Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
En saa miehestä mitään tukea ja kumppanuutta vanhemmuuteen
10.04.2021 |
Mies halusi lapsen ja perheen, mutta lapsen syntymän jälkeen en ole oikein koskaan saanut häneltä mitään tukea ja kumppanuutta vanhemmuuteen. Lapsi täyttää pian neljä vuotta eikä mikään ole muuttunut tässä vuosien saatossa. Hän ei ota kantaa mihinkään lapsen hyvinvointiin tai kehittymiseen liittyvään asiaan. Ei lapsen allergioihin, ei ruokavalioon, ei asioihin mitä lapsen pitäisi oppia (riippumatta siitä että oppiiko ne hyvin vai viiveellä). Ei mihinkään lapsen kasvatukseen liittyvään asiaan. Hän ei näistä suostu edes keskustelemaan. Ei siis koskaan ota niitä itse puheeksi eikä oikein halua kuunnella jos minä niistä puhun, tai kuuntelee hetken mutta ei koskaan vastaa mitään eikä kysy mitään lisää. Ihan kuin nämä asiat ei koskisi häntä mitenkään eikä kiinnostaisi häntä mitenkään. Hän kyllä viettää aikaa lapsen kanssa mutta ei koskaan opeta lapselle mitään, ei koskaan edes esim. lue hänelle mitään vaan ainoastaan leikkii. Ei koskaan suostu hoitamaan lapsen mitään lääkäriasioita tms.
Muuten hän kyllä keskustelee kanssani vaikka mistä asioista. Se vain ei riitä minulle kun meillä tämä yhteinen perhe nyt on ja lapsi on hankittu. Minulla ei ole ketään kenen kanssa keskustella mistään lapseeni liittyvästä, sillä meillä ei ole lähisukua ja ystäväni taas eivät ole kiinnostuneet pieniin lapsiin liittyvistä asioista kun heillä ei sellaisia ole (ja ei minusta heitä tarvikaan kiinnostaa ne asiat). En muuten ole yksinäinen mutta lapseeni liittyvissä asioissa tunnen olevani todella yksin. Olen kysellyt monta kertaa mieheltä miksi hän ei puhu kanssani mistään lapseen liittyvästä ja eikö häntä kiinnosta lapsemme kehittyminen tai hyvinvointi. Mutta en saa miehestä mitään vastausta tähän, hän kertakaikkiaan sulkee itsensä kaiken aiheeseen liittyvän ulkopuolelle.
Olisiko jollain neuvoja minulle? Ja osaisiko joku sanoa onko tällainen tavallista?
Kommentit (74)
Se tavallinen tarina. Tiedoksi että hyvä mies ei ainoastaan "tue / auta" vaan ottaa vastuuta ja hoitaa omat velvollisuudet isänä. Samalla tavalla kuin äidit tekevät.
Puhumalla ei näihin tyyppeihin muutosta saa. Hyväksy tai eroa, eipä muuta keinoa ole. Minä erosin kun v*tutti kantaa toisen vastuita omassa niskassa verottaen elinvoimaani ja jaksamistani. Nyt ex hoitaa oman osuutensa hoitovuorollaan, se kyllä jaksaa aina lämmittää kun asiaa mietin :)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Nämä on näitä itkuvirsiä puolia ja toisin. Koskaan ei, eikä tulemaan olemaan se täydellinen elämä®.
Vierailija kirjoitti:
Se tavallinen tarina. Tiedoksi että hyvä mies ei ainoastaan "tue / auta" vaan ottaa vastuuta ja hoitaa omat velvollisuudet isänä. Samalla tavalla kuin äidit tekevät.
Puhumalla ei näihin tyyppeihin muutosta saa. Hyväksy tai eroa, eipä muuta keinoa ole. Minä erosin kun v*tutti kantaa toisen vastuita omassa niskassa verottaen elinvoimaani ja jaksamistani. Nyt ex hoitaa oman osuutensa hoitovuorollaan, se kyllä jaksaa aina lämmittää kun asiaa mietin :)
Näitä turhia eroja on aika paljon. Tästäkin huomaamme että mies kyllä pystyi ja osasi, mutta kun äiti ajoi nurkkaan, ja sen jälkeen halusi jättää perheensä, niin aika vähän siinä voi isä tehdä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tuo on sinun kokemuksesi. Miehesi kokmus on erilainen. Kyllä hänellä syynsä on toimia kuten toimii, mutta ei halua kertoa sinulle sitä jostain syystä. Veikkaan että syy on se ettei hän halua loukata sinua, tai riidellä kanssasi lapsen asioista. En oikein jaksa suostua ettei mies suostu viemään lasta lääkäriin vaikka hän olisi henkitoreissaan. Sinä taidat päsmätä aika paljon lapsen asioita? Varmaan koet että "jonkunhan tässä on pakko, kun tuo isä ei tee mitään!" Miehellesi tilanne kuitenkin näyttäytyy erilaisena. Älä määrittele hänen vanhemmuuttaan ja isyytään omista lähtökohdistasi, että miten sinun mielestäsi paras isä tekisi, vaan miehesi on ainoa joka voi määritellä oman suhteensa omaan lapseensa. Mies luultavasti kokee että sinun mielestäsi hän on huono isä, ja hän olisi parempi isä jos toteuttaisi sinun ennalta määräämää hyvän isyyden käsitystä, ja tästä syystä hän ei halua "keskustella" . Keskustelu on hipsuissa siksi, että mies ei taida nähdä tuota sinun keskusteluasi keskusteluna, joka tarkoittaa kahden tasavertaisen ihmisen keskinäistä kommunikaatiota, vaan sinun ylhäältäpäin sanelemisenasi ja hänen vikojensa osoitteluna.
