyä. Vaikka on yrittänyt pitää yhteyttä - siis ylipäätään yhteyttä, ettei kokonaan ystävyydet katkeaisi - ne ovat väistämättä löyhtyneet. Kun ei ole ollut johonkin ihmiseen missään yhteydessä muutamaan vuoteen muuten kuin facebookin "hyvää syntymäpäivää/joulua/juhannusta" -viestien tiimoilta, ei ensimmäisenä soittele tai viestittele "nyt on vähän raskasta".
Joidenkin kanssa on tullut ylläpidettyä arkisempaa vuorovaikutusta ja vähän tiiviimmin. Mutta vuosien varrella olen tosiaan huomannut, että kun aiemmin jonkun henkilön kanssa saatettiin jakaa molemmin puolin ajatuksia, yleensä hyviä ja vähemmän hyviä, oli suhde toimiva ja avoin. Tämä avoimuus on kadonnut kuitenkin ajan myötä!
Omien vanhempien kanssa huomasin, että joskus ammoin he saattoivat löytää lohduttavan sanan, jos toi esille, että on ollut joku ikävä juttu. Muutahan sitä ei yleensä odota kuin sitä, että toinen tunnistaa pahan mielen, sanoo siihen jotain. Asiaan ei tarvitse jäädä rypemään. Jossain vaiheessa vanhempani alkoivat löytää lähinnä ilkeyksiä vastaukseksi. Pahastuin ja petyin, mutta en sanonut mitään, koska ajattelin, että on tullut vanhaksi ja siitä reaktio... Silti minusta surullista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mun vanhemmilla on empatiaa riittänyt vain muiden lapsille. Lapsena vaadittiin täydellisyyttä, mitään tukea ei kympin tyttönä saanut, ainoastaan haukkuja ja syömishäiriön. Viime vuosina vanhemmat ovat kunnostautuneet tukemalla rahallisesti ja muutenkin viinaan menevää ja väkivaltaista ex-miestäni, jonka julmasti ja itsekkäästi jätin kymmenen vuotta ex-miestäni tuettuani yksin selviämään.
Minulla on ollut oikeastaan päin vastoin. Riippuu varmaan suvusta ja ystäväpiiristä. Ja tuo kun sanoit että pienten lasten äiti herättää myötätuntoa, täysin päinvastoin. Nyt kun lapset isompia, minua ”uskalletaan” taas nähdä! Jopa silloinen paras ystäväni sanoi että otti etäisyyttä kun lapset oli pieniä koska arveli että sen on varmaankin pakko olla vaikeaa, ja pelkäsi että joutuu johonkin kurimukseen
Vierailija kirjoitti:
Minulla on ollut oikeastaan päin vastoin. Riippuu varmaan suvusta ja ystäväpiiristä. Ja tuo kun sanoit että pienten lasten äiti herättää myötätuntoa, täysin päinvastoin. Nyt kun lapset isompia, minua ”uskalletaan” taas nähdä! Jopa silloinen paras ystäväni sanoi että otti etäisyyttä kun lapset oli pieniä koska arveli että sen on varmaankin pakko olla vaikeaa, ja pelkäsi että joutuu johonkin kurimukseen
Joo siis toki osa kavereista häipyi kun minusta tuli äiti. Mutta se kun tapahtui jo 20v sitten, en enää kaipaile niitä ikiaikaisia kavereita. Omista kavereista jotkut saivat lapsia jo paljon minua ennen ja heidän lapsiperheellistyminen ei ikinä minua häirinnyt. Kävin mielelläni heitä tapaamassa, vaikka olikin lapset siinä pyörimässä. Se oli minusta vain kivaa elämää ja lähdin mukaan pulkkailemaan, työnsin rattaita tms. Mutta jooh, ymmärrän sinänsä ettei se kaikkia kiinnosta, en ole siihen velvoittanut tai sitä odottanut. Se hyvä puoli tuosta oli, ettei lapsiarki tullut itselle yllätyksenä.
Vierailija kirjoitti:
Tarkoittaa sitä, että kenelle sitä puhuu, jos on vaikeaa? Maksetulle terapeutille? Enkä tarkoita nyt sellaista, että pitäisi päivät tai illat pääksytysten vuodattaa omaa "kurjuutta". Mutta esimerkiksi jos tulee avioero, saattaa kaivata kuuntelevaa korvaa. Jos lapsi sairastuu, vammautuu ja/tai kuolee. Tulee konkurssi, puoliso pettää, tulee työttömyyttä.
