kukaan joka ois toivonu tositosipaljon tyttöä ja saanu pojan - miten yli

että poika tulossa. petyin silloin, mutta erityisesti sisarteni (lapsettomia ja itsellenikin oli tulossa esikoinen) kanssa keskustelu auttoi ja kun lapsi syntyi en olisi enää halunnut tyttöä, niin ihana oli juurikin tuo pieni poikavauva. Nyt jo 2-vuotias ja jos joskus toinen lapsi tulisi, en enää toivoisi tyttöä, vaan olisi ihan sama kumpi sieltä tulisi ;)

Hei ap!



Mä tiedän miltä tuntuu olla pettynyt. Koska tää aihe on tabu,niin täällä on kohta koko armeija moralisoijia toivomassa meille kaikille pettyneille sairautta tai opettamassa miten kunnon ihmisen tulee tuntea. Mut koska mä tiedän että sä tarvit nyt vähän vertaistukea, niin mä kirjoitan tähän ihan rehellisesti mitä itse tunsin aikoinani.



Mä toivoin ihan todella paljon tyttöä. Ja kun sit kuulin että odotan tyttöä, koin että näinhän tän just pitää mennäkin; meille tyttövauva koska rakastaisin häntä niin valtavasti! Olin niin onnellinen, ja helpottunut etten odota poikaa, joita en oikeastaan koskaan ole ymmärtänyt. Menkööt pojat niille jotka tykkää melusta, sankarileikeistä, painimisesta ja muusta kömpelöstä ja karkeasta fyysisyydestä,perusteettoman korkeasta itsetunnosta, röyhkeydestä, pleikkarin papatuksesta ja hyvin alkeellisesta tavasta ilmaista itseään ja tunteitaan, iästä riippumatta.



Juuri ennen la:ta sain tietää, et odotan poikaa. Olin pettynyt ja järkyttynyt. Itkin koko kotimatkan. Menin samoin tein kaapille ja pakkasin kaikki ne ihanat, muutama päivä sitten silitetyt tytönvaatteet, liinavaatteet ja muut ihanuudet jätesäkkiin ja vein kierrätykseen. Sulin kierrätyslaatikon kannen ja päätin, että nyt mä lakkaan ajattelemasta, että oisin voinut muka koskaan tyttöä saadakaan, mut ei se ollut niin helppoa päästä asiasta yli. Meillä ei ollut pojalle mitään nimeä valmiina, ja kaikki pojannimet tuntui rumilta ja kolhoilta, niihin ei liittynyt mitään tarinaa, eikä mitään miellyttäviä muistoja kuten tyttöjen nimiin. Mulla ylipäänsä ei liity poikiin mitään miellyttäviä muistoja omaa miestä ja lähisukulaisia lukuun ottamassa.



Kaikki poikien vaatteet näytti siltä kuin ne ois suunniteltu johonkin lapsisotilaiden alokasleiriin, niistä kukertavanvihreistä bodyista puuttui vain se, et niihin ois brodeerattu pikkuinen kivääri rintapieleen. Ne kuvasti just sitä aggressiivista poikien maailmaa, johon en halunnut ketään kasvattaa.



Jotain sit ostin, ja ajattelin et koska mulle syntyy poika niin on ihan sama onko vauvalla päällä nätti body vai ruma body, pienet pojat vaan ei ole suloisia. Heihin ei saa kiintyä kuten tyttöön, koska he ottavat äidiltään kaiken mitä äiti voi antaa, ja lähtevät sitten omille teilleen, eivätkä ikinä kykene näkemään äitiään aikuisena ihmisenä, vaan aina itsestäänselvyytenä. Jonka kanssa ei keskustella tai jaeta tunteita, vaan jolta aina halutaan jotain. Jonka syntymäpäivää ei koskaan muisteta, ja jonka tunteilla ei ole väliä. Musta tuntui, että pojan kasvattaminen on kuin käenpoikaa kasvattais. Hirveä työ eikä siitä saa itselleen mitään. Tytön kasvattaminen taas ois kuin laittais kolikoita possuun; kaikki se hyvä, mitä tytössä saa vaalittua siirtyy suoraan ympäristön hyvinvointiin ja seuraavan sukupolven hyvinvointiin.



Sit lapsi syntyi, ja oli yhtä valloittava kuin vastasyntyneet on. Omaan lapseensa rakastuu joka tapauksessa. Mä olin kuitenkin yhdeksän kuukautta orientoitunut tyttöön, ja usein näin unia siitä, kuinka herään syöttämään tyttöä. Kesti monta viikkoa, ennen kuin mun alitajunta hyväksyi, että sain pojan.



