Vihaan leikkipuistossa käymistä mutta se on pakko. Miten voisin motivoida itseni?

joko siis ap on epäsosiaalinen erakkoluonne tai sitten ylimielinen ja typerä.

Mutta pakko sanoa, että oikeassahan 7 on, ei mahda mitään. Itse olen varmaan enempikin sitä erakkoluonnetta.

Itse en vihaa leikkipuistoissa käymistä. Kun kysyit mikä minua motivoi niin varmaankin se, kun lapset nauravat ja iloitsevat leikkiessään yhdessä leikkipuistolaitteissa ja näen kuinka he touhukkaasti opettelevat uusia taitoja kiipeilylaitteissa yms. Minulla lapset vielä niin pieniä että vieressä on oltava koko ajan valmiina ottamaan kiinni jos taapero meinaa tippua tai suunnittelee hyppäävänsä liian korkealta tai väärin päin.

ja sekin vain kerran...! =)

Ongelma ei ole se, että en tulisi toimeen muiden aikuisten kanssa. Suhtautumiseni heihin on neutraali. Ei ylimielinen mutta en myöskään saa niistä jutusteluista itselleni mitään. Olen aika epäseurallinen luonne.



Ongelma ja se miksi vihaan puistossa käymistä, on yksinkertaisesti siinä, että puistoilu on mielestäni niin TYLSÄÄ pakkopullaa. Tykkään tehdä lasten kanssa kaikenlaista muuta, mutta en puistoilla... Haluaisin todella löytää jotain mielenkiintoa siihen hommaan mutta taitaa olla turha toivo. Jotenkin menee koko kotona olemisestakin maku tämän takia, kun kuitenkin mielestäni velvollisuuksiini kuuluu puistoilu.

Olen tatuoitu jätkä!

En mäkään pahemmin käynyt, eikä nuo lapset näy siitä kärsineen. Joskus iltaisin käytiin, kun siellä ei ollut muita lapsia ja pystyin itsekin kiipeilemään ja keinumaan.

Ei omassa lapsuudessanikaan käyty puistossa kuin silloin tällöin.



Mä en kyllä ymmärrä, mikä ihme tämä puistoilujuttu on. Joku helsinkiläinen pakollinen riitti?

Muista, että KAIKKI äidit ovat jossain vaiheessa ns. puistoiluvaiheessa. Akateemiset, ei-akateemiset, yhteiskunnallisesti suuntautuneet, taiteellisesti suuntautuneet, kilpaurheilijat, lääketieteen tohtorit, kaikki.

Lapsi on pakko synnyttää ja sitten puistoilla, niinkö?

Voihan puistosedät sentään!

Nykyuskomus on, että lapsesta ei tule sosiaalista ja/tai tylsistyy, jos hänellä ei ole päivittäin kaveriseuraa.

ellei ole juttuseuraa. Sempä takia usein pyydän jotain äiti-tuttavaa seuraksi tai puhun puhelimessa. Uusiin ihmisiin on kiva tutustua, mutta sitäkään ei jaksa aina.

Yks hujaus niin lapset on jo niin isoja että ne ulkoiluttaa itse itsensä. Mä katselen nykyään säälien puistojen hiekkalaatikolla istuvia ja hiekkakakkuja leipovia äitejä. Onneksi itse ei enää tarvi hokea siellä että älä tule paha kakku, tule hyvä kakku :)

ota mukaan kirja, käsityö, ristikkolehti tai jopa läppäri.. kun olet paikalla ja valvot katrastasi, niin saavat lapset peuhata ja sellaisina päivinä jolloin olette metsässä tai kävelyllä, olet sitten täysin läsnä.

Lapsi on 1v2kk ja hyvin motorinen. Juoksee, kiipeilee jne ja pakko päästä puistoon ainakin joka toinen päivä temppuilemaan (meidän pihassa on vain kämänen hiekkalaatikko). En ole pätkääkään kiinnostunut puistoilusta mutta aika menee onneksi lapsen perässä juoksemisessa vielä tässä vaiheessa.



