kukaan joka ois toivonu tositosipaljon tyttöä ja saanu pojan - miten yli

itselläni ja lapseni isällä on vain siskoja, joten olin aivan varma, että masussa asuu pieni tyttö. sain itsekin ultrassa tietää odottavani poikaa ja se tuntui ensin musertavalta. enhän tiedä pienten poikien maailmasta mitään. synnyttyään lapsi oli heti todella rakas ja aian pienenä on jopa helpottavaa, että pojat saavat olla villejä, oppia puhumaan/potalle jne. myöhemmin kuin tytöt jne. Monet tytötkin ovat "villejä" tai keskimääräistä hitaampia oppijoita, ja näiden äidit kokevat tuon typerän lapsen kehityksen vertailun joskus ahdistavana.



Poika leikkii autoilla, mutta myös nukeilla. "Kaikki" lapset tykkäävät palapeleistä, kirjoista, legoista jne. Pikkulapsiaika ei siis kuitenkaan ole kovin sukupuolisidonnaista. Ja myöhemminkin harrastusmahdollisuudet ovat rajattomat molemmille - löydät varmasti yhteistä poikasi kanssa!



Onnea loppuodotukseen, ja mielenkiintoista tutkimusmatkaa pojan maailmaan rakkaimman oppaan kanssa!

Tyttäreeni kummiskin rakastuin heti kun hän syntyi.

Hei ap! Mä tiedän miltä tuntuu olla pettynyt. Koska tää aihe on tabu,niin täällä on kohta koko armeija moralisoijia toivomassa meille kaikille pettyneille sairautta tai opettamassa miten kunnon ihmisen tulee tuntea. Mut koska mä tiedän että sä tarvit nyt vähän vertaistukea, niin mä kirjoitan tähän ihan rehellisesti mitä itse tunsin aikoinani. Mä toivoin ihan todella paljon tyttöä. Ja kun sit kuulin että odotan tyttöä, koin että näinhän tän just pitää mennäkin; meille tyttövauva koska rakastaisin häntä niin valtavasti! Olin niin onnellinen, ja helpottunut etten odota poikaa, joita en oikeastaan koskaan ole ymmärtänyt. Menkööt pojat niille jotka tykkää melusta, sankarileikeistä, painimisesta ja muusta kömpelöstä ja karkeasta fyysisyydestä,perusteettoman korkeasta itsetunnosta, röyhkeydestä, pleikkarin papatuksesta ja hyvin alkeellisesta tavasta ilmaista itseään ja tunteitaan, iästä riippumatta. Juuri ennen la:ta sain tietää, et odotan poikaa. Olin pettynyt ja järkyttynyt. Itkin koko kotimatkan. Menin samoin tein kaapille ja pakkasin kaikki ne ihanat, muutama päivä sitten silitetyt tytönvaatteet, liinavaatteet ja muut ihanuudet jätesäkkiin ja vein kierrätykseen. Sulin kierrätyslaatikon kannen ja päätin, että nyt mä lakkaan ajattelemasta, että oisin voinut muka koskaan tyttöä saadakaan, mut ei se ollut niin helppoa päästä asiasta yli. Meillä ei ollut pojalle mitään nimeä valmiina, ja kaikki pojannimet tuntui rumilta ja kolhoilta, niihin ei liittynyt mitään tarinaa, eikä mitään miellyttäviä muistoja kuten tyttöjen nimiin. Mulla ylipäänsä ei liity poikiin mitään miellyttäviä muistoja omaa miestä ja lähisukulaisia lukuun ottamassa. Kaikki poikien vaatteet näytti siltä kuin ne ois suunniteltu johonkin lapsisotilaiden alokasleiriin, niistä kukertavanvihreistä bodyista puuttui vain se, et niihin ois brodeerattu pikkuinen kivääri rintapieleen. Ne kuvasti just sitä aggressiivista poikien maailmaa, johon en halunnut ketään kasvattaa. Jotain sit ostin, ja ajattelin et koska mulle syntyy poika niin on ihan sama onko vauvalla päällä nätti body vai ruma body, pienet pojat vaan ei ole suloisia. Heihin ei saa kiintyä kuten tyttöön, koska he ottavat äidiltään kaiken mitä äiti voi antaa, ja lähtevät sitten omille teilleen, eivätkä ikinä kykene näkemään äitiään aikuisena ihmisenä, vaan aina itsestäänselvyytenä. Jonka kanssa ei keskustella tai jaeta tunteita, vaan jolta aina halutaan jotain. Jonka syntymäpäivää ei koskaan muisteta, ja jonka tunteilla ei ole väliä. Musta tuntui, että pojan kasvattaminen on kuin käenpoikaa kasvattais. Hirveä työ eikä siitä saa itselleen mitään. Tytön kasvattaminen taas ois kuin laittais kolikoita possuun; kaikki se hyvä, mitä tytössä saa vaalittua siirtyy suoraan ympäristön hyvinvointiin ja seuraavan sukupolven hyvinvointiin. Sit lapsi syntyi, ja oli yhtä valloittava kuin vastasyntyneet on. Omaan lapseensa rakastuu joka tapauksessa. Mä olin kuitenkin yhdeksän kuukautta orientoitunut tyttöön, ja usein näin unia siitä, kuinka herään syöttämään tyttöä. Kesti monta viikkoa, ennen kuin mun alitajunta hyväksyi, että sain pojan. Jos jotain hyvää tästä raskausajan väärinkäsityksestä syntyi, niin ainakin se, että tajusin kuinka paljon mulla on käsiteltävää suhteessa poikiin, ja kuinka karuun maailmaan poikaani kasvatan. Ehkä mä sen ansiosta olen parempi äiti pojalleni kuin muuten ja tarjoan muutakin mallia kuin reippautta hintaan mihin hyvänsä. Ap, sun pettymys hälvenee kun lapsi syntyy. Sulla ei ole aikaa enää silloin miettiä tätä asiaa, vaan alat iloita lapsestasi, joka tarvitsee sua. Mun mielestä sä saat nyt olla ihan niin pettynyt kuin miltä susta tuntuu. Sun ei tarvi kantaa siitä syyllisyyttä, että oisit halunnut tytön. Tunnet sen tunteen nyt, ja sitten annat sen mennä, ja alat orientoitua poikaan. Luonto kyllä pitää huolen siitä, että olet onnellinen sun lapsesta.