Nyt kannattaa ihan oikeasti herätä, ennen kuin juopa välillänne on kasvanut liian suureksi. Kannattaa myös jättää lasta paljon isänsä kanssa kahdestaan, ja olla yhtään neuvomatta ja ohjeistamatta ennen tai jälkeen. Sanot vain että soita jos et löydä jotain tai tulee jotain muuta mieleen. Kyllä ne pärjää. Mies ei vain halua olla ohjattavana koko ajan, ja suurennuslasin alla, jossa hänen joka tekemistään ohjeistetaan ja neuvotaan. Nyt on korkea aika sinun lopettaa tuo oma käytöksesi. Toista et voi muuttaa.
Tietenkin tämä on vain minun näkökulma ja miehen näkökulma voi olla eri. Mutta en tiedä mikä se on kun hän ei sitä sano. Eikä ole kyse henkitoreissaan olevasta lapsesta vaan lapsesta jolla on yksi (onneksi lievä) perussairaus, joka vaatii välillä reseptien ja seurannan vuoksi lääkärikäyntejä. Niihin hän ei koskaan ole osallistunut vaikka pyytäisin tai jos yritän kertoa mitä lääkäri sanoi niin mies ei kuuntele vaan saattaa kävellä kesken puhumiseni huoneesta vain pois. Hän ei siis tiedä mitä lääkäri on mieltä lapsen tilanteesta.
Ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Se tavallinen tarina. Tiedoksi että hyvä mies ei ainoastaan "tue / auta" vaan ottaa vastuuta ja hoitaa omat velvollisuudet isänä. Samalla tavalla kuin äidit tekevät.
Puhumalla ei näihin tyyppeihin muutosta saa. Hyväksy tai eroa, eipä muuta keinoa ole. Minä erosin kun v*tutti kantaa toisen vastuita omassa niskassa verottaen elinvoimaani ja jaksamistani. Nyt ex hoitaa oman osuutensa hoitovuorollaan, se kyllä jaksaa aina lämmittää kun asiaa mietin :)
Näitä turhia eroja on aika paljon. Tästäkin huomaamme että mies kyllä pystyi ja osasi, mutta kun äiti ajoi nurkkaan, ja sen jälkeen halusi jättää perheensä, niin aika vähän siinä voi isä tehdä.
Mies osasi ja pystyi kun oli pakko. Ei ollutkaan sitä toista joka hoitaa asiat. Jos ei hyvällä niin eron kautta. Isä olisi voinut valita toisin ja hoitaa velvollisuutensa mutta ei valinnut. Miehen itsekkyydellä on hinta ja seuraukset. Naisen ei tarvitse kaikkea kestää. Onneksi täällä Suomessa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ihan voin miehenä sanoa että onneton äijän vätys jos ei ota mitään vastuuta lapsensa kasvatukseen! Perhe ,vaimo ja lapset on tärkeintä mitä mies voi elämässään vaalia.
Hän ei halua/osaa ottaa vastuuta. Nyt sinun pitää miettiä, miten suhtaudut siihen. Pariterapiaa voin suositella. Jos mies ei sinne lähde, kuten miehillä ei ole tapana lähteä, niin asia on taputeltu.
Kuulostan varmasti kyyniseltä ja sitä olenkin. Siperia on opettanut - olen siis ollut vastaavassa tilanteessa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Joku väitti että syy on minun kun päsmäröin. Mutta en mielestäni tee niin. Tietenkin hoidan ja mietin ja selvitän ja päätän sitten asiat yksin kun en saa miestä mitenkään siihen osallistumaan. En tiedä miten minun pitäisi sitten oikein toimia kun asiat on hoidettava. Esim vauva-aikana oli muutama huoli liittyen lapsen terveyteen ja kehitykseen. Pyysin ja pyysin mieheltä että hän voisi selvittää edes yhtä niistä (lastenlääkäri käski lukemaan pari opaskirjaa aiheesta ym.) mutta mies ei koskaan silloinkaan suostunut edes puhumaan aiheesta saati lukemaan edes yhtä lääkärin suosittelemaa lyhyttä opaslehteä. Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Onko isä saanut sitä mahdollisuutta? Eli oletko antanut sitä tilaa? Tavannut ystäviä, harrastanut, jne, että isä on alusta asti saanut olla sen lapsen kanssa kahden? Jättääkö hoitamatta, kun lähdet esim harrastukseen?