Jos jotain hyvää tästä raskausajan väärinkäsityksestä syntyi, niin ainakin se, että tajusin kuinka paljon mulla on käsiteltävää suhteessa poikiin, ja kuinka karuun maailmaan poikaani kasvatan. Ehkä mä sen ansiosta olen parempi äiti pojalleni kuin muuten ja tarjoan muutakin mallia kuin reippautta hintaan mihin hyvänsä.



Ap, sun pettymys hälvenee kun lapsi syntyy. Sulla ei ole aikaa enää silloin miettiä tätä asiaa, vaan alat iloita lapsestasi, joka tarvitsee sua. Mun mielestä sä saat nyt olla ihan niin pettynyt kuin miltä susta tuntuu. Sun ei tarvi kantaa siitä syyllisyyttä, että oisit halunnut tytön. Tunnet sen tunteen nyt, ja sitten annat sen mennä, ja alat orientoitua poikaan. Luonto kyllä pitää huolen siitä, että olet onnellinen sun lapsesta.

En usko että on enää mitään merkitystä sitten kun lapsi syntyy sitä rakastaa automaattisesti ja varmasti.

Todella helpottavaa kuulla, että olet kuitenkin kasvanut onnelliseksi (?) pienen pojan äidiksi. En vaan voi ymmärtää moista suhtautumista miessukupuoleen lähtökohtaisesti. Mikä on mennyt sinun kohdallasi pieleen? Miksi inhoat miesten maailmaa ja miksi ylipäätään ajattelet miesten maailman olevan tuollainen agressiivinen ja yksioikoinen, yksinkertainen? Miksi sinulla on ollut niin huonoja ja ikäviä kokemuksia miehistä/pojista, että olet alkanut tuntea moisia enakkoluuloja ja -asenteita poikia kohtaan? Todella surullista, todella.

Kaikki kyselivät, että kumpaa toivot. Kuuliaisesti vastasin niin kuin kuuluu: ihan sama, kunhan on terve. Salaa mielessäni kuitenkin toivoin kiihkeästi tyttöä.



Kuinka sitten kävikään? Kaksi päivää ennen laskettua aikaa sikiö todettiin kuolleeksi. Se oli poika. Minun ei siis tarvinnutkaan pettyä siihen, että se oli poika vaan siihen, että se oli kuollut.



Sen jälkeen olen saanut kolme tyttöä. Sen tiedän, että jos tuo eka olisi syntynyt elävänä, olisi hän jäänyt ainokaiseksi. En nimittäin olisi voinut ottaa riskiä, että tulee toinen poika.

ajattelin ihan samoin, olisin halunnut tytön. Jopa vielä synnytyssalissa kätilöt veikkasivat, että tyttöhän se sieltä tulee. No ei tullu, vaan pieni poika. Järkytyin, ihan suoraan sanoen. Mutta mikä rakkaus heräsikään sitä pientä poikaa kohtaan. Itkin huonoa omaatuntoa, kun olin tuntenut niin vastenmielisiä tunteita poikaa kohtaan. Rakastuin poikaani silmittömästi ja hän onkin oikein vallottava persoona.



Saimme myöhemmin myös tytön, mutta se ei tuntunut miltään. Prinsessahörhellys lähinnä ällöttää ja jos vielä kolmannen teemme, haluan ehdottomasti pojan :)

Toivottavasti edes isänsä välittää.

Saimme myöhemmin myös tytön, mutta se ei tuntunut miltään. Prinsessahörhellys lähinnä ällöttää ja jos vielä kolmannen teemme, haluan ehdottomasti pojan :)

MIkä on pointtisi? Se, että onneksi kuoli, koska jos hän olisi syntynyt elävänä et koskaan olisi saanut näitä kolmea tyttöä, vain tämän yhden pojan, jota et halunnut? :(

Itselläni on kaksi poikaa ja tyttö. Esikoispojan kanssa meillä on valtavasti yhteisiä kiinnostuksen kohteita: tiede, kirjat, luonto, vaeltaminen, jnejne. Eivät nämä jutut ole mitenkään sukupuolesta kiinni. Poikaa ei kiinnosta minkäänlaiset sotajutut eikä urheilu pätkääkään.



Ja täytyy muistaa, että itsehän me poikamme kasvatamme. Äiti voi ihan hyvin opettaa ja kannustaa poikiaan empatiaan ja hoivaamiseen, ihan niinkuin tyttöjäkin. Ei meillä ainakaan ole ollut empatiakyvyssä mitään sukupuolijakaumia. : )



Meidän tyttömme muuten on prinsessaleikeistään huolimatta hurja rämäpää, jonka kanssa ei todellakaan hempeillä tai letitetä tukkaa. Usein tuntuu, että minulla onkin enemmän yhteistä tosiaan tuon esikoisen maailman kanssa, kuin tyttäreni, vaikka rakastan, rakastan lapsiani ihan yhtä paljon ja hurjasti.