Täysin sairas kirjoitus. Mene juttelemaan ammattiauttajalle elämästäsi. Tuollainen ajatusmaailma ei ole tervettä.

miksi äidin tai isän pitäisi olla katkera, jos ei ole saanut poikaa? Ja miksei äiti saa toivoa tyttöä, jos kerran sanojesi mukaan miehet aina haluavat pojan? Merkillistä ajattelua...



T. Neljän ihanan LAPSEN äiti

Meillä kävi aivan samoin. Luulin odottavani esikoisesta tyttöä ja jouduin lähes shokkiin synnytyssalissa kun kuulin sanan 'POIKA!'. Mieheni riemuitsi vilpittmästi ja kaikki onnittelivat, nutta minä vain hoin, ettei se voi olla totta...



Sitten sain vauvan syliini ja itkeä vollotin varmaan tunnin, koska vauva oli niin kaunis, suloinen ja täydellinen!



Tuntuu vielä suuremmalta tabu-aiheelta myöntää, etten tuntenut mitään vastaavia tunnekuohuja tyttäreni syntyessä. Toki rakkaus syttyi heti ja lapsi oli suloinen, mutta sitä tunnemyrskyä, jonka poikalapsi aiheutti, en ole kokenut enää yhdenkään tytön kohdalla.

kuinka pystytte elämään miehen kanssa? Vai pystyttekö? Jos miesten maailma on niin kamala ja miehet empatiakyvyttömiä ja ties mitä, niin onko tullut valittua ikävä mies vai mistä kiikastaa?



Oikeasti, elättekö sitten vain naisten kanssa vai miten onnistutte yhdistämään miesvihan heteroparisuhteeseen?

Tuntuu vielä suuremmalta tabu-aiheelta myöntää, etten tuntenut mitään vastaavia tunnekuohuja tyttäreni syntyessä. Toki rakkaus syttyi heti ja lapsi oli suloinen, mutta sitä tunnemyrskyä, jonka poikalapsi aiheutti, en ole kokenut enää yhdenkään tytön kohdalla.

siihen, että kyseessä oli ESIKOINEN.