+37v ja vauvahaaveita

Hei,

Olen 37-vuotias ja olen ajatellut, että lapsilukuni on täynnä. Minulla on siis kaksi lasta edellisestä liitostani, 18 ja 12- vuotiaat. Olen tässä vuosien varrella monesti kuitenkin vauvakuumeillut, mutta sopivaa kumppania ei eroni jälkeen löytynyt, että olisin vielä uskaltanut haaveilla oikeasti kolmannesta lapsesta, joten olen vauvakuumeilun lähinnä siirtänyt taka-alalle ja keskittynyt ihan muihin asioihin, kuten uran luomiseen ja matkustelemiseen (paitsi tietenkin nyt pandemia vuotena). Sitä paitsi nyt lapsenikin kun ovat jo sen verran vanhoja, niin olen yrittänyt kääntää ajatukset unohtamaan vauva-ajatukset ja keskittymään toisenlaiseen elämään. Huomaan, että äitiys on kuitenkin ollut niin vahvasti elämääni, että lasteni kasvaessa pikkulapsiarjen katoavaisuus ja tyhjä syli tuntuu todella haikealta. Jolloin huomaan haaveilevani, että kumpa täällä kuuluisi vielä pienten varpaitten tepastusta ja riemun kiljahduksia...

Olen kuitenkin onnellinen siitä, että minulla on jo ollut mahdollisuus sekä onni kokea äitiys ja lapsen kasvu, vauvasta täysi-ikäiseksi. Ja olen tällä itseäni onnistuneesti saanutkin lohdutettua. Siihen asti kunnes tapasin nykyisen miesystäväni, jonka olen tosin tuntenut lähes toista vuosikymmentä. Meillä synkkää hyvin ja olen todella onnellinen suhteestamme. Nyt huomaan taas tämän vauvakuumeilun nostavan päätään, biologisen kelloni tikittäessä kilpaa. Mietinkin monesti, että alan olemaan jo sen ikäinen, että kannattaako enää vauvasta haaveilla ja kovasti yritän järkeillä asian kanssa ja perustella itselleni, että näin on tosi hyvä, mutta...

Kysyisinkin, että onko meitä muita äitejä, jotka ovat tai ovat olleet samassa tilanteessa? Eli eronneita ja uuden parisuhteen löytäneitä, joilla esikoiset ovat jo isoja eikä iltatähdellä olisi mitään yhteistä vanhempien sisarusten kanssa? Kaipaisin kokemuksia, että miten olette kokeneet ja ratkaisseet tilanteen? Kuuntelitteko sydäntä vaiko järkeä? Ja mahdollisesti millaista oli tulla äidiksi vielä kerran, myöhemmällä iällä?