Sukupuoli on vain yksi ominaisuus, joka ei määritä lapsen tulevaisuutta jonkin valmiin kaavan mukaiseksi. Lapsesi on yksilö, jota tulet taatusti rakastamaan. Sinullakin voi olla pojan kanssa valtavasti yhteisiä kiinnostuksen kohteita, odota vaan.

loukkaamatta ketään että miksi te teette lapsia, jos "pelkäätte" saavanne toista sukupuolta olevan lapsen vastoin toiveitanne? Ihmettelen sitä siksi, että sukupuolta ei voi MILLÄÄN etukäteen valita.



Mun puolesta kuka vaan saa toivoa mitä vaan, mutta järkyttäviä silti nää tekstit kun monilla olisi halu pelkästään lapseen, ei sukupuoleen ja monet heistä ei koskaan saa lapsia..Surullista..



Todella surullista on se, että kohtuun kuolleen pojan suusta pääsee tuollainen totuus eli parempi, kun poika kuoli. Siltä se ainakin mun korvaan kuulostaa.

Niitä nyt kaksi eikä enempää uskalla tehdä ettei tulis poikaa.. ei mitään muiden poikia vastaan, mutten osaa mitenkään kuvitella itseeni pojan äidiksi!

esikoistani, kaikki veikkasivat poikalasta- aloin totutella ajatukseen pojasta, itselläni kun on vain siskoja ja poikalapset ovat jotain tuntematonta! Yllätys oli jokaiselle varmaan yhtä suuri kun saimme tyttären. Ja mulle se oli heti että just näinhän se pitikin olla. Pari vuotta myöhemmin halusimme saada tytöllemme pikkusiskon ja näin kävi. Nyt odotan kolmatta lasta, en vielä tiedä kumpaa sukupuolta odotan. Toisaalta ajatus kolmannesta tyttärestä olisi kiva, mutta poika olisi vaihtelua. Itselläni kun ei ole veljeä, niin ajatus pojasta on kutkuttava. Mutta lupaan olla aivan yhtä tyytyväinen vaikka saisin kolmannen tyttären. Mieheni on aina sanonut haluavansa kolme tytärtä, niin olisihan se hauska jos hänen toiveensa toteutuisi. Katsellaan!

Kyllä oppii kummasti poikien maailmasta lisää. Ja näille jotka kirjottaa "En osaa kuvitella itseäni poikien/tyttöjen äidiksi". Se nyt on ihan höpöä, kaikkeen oppii ja kasvaa ihan itsestään.



itse olen aina arastellut ja vierastanut poikien maailmaa, onkin ollut tosi opettavaista nyt 2 pojan äitinä elämä. Toki harmittaa että ne tyttöjen jutut jää nyt sitten elämättä kun ei omaa tytärtä ole, mutta täytyy yrittää kummitytön kanssa sitten nauttia siitä puolesta. Ja täytyy kasvattaa pojat niin että osaavat valita kivat puolisot, jotta myös minä saan nauttia sitten joskus lapsenlapsistani. Tää on oikeastaan ainoa pelko mikä mulla on vaikkei yhtään ajankohtainen 20 vuoteen. (naiset kun tuppaavat priorisoimaan sitä omaa äitiään mummon tehtävässä :( )



Elämä on, kuten sanotaan, ihan kaikkea ei voi saada, mitä toivoisi.

Kiva ap, et mun teksistä oli sulle hyötyä. Moni nainen toivoo todella kovasti tyttöä, vaikkei sitä saa sanoa. Mun lähipiirissä tää korostuu, koska jostain syystä sekä serkkuni että kaikki lapsia viime aikoina saaneet ystäväni on saaneet poikia. Terveen lapsen toivominen on ainoa "oikea" toive lapsen suhteen, mut sit esmes mun kaveri, neljän pojan äiti, uskaltaa pukea sanoiksi jo yhtä ja toista jota esikoisen äidit ei uskalla. Joten tiedän etten ihan yksin ole toiveideni kanssa koskaan ollut.



Liian monella on lapsuudestaan kokemusta laiminlyövästä, poissaolevasta ja etäisestä isästä, johon suhde määritellään enemmän sen kautta, mitä isä jätti tekemättä kuin sen kautta, mitä isä teki. Välttämättä muutkaan lähipiirin miehet ei olleet sen kummoisempia. Silloin luodaan alitajuinen kokemus siitä, että mieheen ei voi turvallisesti luottaa ja kiintyä. Siitä tulee vuosien mittaan itsesuojeluvaisto, jota noudattaa muissakin ihmisissuhteissa.