Talvella ei puistoissa pahemmin varmaan käydä jos on lumikelit eli siitä pääsee sitten eroon. Ja ensi elokuussa lapsi onkin jo hoidossa ja ulkoilut hoituvat sitä kautta. Onneksi.



Mietityttää kyllä miten ihmeessä lapsi saa tehdä tarpeeksi talvella "mitäsittentuonikäisettekevätkin" jos on kurjat kelit eikä ulkona voi telmiä kuten nyt.

jos on irrotakseen.



Itse koetan ajatella tylsistymisen estämiseksi, miltä tuntui pienenä keinun vauhti (ii--iiii--iiihanaaa!!!), hiekkalaatikolla tehdyt luomukset (oho! se ämpäri on tuollainen sisältä! miksei kuiva hiekka pysy kasassa?) kiipeilytelineellä koetut hurjuudet (pää alaspäin kaikki näyttää ja tuntuu ihan erilaiselta!) ... ja niin edespäin.



Itselläni ei auta yhtään mikään muu. Keskityn vain eläytymään lapsen ajatusmaailmaan siinä vaiheessa.

mutta mitä et tekisi lastesi vuoksi..



kuinka vanhoja lapset ovat? jos ovat sen ikäisiä ettei ihan kaikkea huomiota tarvitse koko ajan kiinnittää heihin, ota vaikka kirja tai lehti mukaan ja istu lukemaan.

No entä jos kävisitte vaikka joka toinen päivä puistossa ja joka toinen päivä vaikka ihan metsässä tai omalla pihalla.



Laiska kun olen, niin me käydään puistossa koska silloin äiti pääsee helpommalla.

mulla miniläppäri joskus mukana niin voin tosiaan hoidella kaikenlaista samalla. lapset niin isoja etteivät varsinaisesti tarvise vahtimista, mutta yksinkään ei voi puistoon päästää kun keskustassa asutaan.



koita sopia jonkun toisen äidin kanssa että puistoilette vuorotellen, siis toinen vahtii ja toinen voi olla pois. siinä vähenee puistopäivät jo puoleen.



ja last but not least, tutustu muihin äiteihin. sieltä löytyy taatusti ihan kivoja ihmisiä, voit saada jopa uusia ystäviä. sen jälkeen puistoilu muuttuu ihan kivaksi kun pääsee itsekin juttelemaan kaverin/kaverien kanssa.

tai käykää joskus vaikka vieraammassa puistossa?

Vai kuvitteletko, että olet muita äitejä parempi eli että ne "muut" ovat joku homogeeninen ryhmä, jota ei voi kiinnostaa muu kuin vaipanvaihto ja Jessica-Janitan viimeisen kakan koostumus...?



Jos kyse on ekasta seikasta, kamalasti ei ole tehtävissä muuta kuin tosiaan puistoillessa vältellä kontakteja muihin vanhempiin. Itse luen usein Hesaria tai jotain kirjaa.



Jos kyse on jälkimmäisestä, siihen auttaa se, että pakottautuu tutustumaan niihin muihin äiteihin. Toki se eka kommentti usein koskee lapsia, koska se yhdistää teitä/meitä kaikkia. Mutta et uskokaan, miten hanakasti osa äideistä ottaisi osaa vaikkapa keskusteluun Juhlaviikkojen ohjelmistosta tai Putinin ja Medvedevin poliittisista eroista....



Muista, että KAIKKI äidit ovat jossain vaiheessa ns. puistoiluvaiheessa. Akateemiset, ei-akateemiset, yhteiskunnallisesti suuntautuneet, taiteellisesti suuntautuneet, kilpaurheilijat, lääketieteen tohtorit, kaikki.



Sen vuoksi on hoopoa ylenkatsoa niitä muita mammoja. Ylenkatse tuppaa näkymään käytöksessä ja saa ikävän vastakaiun, mikä selittää osan huonoista puistokokemuksista.