( sori en jaksanut lukea näin pitkää aloitusta)
Vierailija kirjoitti:
Onko isä saanut sitä mahdollisuutta? Eli oletko antanut sitä tilaa? Tavannut ystäviä, harrastanut, jne, että isä on alusta asti saanut olla sen lapsen kanssa kahden? Jättääkö hoitamatta, kun lähdet esim harrastukseen?
( sori en jaksanut lukea näin pitkää aloitusta)
Aloituksesta selviää kyllä että mies viettää aikaa kyllä lapsen kanssa mutta vain leikkimällä, ei koskaan opeta, kannusta, ohjaa tms mitään. Mutta se ei ole se pointti tässä vaan se että mies ei osallistu vanhemmuuteen eli lapsen hyvinvoinnista ja kehityksestä huolehtimiseen. Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tämä on ikävän yleistä. Miehen saa ottamaan vastuuta isänä vasta ottamalla eron. Kaikkien kohdalla sekään ei auta. Meillä kävi näin, mieheltä katosi se vähäinenkin mielenkiinto lastaan kohtaan eron jälkeen.
En olisi ikinä uskonut hänestä, oli niin rauhallinen ja kiltti tyyppi ja itse oikein halusi lapsia niin paljon kuin mahdollista, mutta sitten kun eka lapsi syntyi, muuttui ihan eri ihmiseksi. Aina puhutaan äitien synnytyksen jälkeisestä masennuksesta, mutta voiko isillä olla sellainen myös?
Kuulostaa samanlaiselta, kuin meillä oli. Ei ole enää, koska erosin. Miestä ei kiinnostanut ollenkaan mikään lapsiin liittyvä huoli tai asia. Niitä oli aika paljon, koska toisella lapsella oli ja on autistisia piirteitä. Yksin sain selvittää kaiken, lukea oppaat, käydä palavereissa, ottaa selvää, miten lasta voisi kuntouttaa ja tehdä päätökset. Uupumushan siitä seurasi. Mies kyllä leikki ja touhusi lasten kanssa, pointsit siitä, mutta vastuunottoa mistään muusta ei ollut. Kerroin kyllä miehelle kaiken, mitä oli missäkin sovittu ja mitä diagnoosit tarkoittaa käytännössä, mutta mies ei ollut kiinnostunut. Saattoi vaikka kommentoida jotain tv-ohjelmaa yhtäkkiä kesken mun puheen, ei siis kuunnellut yhtään. Oon miettinyt jälkeenpäin, että mies on vähän yksinkertainen. Ehkä se ei kuunnellut, koska ei ymmärtänyt mitä puhun. Nuorena sitä ei tajunnut, nyt juoksisin lujaa.
Vierailija kirjoitti:
Kuulostaa samanlaiselta, kuin meillä oli. Ei ole enää, koska erosin. Miestä ei kiinnostanut ollenkaan mikään lapsiin liittyvä huoli tai asia. Niitä oli aika paljon, koska toisella lapsella oli ja on autistisia piirteitä. Yksin sain selvittää kaiken, lukea oppaat, käydä palavereissa, ottaa selvää, miten lasta voisi kuntouttaa ja tehdä päätökset. Uupumushan siitä seurasi. Mies kyllä leikki ja touhusi lasten kanssa, pointsit siitä, mutta vastuunottoa mistään muusta ei ollut. Kerroin kyllä miehelle kaiken, mitä oli missäkin sovittu ja mitä diagnoosit tarkoittaa käytännössä, mutta mies ei ollut kiinnostunut. Saattoi vaikka kommentoida jotain tv-ohjelmaa yhtäkkiä kesken mun puheen, ei siis kuunnellut yhtään. Oon miettinyt jälkeenpäin, että mies on vähän yksinkertainen. Ehkä se ei kuunnellut, koska ei ymmärtänyt mitä puhun. Nuorena sitä ei tajunnut, nyt juoksisin lujaa.
Mies on varmaan itsekin autismin kirjolla.
Aika monet aikuiset ovat diagnosoimattomia, vieläkin.
Ja tosiaan, ei sitä nuorena ja ihastuneena osaa katsoa, voi olla ettei voisi edes huomata. Toiset osaavat tietoisesti tai alitajuisesti peitellä autismiaan, kunnes ollaan naimisissa ja lapsiakin kuvioissa.