Ei se tarkoita, etteikö pystyis rakastamaan miestä, elämään parisuhteessa tai olemaan miesten kanssa tekemisissä. Se tarkoittaa vaan, että pohjimmiltaan odotukset miehiä kohtaan on hyvin pienet ja kynnys pettyä matala. Siis samalla tavalla kuin peruskoulussa, jossa piti oppia ajattelemaan, ettei pojilta voi vaatia juuri mitään, koska kaikki ristiriidat selitettiin sillä, et pojat on poikia, ja tyttöjen tehtävä on heitä ymmärtää, tukea ja rauhoitella open pikku apurina. Sama juttu kotona. Myöhemmin sitä toistaa itselleen, et miehet on miehiä, koita ymmärtää.



Miehen kanssa ei koskaan pysty samanlaiseen rikkaaseen ja monisäikeiseen tunnesiteeseen kuin naisen kanssa parhaimmillaan. Nää ajatukset nousee pintaan väkisinkin, varsinkin jos mies jatkaa raskausaikana elämää kuten ennenkin, eikä suinkaan näytä kasvavan isyyteen ja naisen tukemiseen. Samalla saa raskausajan kirjasta lukea, kuinka miehelle lapsi ei ole odotusaikana konkreettinen, eikä häntä siksi huvita ajatella huomista pidemmälle. Taas voi tulla olo kuin ois siellä peruskoulun ala-asteella ymmärtämässä jotain poikarassukkaa...



Kun minä sain kuulla pojasta, oli ensisijainen reaktio suru siitä, et menettäisin sen tunnesiteen, jonka kuvittelin tyttölapseni mukana saavani ja josta ehdin jo iloita. En ollut järkyttynyt niinkään siitä, että lapsi on poika, vaan siitä, ettei hän ollut tyttö. Siis sama juttu kuin ensin kuulis voittaneensa miljoonan, ja sit kuulis että saakin puoli miljoonaa. Vaikka on silti saanut enemmän kuin ymmärtää, on pettynyt ettei saanut sitä milliä.



Mut tosiaan sulla on edessä pelkästään hyviä uutisia. Ehdit tottua ajatukseen pojasta ja ehdit rakastua häneen. Ja oma lapsi on ihana, ihanampi kuin voi kuvitella. Kun arki on siinä, ei ehdi edes miettiä sen suurempia, koska päivät on täynnä touhua. Ensi vuonna tähän aikaan nää ajatukset on sulle muisto vain. Onnellista odotusta sulle!

Minua järkyttää tämä hölinä poikin maailmasta ja siitä miten pojat ovat sitä ja tätä (aivotonta). Ihan kuin kaikki pojat olisivat samanlaisia!



Oma 3-vuotias poikani ei välitä kauheasti riehumisesta, rakentelee mieluummin palapelejä ja lukee kirjoja. Hänen parhaat kaverinsa ovat tyttöjä. Hän on herkkä ja puhuu paljon tunteistaan. Meillä on myös nuorempi tyttö, joka vaikuttaa rämäpäisemmältä.



Molemmat ovat persoonina mielettömiä ja olen tosi iloinen että sain juuri nämä lapset. Ihminen on niin paljon enemmän kuin sukupuolensa, se on vain yksi pieni asia kokonaisuudessa! Surettaa tosiaan noiden lasten puolesta, joiden vanhemmat viitsivät vouhottaa noin turhasta asiasta.

nyt tuo pikku heppu on aivan ylitse vuotavan ihana pikkunen :D



Mietin miksi olin alussa häneen niin pettynyt.

nyt tuo pikku heppu on aivan ylitse vuotavan ihana pikkunen :D

Mietin miksi olin alussa häneen niin pettynyt.

toista yrittäessä sain kaksi poikaa. Nyt ne on ihan korvaamattomia, enkä enää vaihtaisi

kuin sen, että silloin kun kohta 8-vuotias poikani tulee ja halaa ja pehmeillä huulillaan painaa suukon poskelleni, niin se on vilpitöntä rakkautta

lapseni oli tyttö ja myönnän, että tyttöä olen aina toivonut.Tytöstä olin niin ikionnellinen ja onnellinen olen edelleen:) Toista lasta odottaessani toivoin salaa taas tyttöä, mutta poika syntyi... Poikaan rakastuin kuitenkin heti ensi hetkillä ja tuntui hassulta edes ajatella, että olin toivonut raskausaikana jotain muuta, niin euforinen pojasta olin. Nyt poikamme on 4v ihana vesseli:)