Onko niin, että työterveys tai terkkari on ainoa väylä sellaiseen, että voi tuulettaa omia ajatuksia edes joskus?
Mä olen ajatellut asian niin, että vanhemmiten on jo sen verran elämänkokemusta, että osaa etsiä itse itselleen sopivaa apua. Ei siis tukeudu ensimmäisenä niihin, jotka tukivat silloin, kun oli lapsi ja nuori. On oppinut ymmärtämään, että vaikka näitä läheisiä olisikin, he eivät tajua palaneen puupennin vertaa, mistä puhut esim jos lapsesi on vammainen. Sama kuin puhuisit kissallesi. Pahimmassa tapauksessa joutuu vielä olemaan tukena niille, joille asiasta puhuu. Siinä vaiheessa tajuaa, että paras tuki on vertaistuki. Toiselle saman kokeneelle voi puhua avoimesti kaikista tuntemuksistaan.
Joissain asioissa tosiaan työterveyshuolto ja terkkari on parhaat paikat puhua. Siis jos ei löydy vertaistukea. Mulla on yksi erittäin harvinainen sairaus, joka johtaa hyvin nopeasti kuolemaan. Jostain syystä olen ollut onnekas ja olen edelleen elossa, vaikka sairastuin jo 10 vuotta sitten. On ollut todella vaikea löytää vertaistukea, mutta lopulta vuosien etsimisen jälkeen sellainen löytyi eräästä amerikkalaisesta keskusteluryhmästä, joka ei suoraan liittynyt kyseiseen sairauteen, mutta liippasi aika läheltä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tarkoittaa sitä, että kenelle sitä puhuu, jos on vaikeaa? Maksetulle terapeutille? Enkä tarkoita nyt sellaista, että pitäisi päivät tai illat pääksytysten vuodattaa omaa "kurjuutta". Mutta esimerkiksi jos tulee avioero, saattaa kaivata kuuntelevaa korvaa. Jos lapsi sairastuu, vammautuu ja/tai kuolee. Tulee konkurssi, puoliso pettää, tulee työttömyyttä.
Onko niin, että työterveys tai terkkari on ainoa väylä sellaiseen, että voi tuulettaa omia ajatuksia edes joskus?
Mä olen ajatellut asian niin, että vanhemmiten on jo sen verran elämänkokemusta, että osaa etsiä itse itselleen sopivaa apua. Ei siis tukeudu ensimmäisenä niihin, jotka tukivat silloin, kun oli lapsi ja nuori. On oppinut ymmärtämään, että vaikka näitä läheisiä olisikin, he eivät tajua palaneen puupennin vertaa, mistä puhut esim jos lapsesi on vammainen. Sama kuin puhuisit kissallesi. Pahimmassa tapauksessa joutuu vielä olemaan tukena niille, joille asiasta puhuu. Siinä vaiheessa tajuaa, että paras tuki on vertaistuki. Toiselle saman kokeneelle voi puhua avoimesti kaikista tuntemuksistaan.
Joissain asioissa tosiaan työterveyshuolto ja terkkari on parhaat paikat puhua. Siis jos ei löydy vertaistukea. Mulla on yksi erittäin harvinainen sairaus, joka johtaa hyvin nopeasti kuolemaan. Jostain syystä olen ollut onnekas ja olen edelleen elossa, vaikka sairastuin jo 10 vuotta sitten. On ollut todella vaikea löytää vertaistukea, mutta lopulta vuosien etsimisen jälkeen sellainen löytyi eräästä amerikkalaisesta keskusteluryhmästä, joka ei suoraan liittynyt kyseiseen sairauteen, mutta liippasi aika läheltä.
Joo olen noi vertaishommelit aikoinaan tavallaan "käynyt lävitse" jos niin voi sanoa, kun oli akuuttia tarvetta. Nyt jotenkin koen, että tietyt vastoinkäymiset elämässä ovat aika mainstreamia ja pitäisi löytyä enemmän samastumispintaa.
Sama. Tai oikeastaan kun lapsena oli vaan sen oman perheen varassa, mikä ei ollut hääppöistä. Kun äiti kohteli kaltoin, mistä lapsi olisi osannut pyytää apua? Aikuisena on ainakin työterveys, jotkin ystävät ja äiti-ihmisille neuvola joista voi jotakin apua saada.