Mulle kävi näin. Kiva ja fiksu ja kaikinpuolin kunnollinen mies katosi lasten saamisen jälkeen johonkin omaan kuplaansa.
Kaikki keskustelukyky, yhteistyökyky, kompromissien tekemisen taito ja empatia vain katosivat. Vanhemmuus ja parisuhde ovat melko olemattomia ilman näitä ominaisuuksia ja taitoja.
Lapset olen kasvattanut käytännössä yksin. En eronnut, koska edellä mainitut puutteet tekevät myös eroamisesta niin kivisen tien, ettei voimia vain ollut.
Kyyninen olen myös, nämä tilanteet tekevät kyynikoksi kenet tahansa.
Vierailija kirjoitti:
Kuulostaa samanlaiselta, kuin meillä oli. Ei ole enää, koska erosin. Miestä ei kiinnostanut ollenkaan mikään lapsiin liittyvä huoli tai asia. Niitä oli aika paljon, koska toisella lapsella oli ja on autistisia piirteitä. Yksin sain selvittää kaiken, lukea oppaat, käydä palavereissa, ottaa selvää, miten lasta voisi kuntouttaa ja tehdä päätökset. Uupumushan siitä seurasi. Mies kyllä leikki ja touhusi lasten kanssa, pointsit siitä, mutta vastuunottoa mistään muusta ei ollut. Kerroin kyllä miehelle kaiken, mitä oli missäkin sovittu ja mitä diagnoosit tarkoittaa käytännössä, mutta mies ei ollut kiinnostunut. Saattoi vaikka kommentoida jotain tv-ohjelmaa yhtäkkiä kesken mun puheen, ei siis kuunnellut yhtään. Oon miettinyt jälkeenpäin, että mies on vähän yksinkertainen. Ehkä se ei kuunnellut, koska ei ymmärtänyt mitä puhun. Nuorena sitä ei tajunnut, nyt juoksisin lujaa.
Onko mies nyt eron jälkeen lasten kanssa ja kantaa osansa vastuusta vai katosiko hän lasten elämästä? En oikein osaa kuvitella miten eron jälkeen tuollainen mies yhtäkkiä löytäisi vastuullisen isyyden itsestään. Ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kuulostaa samanlaiselta, kuin meillä oli. Ei ole enää, koska erosin. Miestä ei kiinnostanut ollenkaan mikään lapsiin liittyvä huoli tai asia. Niitä oli aika paljon, koska toisella lapsella oli ja on autistisia piirteitä. Yksin sain selvittää kaiken, lukea oppaat, käydä palavereissa, ottaa selvää, miten lasta voisi kuntouttaa ja tehdä päätökset. Uupumushan siitä seurasi. Mies kyllä leikki ja touhusi lasten kanssa, pointsit siitä, mutta vastuunottoa mistään muusta ei ollut. Kerroin kyllä miehelle kaiken, mitä oli missäkin sovittu ja mitä diagnoosit tarkoittaa käytännössä, mutta mies ei ollut kiinnostunut. Saattoi vaikka kommentoida jotain tv-ohjelmaa yhtäkkiä kesken mun puheen, ei siis kuunnellut yhtään. Oon miettinyt jälkeenpäin, että mies on vähän yksinkertainen. Ehkä se ei kuunnellut, koska ei ymmärtänyt mitä puhun. Nuorena sitä ei tajunnut, nyt juoksisin lujaa.
Mies on varmaan itsekin autismin kirjolla.
Aika monet aikuiset ovat diagnosoimattomia, vieläkin.
Ja tosiaan, ei sitä nuorena ja ihastuneena osaa katsoa, voi olla ettei voisi edes huomata. Toiset osaavat tietoisesti tai alitajuisesti peitellä autismiaan, kunnes ollaan naimisissa ja lapsiakin kuvioissa.
Mulle kävi näin. Kiva ja fiksu ja kaikinpuolin kunnollinen mies katosi lasten saamisen jälkeen johonkin omaan kuplaansa.
Kaikki keskustelukyky, yhteistyökyky, kompromissien tekemisen taito ja empatia vain katosivat. Vanhemmuus ja parisuhde ovat melko olemattomia ilman näitä ominaisuuksia ja taitoja.
Lapset olen kasvattanut käytännössä yksin. En eronnut, koska edellä mainitut puutteet tekevät myös eroamisesta niin kivisen tien, ettei voimia vain ollut.
Kyyninen olen myös, nämä tilanteet tekevät kyynikoksi kenet tahansa.
Kiitos sinulle kommentista, siinä oli tiivistettynä meidän elämä, juuri tuollaista meillä on (paitsi että miehelläni ei tiettävästi lle autismia). Ap
Alue: Aihe vapaa
Ap nostaa jos joku haluaisi kommentoida.